sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Traktorimies


Poikani sai parivuotiaana joululahjaksi ison polkutraktorin, jota hän varovaisena miehen alkuna pari ensimmäistä päivää pelkäsi voimakkaasti. Kun tuttavuutta oli tehty tarpeeksi pitkään, tuli traktorista hänelle todennäköisesti yksi mieluisimmista leluista vuosien ajaksi. Traktoriin tuli seuraavana jouluna oikea peräkärrykin, mutta silti rakkain lisävaruste oli ehdottomasti se Tiimarin muovikori, jonka ilmastointiteipillä jouduin traktorin peräosaan kiinnittämään. Tämä tärkeä varuste oli kuulemma hiekoituskori.

Traktorilla hoituvat kätevästi silloisessa Espoon kotilähiössämme niin kauppa-asiat kuin reippailulenkitkin. Traktorimies oli tuttu näky ajopelinsä kanssa Karakallion torilla. Kun en koskaan ole ollut mikään siisti ihminen, samalla ajoneuvolla sai vetää rallia myös kotona. Ja kyllä sillä ajeltiinkin.

Jossain vaiheessa sitten traktorilla ajelut alkoivat harvenemaan, kunnes loppuivat viimein kokonaan. Traktori peräkärryineen nostettiin autotallimme vintille kohtuullisen hyväkuntoisena, joten siellä se odottelee mahdollista uutta kuljettajaa tulevaisuudessa. Jotenkin sen näkemisestä tulee vähän haikea olo.

Tällainen on siis minun perheeni. Pekkarinen, arjenhallinnan ehdoton maailmanmestari, jonka tapasin juhannusyönä, Traktorimies ja Kisuprinsessa, minä Paperitähti ja meidän kaikkien suuresti rakastama Nupsu-noutaja.

Traktorimies ei halua liiemmälti julkisuutta tämän blogini kautta, mutta nämä harrastuskuvat sain sentään tänne ihan luvalla laittaa. Kisuprinsessa oli kuvannut veljensä kevään ensimmäisiä skeittailusessioita.


.

torstai 19. huhtikuuta 2012

Souvenirs

Sitten nuoruusiän en kovinkaan usein ole potenut matkakuumetta. Siihen on useampiakin syitä: suurimpana lienee neuroottinen pelkoni kaikista mahdollisista hankaluuksista, mihin ulkomailla voi päätyä. Sitten on ollut se ongelma, kun mielenkiintoisia paikkoja olisi niin paljon, ettei joka tapauksessa osaisi valita minne mennä, niin pysyy sitten kotimaassa. Viime vuosina on alkanut myös mietityttää matkustelun ekologinen puoli. Hiilijalanjälkeni joka tapauksessa on aika suuri, kun päivittäin käytän omaa autoa säännöllisesti.

Matkamuistoja matkoilta ei meille senkään takia ole juuri kertynyt. Enkä kyllä tiedä, ostavatko niitä nykyisin muutkaan, vai liittyikö matkamuistojen hankkiminen niihin aikoihin, kun läheskään kaikilla ei ollut mahdollisuutta reissata.

Kirppiksiä kun kiertelee, niin väistämättä törmää aika usein vanhoihin matkamuistoihin, joita kaupataan pikkurahalla uusiin koteihin. En lakkaa ihmettelemästä, miten suloisia ja hassujakin nuo vuosikymmenten takaiset esineet yleensä ovat. Välillä myös laadukkaita, sillä usein varsinkin kotimaan kohteista kertova vanha matkamuisto on liimattu tai printattu johonkin kyseisenä aikana muutenkin myynnissä olleeseen tuotteeseen. Vaikkapa Kupittaan Saven maljakkoon tai Karhulan lasitehtaan lasiin.

Alusta alkaen päätin rajata vanhojen matkamuistojen keräilemisen pääosin sellaisiin kohteisiin, joissa itse olen oikeasti käynyt. Sanoisin, että tässä olen todennäköisesti onnistunut paremmin kuin missään muissa yrityksissäni rajoittaa omaa tavaran haalimisvimmaani. Mitään näistä alta löytyvien kuvien matkamuistoista ei siis ole ostettu itse kohteesta, vaikka kaikissa kohteissa olenkin käynyt.

