lauantai 31. joulukuuta 2011

Good riddance!


Tämä pian päättyvä vuosi on ollut sanalla sanoen kamala. Nyt kai voi jo sanoa, että kuitenkin selvittiin. Miten kuten. Vuoden vaihdamme toivottavasti parempaan ystäviemme luona, mutta kotiin jäävälle nuorisolle sisustin jouluisten värien tilalle violettia Stockmannin alesta löytyneen Marimekon pöytäliinan inspiroimana.

Uuden vuoden lupaukseni olkoonkin, että opettelen pikkuhiljaa käyttämään kaikkia niitä kymmeniä pöytäliinoja, joita olen tuonne kaapin hyllylle vuosien aikana hillonnut.




Kaikille ystävilleni toivotan paljon onnea ja iloa vuodelle 2012. Juhlanne olkoon tänään riemukkaat, vaan ei liian riehakkaat.

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Erilainen Joulu

Ruskie neitsyt, valkie neitsyt, sano sinä, sano sinä

Minulla oli setä, joka oli kaikin tavoin poikkeuksellinen ihminen. Hän oli poikkeuksellinen fyysisesti sairastaessaan harvinaista tautia, joka haittasi merkittävästi hänen liikkumistaan pienestä pitäen. Mutta hän oli myös poikkeuksellisen iloinen, valoisa ja harvinaisen hauska ihminen.

Sedälläni oli tapana luonnehtia kaikkea, joka edes etäisesti saatetaan katsoa liittyvän kansanperinteeseen, tuolla otsikon vanhalla karjalaislaululla ja tanhumaisilla eleillä. Ryijyt, jos mitkä, voidaan kai katsoa osaksi kansanperinnettämme.

Oikeastaan minulla ei koskaan ole ollut sen suurempia tunteita suuntaan tai toiseen ryijyjä tai muita seinävaatteita kohtaan. Tiedän kyllä, että niitä tehdään kahdella eri tavalla: kutomalla ja solmimalla valmiiseen pohjaan. Tiedän, että valmiin ryijyn takana on todennäköisesti satojen tuntien työpanos. Tiedän myös, että niitä on alunperin käytetty peittoina ja lämmikkeinä.

Sittemmin niistä lienee tullut klassisia sisustuselementtejä. Ne eivät varmaan ole olleet kovin suuressa sisustusmuodissa sitten 40 - 50-luvun, jos nyt eivät sitten ihan täysin epämuodikkaitakaan. Monien meidän lapsuudenkodissakin varmaan on ollut jonkun isoäidin tekemä ryijy. Kirpputoreilla ryijyjä näkee kasapäin, mutta koska useimmat meistä tuntuvat tietävän niiden vaatiman työmäärän, hinnat ovat yleensä suhteellisen korkeita, eikä kauppa niiden kohdalla tunnu oikein käyvän. Saattaapa joku niitä pitää pölynkerääjänäkin ja vaikeina puhdistaa ylipäätänsä. Sehän ei sinänsä pidä paikkansa, kunnon pakkassää ja lumihanki mahdollisuuksien mukaan tekee hyvää ryijylle.

Meidän talossamme ei ole huoneissa kunnollisia yhtenäisiä seinäpintoja, joten kaiken sortin ripustettavat tuottavat päänvaivaa. Siitä huolimatta, viime talvena, alkoi yhdellä sun toisella kirpputorilla ryijypinot kummasti kuumottaa. Kunnes sitten Järvenpäässä, yhden mytyn pohjalta pilkisti turkooseja ja valkoisia langanpätkiä ja tongin mytystä esille tämän.



Kun hinnaksi neuvoteltiin huimat 10 euroa, lähti jonkun eksoottinen unelma Peugeotin takakontissa Tuusulaan ja pääsi yhdeksi pakkaspäiväksi hankeen. Paikkaansa se ei ole vielä tästä talosta löytänyt, sillä ongelma on edelleen sama: ei yhtenäistä seinäpintaa. Luottavaisena suhtaudun kuitenkin tulevaisuuteen, eiköhän elefanttini vielä lopullisen majapaikkansa minun hoivistani löydä.

perjantai 16. joulukuuta 2011

Kirjahylly

Varmaan voisi kuvitella, että meidän perheessämme romun kerääminen juontaa juurensa vain ja ainoastaan minun sukuni puolelle. Vaan nytpä seuraa paljastus. Myös Pekkarisen äidissä eli vahvana kierrätyshenki. Kun anoppini täysin yllättäen, ilman ennakkovaroituksia, syksyllä 1996 kuoli, halusi appiukko pian luopua heidän kodistaan, joka oli anopin lapsuudenkoti. Edessä oli siis kevättalvi rankkaa kolmen sukupolven tavaroiden tyhjentämistä omakotitalosta ja 50-luvun alussa kuorma-autolle rakennetun autotallin vintistä.

