keskiviikko 29. elokuuta 2012

Porin Sampo

Pikkuisen aina pelotti se kun äidistä aika jättää, loppuvatko kaikki säilötyt herkut meidän perheeltä. Pari vuotta sitten aloin kyllä keitellä itse erilaisia marjahilloja ja vähän helpotti, kun tuli todistettua, että itsekin osaa.

Omenasoseen osalta olin jo lähes varma, että sitä ei meillä enää  äidin aikakauden jälkeen syödä. Jotenkin se tuntui ylivoimaiselle urakalle, en ollut ikinä edes katsonut kun äiti sitä tekee. Viimeistä kertaa meillä käydessään vuosi sitten äiti toi minulle isän mummon vanhan sosemyllyn, jolla teki omenasoseet aikanaan paitsi isomummo, myös mummo ja sittemmin äiti. Ei kyllä sen kummemmin minua ohjeistanut, totesi vaan, että nyt sitten teet itse omat omenasoseesi.



Tämä syksy oli ensimmäinen, kun omista omenapuistamme toinen alkoi tuottaa satoa vaivaksi asti. Muistui taas mieleen se omenasoseen teko ja aloin tutkia, miten se oikein tehdään. Oleellinen osa useampaa ohjetta tuntui olevan se sosemylly, joka meiltä siis löytyikin äidin peruja varastosta. Haa, eikun keräämään omput talteen.

Tunnustan, ettei minulla ole minkäänlaista kykyä arvioda, paljonko tästä määrästä omenaa tulee purkitettavaa sosetta, joten varuiksi pesin kokonaisen koneellisen hillopurkkeja.


Ottia tuota, mitenkähän tämmönen toimii?


Olihan muuten nerokas laite. Valmis sose valuu astiaan tuon Porin konepaja tekstin alta, ja tuosta nokasta tursuaa jatkuvana vanana kaikki se roska, mitä omenasta yli jää, eli kuoret siement ja kannat. Tulipahan vihdoin käyttöä myös anopilta viisitoista vuotta sitten peritylle Mehu-Maijalle, kun siinä höyrytin pestyt, lohkotut omenat soseutuspehmeiksi.

Käytäntö on osoittanut, että meiltä häviää ensin ja varsin vauhdikkaasti vadelmahillo, seuraavaksi mansikkahillo, kolmantena omenasose ja loput sitten vaihtelevassa järjestyksessä huomattavasti hitaampaa tahtia. Tuosta määrästä omenaa tuli muuten 3,9 kiloa puhdasta sosetta. Hilloksi kun keitin, joukkoon lisättiin 2 kg hillosokeria.


Henkilökohtaisesti tunsin sukupolvien jatkumon varsin konkreettisena keittiössä hikoillessani höyryävän Mehu-Maijan vieressä Sampo-myllyn kahvaa vimmatusti pyöritellessäni. Samaa lienee touhuillut syksyisin Olga, vuonna -50 ja jotain Puurtilan mökin keittiössä.

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Pecan pie

Aina ennen lähestyvä syksy on saanut minut tosi kiukkuiseksi. Tämä on oikeastaan vasta toinen vuosi peräkkäin, kun suhtaudun vuodenaikojen vaihdokseen kohtuullisen tyynesti. Tunnustan, että alan jopa oppia nauttimaan siitä, että hektinen, touhua ja liitämistä täynnä oleva kesä kääntyy syksyksi, jolloin on täysin luvallista käpertyä kotiin ja sopivasti rauhoittua. Syksyn väritkään kypsän keltaista myöten sekä luonnon ränsistyminen eivät enää oikeastaan ahdista. Näin sitä ihminen kasvaa ja kehittyy?