Miten ihmeessä etelämerien simpukat liittyvät Kuopioon tai Varkauteen?




Tai baijerilaistyyppinen tuoppi Varkauteen?

Tämä Kupittaan Saven pikkuruinen maljakko kultaisella Sulkava-tekstillä ei herätä yhtä suurta ihmetystä.

Aika usein matkamuisto on ollut joku tekstiili: pieni pöytäliina tai pyyhe, kuten tässä. Pikkuleipiä tai karkkeja on myyty matkamuistoksi tarkoitetuissa peltirasioissa.

Käyttötekstiili myös tämä pellavainen puoliesiliina, johon on kirjottu pieniä tanskalaisia kuninkaallisia sotilaita.

Jokainen varmaan muistaa myös nämä matkamuistoviirit, joita keräiltiin eri kohteista. Aika räväkät värit.

Mitähän on käynyt näille Hollannista tuoduille kynttilöille? Niitä on alettu polttamaan, mutta aika nopeasti onkin sitten mieli muuttunut ja päätyivät kirpputorille...

Gruss aus München, kaksi pientä alumiinikuppia


Vanhan Puijon tornin savinen pienoismalli.


Pikkulusikka Norrtäljen muistona. Aika kätevän kokoinen keräilykohde. Ja kertakaikkisen viehättävä kaupunki tämä Norrtälje.
Onhan se vähän säälittävää, että tässä iässä parasta mitä tietää lauantai-illalle on olut omalla kotisohvalla tuopista, joka muistuttaa vuosien takaisesta onnistuneesta Tanskan-matkasta. Kyllä olisin nauranut tuolle 20 vuotta sitten.


Ainoa kohde, jonka kohdalla toistaiseksi olen merkittävästi lipsunut tästä rajoittamisperiaatteestani on New York, joka on haaveideni matkakohde numero yksi. Siihen liittyvien matkamuistojen hankkiminen on sallittua siksi, koska Feng Shui-oppien mukaan katselemalla asiaa, josta haaveilee, se todennäköisesti toteutuu!

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Kenelle kellot soivat?

Tyttäreni kutsui itseään pitkään 4 - 5-vuotiaana Kisuprinsessaksi. Ilmeisesti kissanpoikaset olivat suloisinta, mitä hän tiesi ja prinsessat ihanimpia olentoja päällä maan. Kisuprinsessan identiteetti oli niin vahva, että minun piti askarrella hänelle kartongista kruunu, johon piti liimata runsaasti timantteja ja kimallusta, sekä lisäksi varustaa se tekstillä Kisuprinsessa. Olipa hänellä sitten päällänsä kurahaalarit tai hellemekko, kaikkiin asuihin kuului luonnollisesti myös Kisuprinsessan kruunu.

Kisuprinsessani tänään.



Meillä molemmilla, Pekkarisella ja minulla, on erittäin vahva tarve olla aina ajoissa joka paikassa. En usko, että olen aikuisen elämäni aikana myöhästynyt kovinkaan monta kertaa, jos ikinä. Koko 12-vuotisen koulu-urani aikana myöhästyin yhden kerran yläasteaikaan. Sekin johtui lapsuuden kotini ovista, joita ei sisältäkään päin saanut auki kuin avaimella, jos ne olivat lukossa. Tämä on jäänyt sellaisena painajaisena mieleen, että muistan vieläkin aamun ensimmäisen tunnin olleen saksaa.

Ajoissa olemisen tarve on minulla niin suuri, että omistan kuusi toimivaa rannekelloa ja kello on minulla kädessä aina. Onneksi eivät sentään vielä kaikki kuusi yhtäaikaa. Kotona taitaa olla seinäkello kaikissa huoneissa. Auton kelloa pidän taas mieluusti joitakin minuutteja etuajassa, jotta en vaan olisi myöhässä mistään. Arkiaamuisin nousemme heti ylös, kun kello viideltä soi. En usko, että on koskaan edes juolahtanut mieleemme, että käyttäisimme kellon torkkuherätystä ja jatkaisimme unia vielä 15 minuuttia.