Kävipä siinä tavarashowssa sitten ilmi, että vähän ennen kuolemaansa, anoppi oli ostanut työpaikaltaan Savonlinnan keskussairaalasta käytöstä poistetun monilokeroisen hyllyn. Oli ollut kaiketi lastenosastolla leluhyllynä. Silloisessa kodissamme hyllylle ei ollut käyttöä ja vähän se minua harmitti.

Omat vanhempani tulivat tyhjennyksen loppumetreillä apajille peräkärryn kanssa. Minunkin äitini näki välittömästi säilytyspotentiaalin, jonka tuo entinen sairaalan hyllykkö tarjosi. Niinpä se matkasi vanhempieni kyydissä lapsuuden kotiini ja palveli äitini hengästyttävän lehtikokoelman kotina 15 vuotta. Tänä syksynä sitten edessä oli se hetki, kun jouduin äidin lehtikokoelman purkamaan, ja äidin työhuoneen käyttötarkoitusta ryhdyttiin muuttamaan. Hylly uhkasi muuttua turhaksi. Kummallinen tunnesuhteeni hyllyyn tuntui vahvalle ja yhtenä yönä se sitten juolahti, siitä tulee meille yläkerran aulaan oikein näppärä kirjahylly.

Peräkärryn kyydissä hylly kolisteli seuraavaan elämänvaiheeseensa Tuusulaan. Parvekkeen kauttahan se yläkertaan jouduttiin nostamaan, useamman miehen voimin. Siellä se nyt nököttää. Ei siihen lähellekään kaikki meidän kirjamme mahdu, mutta mukavalle se minusta siinä näyttää. Ja oudolla tavalla sen historiaan on kietoutunut meidän molempien äitien elämä.


tiistai 13. joulukuuta 2011

Södermalm



Tukholmassa käymme monta kertaa vuodessa. Siellä käyminen on helppoa ilman ylimääräisiä vapaapäiviä töistä tai koulusta ja silti pääsee ulkomaanmatkan tunnelmaan.  Kaupungista löytyy myös loputtomiin uusia kohteita tutkittavaksi. Laivalla matkustaessa perillä ehtii olla noin työpäivän verran, joka itse asiassa hyvällä suunnittelulla riittää monenkin asian tekemiseen ja kokemiseen. Kaikki perusnähtävyydet olemme jo useampaan kertaan katselleet, joten syyskuiselle viikonloppuretkellemme valikoitui kohteeksi Södermalmin kaupunginosa.

Södermalm oli alunperin työväenluokan asuinalue ja sitä pidettiin oikeastaan slummina. Nyt siitä on muodostunut muodikas asuinpaikka, jossa on lukuisia kauppoja, kahviloita, ravintoloita ja baareja.Vähän samaan tapaan kuin Helsingissä on käynyt Kalliolle tai Punavuorelle: entisistä köyhistä kaupunginosista on tullut niitä trendikkäimpiä alueita. Södermalm on myös monien kulttuuritapahtumien keskipiste.

Siirrymme Värtanilta Siljan terminaalista kaupungille aina busseilla, jotka lähtevät suoraan terminaalin edestä. Södermalm-päivänä ajoimme bussilla Kustaa Adolfin torille vanhaan kaupunkiin ja lähdimme siitä kävelemään kohti Södermalmia. Kävelymatka on tosi lyhyt. Syyskuun lopulle sattui uskomattoman upea, suorastaan kesäisen lämmin päivä.

Södermalmia Vanhankaupungin suunnasta katsottuna.

Usein lauantaiaamuisin kun tulemme kaupunkiin vähän kymmenen jälkeen, kadut ovat vielä tosi tyhjiä. Niin myös Södermalmilla. Saarella oli yllättävästi varsin suuria korkeuseroja.