Viikonloppua vietettiin yökyläilyn merkeissä. Pekkarinen ja Traktorimies lähtivät jo perjantaina perinteiselle isä-poika-leirille Räfsön-saareen, jolloin tarjoutui mainio tilaisuus kutsua kylään tärkeä nuoruuden ystävä tyttärensä kanssa. Mielenkiinnon kohteet ovat meillä murrosiästä saakka olleet samankaltaisia, joten kirpputoreja koluttiin tarkasti kaksi päivää Järvenpäässä ja Keravalla. Löytöjä kuskattiin kotiin juuri sopivan vähän.

En ole kymmeneen vuoteen kotona juuri käyttänyt mattoja, vaikkakin vanhoja räsymattoja säännöllisesti olen takakonttitolkulla varastoon jemmaan hankkinut. Nyt on kuitenkin jo puolisen vuotta tehnyt mieli itämäistä mattoa. En ole raaskinut siihen rahaa sijoittaa, kun epäilen, että tästä on tulossa hetken hurahdus. Voisin kuvitella, että jaksan mattoa katsella ja ennen kaikkea imuroida korkeintaan talven pimeimmän ajan yli.



Hyvä mieleni oli sitäkin aidompi, kun Järvenpään kirkon kirpputorilta löysin itämaisen maton yhdellä eurolla. Kulunuthan tuo on, ei tosiaankaan priimaa. En todella tunne itämaisia mattoja minkään vertaa, enkä siten arvele tästä sen enempää, muuta kuin että kaunis on väreiltään. Tällaisessa koiraperheessä ei lattialle uutta ja kallista mattoa viitsisi kyllä laittaakaan. Oikeasti  ihan jännä nähdä, näyttääkö se sitten lopulta oman kodin lattialla minun silmääni kuitenkin liian intensiiviseltä.





Muistaakohan kukaan muu enää sellaista elokuvaa kuin "When Harry met Sally". Se on kuulunut lempielokuvieni joukkoon ensinäkemisestä ehkä vuonna 1990 alkaen. Lukemattomat ovat ne kerrat kun olen sen katsonut.

Elokuvan yhdessä kohtauksessa hassutellaan sanoilla pecan pie. Kun sen silloin reilut parikymmentä vuotta sitten ensi kerran kuulin, ei minulla ollut oikein minkään sortin käsitystä pekaanipähkinästä. Sittemmin kyseisestä pähkinästä on tullut ehdoton suosikkipähkinäni. Tämä piirakka on kyllä ihan mahdottoman tuhtia tavaraa, paljoa sitä ei kerrallaan syö ankarinkaan herkkupeppu. Mutta on kyllä mahtava makuyhdistelmä. 

PEKAANIPÄHKINÄPIIRAS

2,5 dl vehnäjauhoja
1 rkl sokeria
0,5 tl suolaa
100 g margariinia
2,5-3 rkl kylmää vettä
täyte:
3 munaa
2,5 dl siirappia
1,5 dl fariinisokeria
60 g voita
0,5 tl neilikkaa
ripaus suolaa
250 g pekaanipähkinöitä

Sekoita jauhot, sokeri ja suola. Nypi sekaan kuutioitu voi. Lisää vesi ja sekoita nopeasti tasaiseksi. Nosta viileään puoleksi tunniksi. Kauli viileä taikina kahden leivinpaperin välissä n. 3 mm paksuksi ja painele noin 24 cm halkaisijaltaan olevan vuokan pohjalle ja reunoille.

Pane pohjan päälle puolet pähkinöistä . Yhdistä keskenään täytteen aineet ja kaada pähkinöiden päälle. Asettele loput pähkinät pinnalle. Paista uuniin alatasossa 225 asteessa noin 10 minuuttia ja laske lämpötila 175 asteeseen ja paista vielä keskitasolla noin 45 minuuttia, kunnes täyte on kiinteää. Tarjoa jäähtyneenä jäätelön kanssa.



perjantai 24. elokuuta 2012

Hampaatonta hupia

Parisen viikkoa sitten vietimme Kisuprinsessan kanssa vielä varsin kesäistä sunnuntaita stadissa. Tarkoitus oli vain piipahtaa Hietaniemen kirpputorilla, mutta kaunis ilma houkutteli meidät kävelemään Kaivopuiston rantaan ja Eiraa sekä Punavuorta ristiin rastiin. Harvemmin tulee tuolla suunnalla maalaisen kuljeskeltua.