Vaan Kisuprinsessa on ihan toista maata. Olemme Pekkarisen kanssa onnistuneet tuottamaan tähän maailmaan todennäköisesti maailman hitaimman naisen alun. On ihan sama, onko aamun aikainen lähtö hänelle mieluinen vai epämieluisa, herääminen ja lähdön valmistelu on aina yhtä hidasta. Hänellä voi hyvin soida kaksikin herätyskelloa, herääminen tapahtuu joka tapauksessa 0,5 - 1 tunnin herätyskellojen soimisen jälkeen. Sen jälkeen aamiainen, suihku, hiusten laitto, meikkaus ja asun valinta. Aamutoimet hoituvat kaikessa rauhassa, oli aikatauluksi sovittu mitä hyvänsä.

Kuvaavaa on, että sunnuntaiaamuna olimme lähdössä kirpputorille, joka aukesi klo 9. Ja kohde oli vieläpä hänen toiveensa. Olin aikatauluttanut aamun niin, että lähdemme kotoa viimeistään klo 8.30. Kisuprinsessa heräsi lukuisten herätysyritysteni jälkeen klo 8.15 ja aloitti verkkaiset aamutoimensa. Matkaan lähdimme lopulta klo 9.55.

Käsittämätöntä! Miten voi omena pudota niinkin kauas kahdesta puusta??

Valtterin kirppis Vallilassa ei selvästikään ollut minun mansikkapaikkani tänään. Nopeana arviona heittäisin, että 90%:ssa pöydistä oli  myynnissä vaatteita, kenkiä ja laukkuja. Ei kuitenkaan vintagea, vaan koko lailla tätä päivää. 5% puolestaan edusti kaikensortin blingblingiä ja piraattikopioita. Ja loput 5% koostui siitä muusta sekalaisesta, joka yleensä on juuri sitä, josta minä kiinnostun. Myyjiä oli kuitenkin paikalla valtavasti, samoin kuin ostajia. Ja käyttövaatteita etsivälle oli varmasti hyvät markkinat. Ja kuten kirpputorimaailmassa aina, tilanne ei koskaan ole kahta kertaa peräkkäin samanlainen, joten kyllä täällä tulevaisuudessakin varmasti silloin tällöin käydään.

Samalla reissulla piipahdimme vielä eräässä vanhassa ulkohallissa, jossa opasteiden mukaan oli myynnissä antiikkihuonekaluja ja kuolinpesien jäämistöjä. Kyseinen paikka aiheutti minulle yhdellä sanalla kuvattuna hämmentyneisyyttä.

Ööö, en tiedä, pystyykö joku täältä tekemään löytöjä, mutta minulle se kyllä oli vähän vaikeata.



Hmm, miten kovasti jotain taulua pitää haluta, että sen ostaa paksusta linnunkakka- ja pölykerroksesta huolimatta?

Kaikesta huolimatta, päivä yhdessä Kisuprinsessan kanssa oli oikein mukava.  Tämä ei vaan ollut minun päiväni löytöjen suhteen. Iltapäivä Vallilassa oli todella kauniin aurinkoinen ja herkullista kuvattavaa löytyi yllinkyllin.




lauantai 14. huhtikuuta 2012

Lihapiirakoita nakeilla

Perheen miesväki on viikonlopun juoksuleirillä Vierumäellä, joten täällä kotosalla vietetään sitten naisten hemmotteluviikonloppua. Ohjelmaan sisältyy kirppistelyä, herkuttelua ja leffoja sekä asukuvauksia tyttären blogiin kuulemma. Alunperin oli tarkoituksena viettää Sinkkuelämää-viikonloppua, mutta kummallista kyllä, kyseisen tv-sarjan tuotantokausia ei löytynyt mistään lähitienoon kaupunkien kaupoista. Joten leffojen suhteen jouduimme muuttamaan suunnitelmaa.