Näkymä Södermalmin pääväylältä Hornsgatanilta.

Södermalmilta löytyy myös paljon kirpputoreja ja second hand-liikkeitä. Olin näkevinäni kadun toisella puolen jopa Filippa K:n 2nd hand liikeen! Ehdin pikaisesti astumaan sisälle näistä houkuttelevista pariovista. Kyseessä on Brandstationen-niminen vanhan tavaran liike, joka todellakin sijaitsee vanhan paloaseman tiloissa Krukmakargatanilla. Ostoskassiini olisi epäilemättä päätynyt yhtä sun toista mielenkiintoista ilman ulkona hikoilevia miespuolisia perheenjäseniä.


Iltapäivästä päädyimme lopulta Mariatorgetin alueelle. Puiston upeat istutukset, viereinen Maria Magdalenen kirkko ja mukava tunnelma petankkia pelaavine porukoineen kruunasivat päivämme.













maanantai 12. joulukuuta 2011

Teak - tiikki


Ongelmani lienee se, että minulla ei oikeasti ole mitään tyyliä. Silmääni saattaa miellyttää lähes mikä tahansa, tyyliltään hyvinkin erilaiset esineet.

Tiikkiesineistä olen pitänyt aina, niin kuin muutenkin 50- ja 60-lukujen muotoilusta. Tiikin suhteen ensimmäisiä visuaalisia muistojani lienee tässäkin kuvassa näkyvä ukkini hedelmäkulho. Pohjassa on päivämäärä marraskuulta 1964, joten ei ihme, että sen muistan. Se on ollut ukin luona minun mittapuussani aina. Parhaiten muistan siinä juuri appelsiinit. Lienee se oranssin ja ruskean väriyhdistelmä sitten silmää miellyttänyt, sillä ei siinä aina ole voinut appelsiineja olla.

Vuosien varrella kirpputorilta mukaan olen nappaillut mielestäni puhdaslinjaisia tiikkiesineitä aina, kun olen halvalla saanut. Tähän kuvaan keräsin ne, jotka nopeasti kaapista löysin. Usein varsinkin tarjottimet tai tarjoilulautaset on leimattu joko Backman- tai Lindholm-nimillä. Sen nimisiä valmistajia on ainakin sitten Suomessa 60-luvulla ollut.

Tiikki on siitä mukava materiaali, että sitä on niin helppo hoitaa. Kirpputorilta kotiin tuotu surkeankin näköinen esine muuttuu öljyämisen jälkeen yleensä hetkessä hienoksi. Jos pinta sattuu olemaan tosi pahasti harmaantunut, sen voi kevyesti hioa ja sen jälkeen öljytä ja hyvälle näyttää. Tiikkiöljyjäkin marketista löytyy, mutta itse kyllä käytän ihan tavallisia ruokaöljyjä, minusta ovat toimineet ihan hyvin.

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Ootteko tulleet ootteko tulleet kenkiänne hakemahan?


Meille on kertynyt jonkunmoinen määrä enemmän tai vähemmän vanhoja kenkiä. En voi sanoa, että niitä mitenkään keräilisin, niinkuin en keräile mitään muutakaan sen kummemmin. Kauniit, vanhat kengät vain löytävät tiensä meille milloin mistäkin, jos muutamat kriteerit kohtaavat. Useimmiten kai kirpputoreilta, mutta on minulla tiedossani yksi vallan mainio kenkäkauppakin, jonka takahuoneen varastosta joskus saan ostaa jonkun parin uusia, käyttämättömiä, mutta jostain tuolta 50-70-luvuilta peräisin olevia kenkiä.



Vanha kenkäpari päätyy meille, jos sen muotoilu hivelee silmääni, hinta on sopiva, kunto hyvä tai jopa käyttämätön ja mieluusti mukana saisi seurata myös se alkuperäinen laatikko. Pääosin jalkineiden olisi hyvä olla minulle sopivaa kokoa. Nyttemmin tuosta kokoasiasta on mukava kyllä voinut alkaa vähän joustaa, sillä tyttäreni jalka on selkeästi pienempi ja häntäkin vintage-kengät miellyttävät kovin. Vaikuttaa sille, että aiemmin naisten jalat olivat pienempiä, sillä pieniä kokoja on selkeästi useammin tarjolla. Liian isoja saatan myös ostaa, sillä niitähän voi aina pohjallisella muokata sopivammaksi. Onpa sitä kantapäässä joskus joutunut käyttämään kaksipuoleista teippiäkin varmistaakseen kengän jalassa pysymisen.