Hauskaa oli, vaikkakin hampaattomana. Lauantai-iltana nimittäin napsahti ylärivin etuhammas irti. Sinänsä ei kovin dramaattista, sillä hammas on kevytsillalla naapureissaan kiinni oleva tekohammas, nuoruuden huonon tuurin seurauksena. Ikävää silti, sillä paikka on todella näkyvä, eikä viikonloppupäivystystä edes yksityiseltä puolelta löytynyt. Tai yksi löytyi, mutta takasin liimauksen hinta olisi lähdetty laskemaan 400 eurosta ylöspäin. Siispä, purukumilla me paikkaamme sen.

Jenkin palanen tyhjänä ammottavassa kolossa olin hymyilykiellossa reissumme ajan. Vaikeatahan se oli, sillä meillä oli oikeasti hauskaa. Löytöjä tuli tällä kertaa enemmän Kisuprinsessalle kuin minulle. Jotain sentään löysin minäkin, tarpeellista ja tosi mieluisaa. Aigner-kokoelmaani Etiennen aurinkolasit tyylikkäässä nahkakotelossa. 


Jostain itsellemmekin kohtuullisen käsittämättömästä syystä ihastuimme molemmat järjettömästi tähän puoliräjähtäneeseen turkisliiviin Kaivopuiston Kanuuna-kirppiksellä. Kumpikaan ei oikeastaan keksinyt, missä ja miten sitä voisi käyttää. Se kuitenkin oli mitä ilmeisimmin "One size fits all"-kokoa, sillä se näytti yhtä hyvältä sekä äidin että tyttären päällä. Niinhän se sieltä sitten kotiutettiin ja  kulkukattimainen turkiksen riepu odottelee nyt eteisen naulakossa syyskelejä.






lauantai 18. elokuuta 2012

Luopumisen tuskaa?






http://toukokuuntytto.blogspot.fi/2012/08/kaunokirjoitusta-ja-hauska-kaunohaaste.html

PS. tuli ajatus, että voisihan noista joistakin täkeistä harkita luopuvansakin, kun tajusin, että niitä taitaa olla yhteensä nelisenkymmentä....

tiistai 14. elokuuta 2012

Yksi 6864:stä

Vähän yllättäen meille tarjoutui tilaisuus tutustua Tampereen Asuntomessuihin toiseksi viimeisenä messupäivänä. Viimeksi olen kyseiseen yleisötapahtumaan tutustunut vuoden 1991 messuilla Varkaudessa, joten jo oli aikakin päivittää kävijäkokemus tälle vuosituhannelle.

Olin etukäteen tutustunut messukohteisiin Deko-lehden messuluettelon avulla ja päällimmäisenä mieleen jäi se, että kovin olivat keskenään samankaltaisia kaikki kohteet. Mitään erityisen omaperäistä ei noussut minun mielestäni esille messuluetteloa selatessa. Tilanne ei ollut sitten luonnossa oikeastaan sen ihmeellisempi, aika lailla noudattivat samanhenkistä linjaa kohteet keskenänsä.


Ihan kivoja yksityiskohtia kuitenkin siellä täällä. Tosin nämä kivat yksityiskohdat olivat monessa kohteessa nekin hyvin samankaltaisia, kuten nuo itämäisistä maton paloista tilkkutekniikalla kootut matot. Selvääkin selvempi sisustustrendi.



Samoin kuin mustavalkeaväritys kirkasvärisillä tehosteilla. Ja edelleen pinnalla näyttäisivät olevan myös voimakkaasti kuvioidut ja väritetyt tapetit, korkeat tilat, isot ikkunat sekä uuden ja vanhan yhdistäminen .