Tuo herkuttelu tuottaa myös nykyihmiselle vähän päänvaivaa. Tällaisen yltäkylläisyyden keskellä on oikeasti vaikea keksiä, millä herkulla itseään voisi erityishemmotella. Miettikääpäs, ei tule ihan helposti mieleen.

Lapsuudesta muistan sellaiset illat, kun isällä ja äidillä oli menoja ja saimme valita jotain hemmotteluruokaa itsellemme. Silloin se oli helppoa, sillä arkena eleltiin niin peruselintarvikkeilla. Muistan, että useimmiten  pikkuveli ja minä päädyimme lihapiirakoihin, jotka täytettiin parilla nakilla ja lämmitettiin folioon käärittynä uunissa, kun ei mikroaaltouunista ollut meillä vielä tietoakaan. Muistaneeko pikkuveli samoin?

Sittemmin kun muutin kotoa pois, elelin ensimmäisenä syksynä yhden viikon katkaravuilla. Söin niitä pussitolkulla syvältä lautaselta lusikalla, ihan paljaaltaan. Ne olivat sellaista herkkua, jota en koskaan kotona saanut kyllikseni.

Vaan viime vuosina on oikeasti ollut miettimistä, millä ruualla sitä itseään hemmottelisi näin harvinaisina viikonloppuina, kun perheen miehet eivät ole vaatimassa kahta päivittäistä lämmintä ateriaansa. Enpä ole tainnut kertaakaan enää päätyä lihapiirakkaan nakeilla tai niihin katkarapuihin. Aika usein olen päätynyt näihin pariin vakiojuttuun.


Tämä aloittaa päiväni. Ainoastaan silloin, kun olen yksin aamukahvilla, keitän itselleni oikean maitokahvin. Pressopannussa vahva kahvi ja sekaan kuumaa maitoa. Nautitaan jättikupista, joka miellyttää myös silmää. Kirpparilöytöjä luonnollisesti. Kauppojen paistopisteissä myytäviä pyöreitä Fazerin pikkumunkkeja ei yleensä ole tapana ostaa, joten niillä saa aamiaisen päätettyä vähän rutiineista poiketen.

Kaksi raaka-ainetta, joita tyttäreni kanssa himoitsemme on tofu ja avokado. Miehet kyllä syövät niitä myös, jos tarjotaan. Kumpikin on kuitenkin kohteliaasti ilmoittanut, että pärjää hyvin ilmankin, joten molempia on meillä tarjolla harvoin. Paitsi naisten viikonloppuina. Tofu on selvästi raaka-aine, joka jakaa vahvasti mielipiteitä. Toiset eivät voi sietää ja itse taas pidän kovastikin sekä sen suutuntumasta, että myös mausta, joka toki vahvasti tulee siitä marinadista tai kastikkeesta, jossa se kulloinkin kypsennetään.

Tämän päivän ateria koostettiin sitten näistä kahdesta raaka-aineesta. Alkuruuaksi oli yksinkertaisesti muussattua avokadoa ja tomaattilohkoja ruisnapin päällä. Päälle vielä ripaus yrttisuolaa. Pääruuaksi helppo ja maukas tofupasta.
Kattaus on naisten viikonloppuina hyvin tärkeä asia. Hämyisää meillä tuppaa olemaan, kun nuo autotallista sisälle nostetut kukat alkavat peittää jo kaikki ikkunat puoleen väliin.

Neliönmallinen lautanen on Marimekon, ostettu vuosia sitten ja vanhempi Arabian kukkalautanen tämän päivän kirpputorikierroksen satoa.
Mitenkä se oikein onkin, että kaikki minun laittamani ruuat näyttävät yleisesti ottaen enemmän tai vähemmän mössöille...

Jälkiruuaksi mustikka-banaanirahkaa.