 
 

 
 

Jos nyt joku suosikki pitäisi nimetä, niin minun kohdallani se olisi sitten kohde numero 8, joka oli Tampereen ev.lut. seurakuntayhtymän suunnittelema messujen levähdyspaikka. Sisustettu pelkästään kunnostetuilla kierrätystavaroilla.


Samaisena lauantaina kuin mekin messuihin tutustuimme, tehtiin myös messujen yleisöennätys: 6864 kävijää.

tiistai 7. elokuuta 2012

Kevytremontti valmistuu

Meidän talossamme on tässä vuosien varrella ollut havaittavissa pieniä vesivahingon jälkiä osassa tapeteista. Puheenaihe on ollut tähän asti ankarasti kielletty, Pekkarinen on lopettanut keskustelun tapahtuneesta hyvin lyhyeen.

Tänä talvena veden valumisjäljet olohuoneen tapetissa vain vahvistuivat ja hänenkin oli pakko myöntää, että jotain on asialle tehtävä. Paikalle kutsuttiin asiantuntija: hyvä ystävä ja luottomies rakennusteknisiä neuvoja tarvittaessa. Kun tämä ihmemieskin lempeästi suositteli, että seinää kannattaisi avata ja tutkia, mitä siellä on tapahtunut, asia oli sillä selvä. Kesäkuun alkuun varattiin Pekkariselle raksamieskaveri käyttöön ja seinää purettaisiin tarvittava pätkä vahingon juurisyyn ja laajuuden selvittämiseksi.

Vahinko osoittautui onneksemme lopulta pieneksi, eikä syy oikeastaan tuota kautta edes selvinnyt. Olohuoneen tapetti siinä työssä joka tapauksessa tuhoutui. Tottahan se oli jo kymmenen vuotta seinällä ollutkin ja aika nuhjuinen kaikesta takan ja kynttilöiden polttelusta. Jouduimme siis pari viikkoa ennen Traktorimiehen rippijuhlia vielä miettimään olohuoneen uudelleen tapetoimista.


Kesäinen juoksukalenteri näytti varsin tiiviille, joten oli päivänselvää, että itse emme urakasta selviäisi. Pekkarisen onnistui hyvillä suhteillaan saamaan paikalle tuttu maalari, joka ystävällisesti luopui vapaasta viikonlopustaan meidän vuoksemme. Tapetin valitseminen oli periaatteessa helppoa, sillä halusin tapetin, joka ei näyttäisi tapetilta lainkaan.


Käytännössä sellaisia ei tietenkään kovin laajalti tarjolla ole. Keravan Väripirtistä kuitenkin erinomaisella asiakaspalvelulla sellaista löytyi. Seinille liimattaisiin siis mattaa valkoista paperitapettia, jossa ei ole niin minkäänlaista kuviota tai struktuuria.

Tälle se tapetti sitten näyttää: ei näytä millekään ja se oli siis tarkoituskin. Että oikein olen lopputulokseen tyytyväinen.


Tämä pienehkö pintaremonttikin aiheutti luonnollisesti jonkunlaisen lumipalloefektin. Maalarin siinä puuhastellessa tapettien parissa, pisti silmääni yhtäkkiä keittiön välitilan kaakelit, joiden pintaremonttia aloittelin kaakelimaalilla muistaakseni jo helmikuussa. Työhän jäi minulta silloin luonnollisesti kesken.

Lopputulos oli pensselillä maalattuna sen verran ärsyttävän epätäydellinen, että into lopahti silloin siihen pieneen alkupätkään. Päätin kuitenkin saattaa urakan nyt päätökseen ja kokeilla toiseen pätkään vaahtomuovitelaa. Telalla vedin kaakeleihin kaksi tai kolme ohutta maalikerrosta. Tällä menetelmällä lopputuloksesta tuli monin verroin parempi, suorastaan ihan hyvä. Eli, jos joku haluaa kaikesta huolimatta tuolla kaakelimaalilla jotain sutia, niin suosittelen lämpimästi vaahtomuovitelaa, vaikka valmistaja purkin kyljessä sivellintä suositteleekin.
Seuraava vaihe, joka tästä kaikesta seurasi olikin sitten lattioiden kuuraaminen. Kun olohuone joka tapauksessa oli tavarasta ja kalusteista tyhjennetty päätin pestä jokaisen neliösentin perusteellisesti juuriharjan avulla. Kaksi päivää siinä meni, sillä neliöitä olohuoneessa on lähes viisikymmentä. Vaan kannatti sekin, olipas mukava alkaa juhlia järjestelemään putipuhtaalle pohjalle.

Rippijuhlapäivälle sattui yksi niistä tänä kesänä harvinaisista hellepäivistä. Sanovat, että juhlajärjestelyjen kanssa meinasi jälleen kerran mennä överiksi. Apua todella tarvittiin ja sitä saatiin pikkuveljeltä. Pekkarisen onnistuin ylipuhumaan myös uuden puutarhapöydän nikkaroimiseen. Näin oli Paperitähden kahvila pihalla pystyssä juhlapäivänä. Kameramme objektiivi harmillisesti hajosi juuri pari päivää ennen juhlia, joten kuvia ei juhlista juuri tullut otettua muutamaa pokkariräpsäystä enempää.






Tässä reilu viikko sitten Pekkarinen vielä päätti irroittaa muutaman kattotiilen kattolyhdyn jiiristä. Todennäköisin syy vesivahinkoon löytyikin sieltä. Aluskatteesta löytyi suurensuuria reikiä. Selvä asennusvirhe, vaan eipä tuosta tohdi enää kymmenen vuoden päästä valittaa. Reiät on nyt paikattu, joten odotamme olohuoneeseemme kuivaa talvea.

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Vielä kerran mökillä

Raottelen vielä kerran mökin ovea. Mökki on tullut jo melkoisen tarkasti esiteltyä, mutta kaksi oleellista asiaa vielä mielestäni jäi puuttumaan.

Tuli tuossa aiemmin kesällä laskettua niitä tänne kertyneitä lautasia. Myönnettäköön, että niiden osalta on saattanut jo vähän lähteä rukkasesta, mutta näitä juoma-astioita, näitä ei kyllä ihan oikeasti ole yhtään liikaa, ei varmasti. Kaikki mahtuvat sujuvasti kahteen pieneen yläkaappiin ja joukossa on jo  jälkiruokakulhot, mukit ja kahvikupitkin.



Muutama vuosi sitten kun tätä paikkaa kohenneltiin meille sopivaan käyttökuntoon olikin nukkumisjärjestelyissä miettimistä. Kaikki rakennukset tontilla ovat pieniä aittoja, joten yksi niistä uhrattiin sitten pelkästään nukkumiselle. Siitä tuli meille hytti, jonne ei todellakaan mahtunut kuin kaksi kerrossänkyä, nekin piti koota valmiiksi vasta hytin sisällä. Laivatunnelmaa vahvistettiin pyöreällä peilillä ovessa. Tässä hytissä yönsä viettävät neljä henkeä ja kerrossänkyjen välissä koiruus, joten tarkasti on hyödynnetty nämä vähäiset neliöt.



Näyttää sille, että tämä on viimeinen viikonloppu tänä kesänä kun mökille pääsemme. Eritoten Pekkarisen kalenteri elo-syyskuulle näyttää varsin täyteläiselle kaikkine juoksutapahtumineen, joten seuraava reissu lienee tänne sitten syys-lokakuussa, kun on aika valmistella paikka jo talven tuloon.

Autioilla ja hiljaisilla metsäteillä lempeässä kesäsateessa tehdyn lenkin jälkeen lilluin lämpimässä järvivedessä kameran kanssa kahdestaan. Ehkä tämä loppukesä ei niin paha juttu olekaan.