Nyt on pakko sitten puuhata vähän pakollisia kotitöitäkin. Ettei vaan huomenna kotiin palaavan ukkoväen silmissä näytä sille, että täällä on pelkästään höllötelty ja köllötelty.

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Perässähiihtäjiä vai edelläkävijöitä

Pääsiäistä vietettiin mummolassani. Edelleen tuntuu luontevalle kutsua tuota taloa mummolaksi, vaikkei mummo ole siellä asunut enää sitten vuoden 2008 ja lisäksi se on muutaman mutkan kautta päätynyt minun ja veljeni omistukseen.

Koska meillä on toiveena saada mummon talo myytyä mieluummin aika pikaisesti, päätimme että kovin suuria rahoja tai aikaa talon ilmeen kohentamiseen emme käyttäisi. Muutama pakollinen asia on hoidettava, muuten jatkamme yhteiseloamme sillä, mitä 80-luvun alku suomalaisille parhaimmillaan tarjosi. MÄNTY!
 
Eteishalliin jätettiin mummin ryijy ja lisättiin vanha koulutaulu. Muuten: mäntyä.

Eteisen puhelinnurkkaus. Mäntyä ja chippendalea, sulassa sovussa.

Voisi kuvitella, että mummin ja ukin mailta ei tuon talon rakentamisen jälkeen mäntyjä juuri löytyisi, sillä talon sisustuksessa lattiat, katto, väliovet, ikkunat ja suurin osa sisäseinistäkin on tehty lakatusta mäntypaneelista. Kun mänty tunnetusti ajan mittaan tummuu voimakkaasti, voin vakuuttaa, että tunnelma reilut 30 vuotta talon rakentamisen jälkeen on hmm...hämyisä.

Mummolan kirjoille pääsin tekemään sen, mikä on jo pitkään himottanut. Järjestin ne värijärjestykseen.

Kiltti ja ystävällinen enoni antoi meille lainaan alkuperäisen Pastilli-tuolin, jolla isäni vuonna 1970 maalaaman kukkataulun kanssa saimme vähän särmää mummin olohuoneeseen.
Kuitenkin olen useasti ennenkin todennut, että muoti suurimman osan ajasta vain kierrättää vanhoja ideoita uudestaan. Siksi haluan myös uskoa, että pian tämä mummolakin on taas ultratrendikäs.  Kun siellä on oleskellut nyt pidempään, niin pelottavalla tavalla on tuo mänty alkanut näyttää melkein jo mukiinmenevälle.



Ukkinikin oli romunkerääjä. Hän oli pelastanut 1800-luvulla rakennetusta purkutalosta kattohirret, joista sahautti nämä tuvan seinissä käytetyt lankut, mäntyä. Mummon pääsiäiskaktukset komeassa kukassa.
Tuvan uuni on ollut ahkerassa käytössä lämmönlähteenä, kun talon lämmitysjärjestelmä on tänä talvena reistaillut luvattoman usein.

Toista vuotta sitten raahasimme mummolaan vanhempieni varastosta isäni joskus aikanaan hankkiman urkuharmonin. Mikä parasta, isäni osaa myös soittaa sitä. Joten ristiäisvirretkin pääsimme veisaamaan urkuharmonin säestyksellä. Pistäkääpäs paremmaksi.


Kirppikseltä löysin jättiläiskokoisen Habitatin pöytälampun. Vips vaan tupaan, mutta siellä se ei enää näytäkään kovin suurelle. Kaikki on suhteellista.
Ehkä mieluisin paikka minulle kuitenkin on talon iso lasikuisti, joka isojen ikkunapintojensa ansiosta on männystä huolimatta valoisa ja ikkunasta aukeaa maisemat rantaan.
Pääsiäisemme kruunasivat omalla porukalla järjestetyt suloisen veljenpoikani ristiäiset. Juhlia vietettiin lähimmän suvun ja ystävien kesken ja juhlat olivat varsin leppoisat. Onnea vielä kerran hurmaavalle pikku-Emilille. Täti on sinusta niin ylpeä.