Kun nyt näiden vanhojen kenkien lisäksi meille on kertynyt mukavan pyöreä määrä myös vanhoja nahkaisia käsilaukkuja, on suutarien tarjontaan tullut tutustuttua viime vuosina aika tiheään. Nopeasti huomasin, että perusmarketeista ei nahkan ja kenkien hoitoon kovin kummaisia tarpeita löydy. Vaan suutareilta löytyy. Ja sieltä löytyy ratkaisu monenmoiseen pulmaan muutenkin. Puolipohjia ja korkolappuja laitatan kenkiini aika usein. Käsityö ei ole Suomessa ihan halpaa, mutta toisaalta kenkiä hyvin hoitamalla ne säilyvät ihan toisella tavalla käytössä.

Tähän mennessä parhaan valikoiman erilaisia nahan hoitoaineita olen löytänyt Forumin suutarilta. Tarjolla on kiillokkeita tosi monessa värissä ja sävyssä. Löytyy kenkävoiteita, jotka sisältävät runsaasti pigmenttiä ja peittävät siten aika pahastikin naarmuuntuneen pinnan ja sieltä löytyy myös nahkamaaleja.

torstai 8. joulukuuta 2011

Tunnearvot



Minulla oli pyörinyt varastossa romulaatikossa vanha mausteikon "runko" jo vuosia. Siitä puuttui varsinaiset maustepurkit, pelkän kehikon olin joskus napannut jonkun kirpputorin ilmaislaatikosta. Olin sitä useampaankin kertaan ollut heittämässä jo roskiin, kun kerran aloin pyöritellä käsissäni ja hoksasin, että se on kasattu ruuvikierteillä. Pippuri- ja suolapurkkia varten olevan keskiosan sai siitä siis helposti pois. Kohta jo näin mielessäni, miten kivan pienen tarjoiluvadin siitä saisi, kun väliin ujuttaisi lautasen.

Pienoiseksi ongelmaksi muotoutui sitten perinteiseen tapaan se, että myös Pekkarinen piti saada innostumaan tästä pikkuprojektista. Tarvitsin hänen porakonettaan ja käytännössä myös apuaan siistin reiän poraamiseen lautaseen, joka oli myös jostain ilmaislaatikosta norjalainen Stavangerflintin lautanen.

Muutaman kuukauden ajan viikonloppuisin aina varovasti kyselin, josko tänään olisi se päivä, kun lautaseen tehtäisiin reikä. Eipä tahtonut oikein napata, kunnes sitten eräänä lauantaiaamuna se hetki koitti.

Pora lauloi alakerrassa, kun tein ylhäällä jotain kotihommia. Aloin jo vähän ihmetellä, että kuinkahan kauan se kestää, ennen kuin on normiposliinista terä läpi, mutta annoin ukon turata. Hetken päästä kuului kolahdus ja pora sammui. Sitten kuului täysillä juoksevan vesihanan ääni alakerran vessasta. Sieltä se poran herra jo laastaria huutelikin.

Vein armaalleni laastaripaketin. Hän alkoi teippaamaan laastaria, sormeen, joka oli koko ajan juoksevan veden alla ja lavuaari lainehti verensekaisesta vedestä. Siinä sitten varovasti rohkenin epäillä, onko sitä laastaria mahdollista laittaa sormeen, joka on veden alla koko ajan. Napakasti minun käskettiin jättämään hänet rauhaan, kun on hiukan huono olokin, kuulemma.

Poran terä oli katkennut ja poraan kiinni jäänyt teräntynkä oli onnistunut sitten poraaman tiensä lautasen sijasta kynnen läpi. Aloin siinä ehdotella lääkäriin lähtöä, kun naamasta näki, että taju alkaa mennä. Vaan ei ollut tarvetta kuulemma, rauhaa vain kaipasi.

Naapurista kipaisin jo täydessä paniikissa lankomiehen apuihin tilannearviota tekemään. Hän tuntui olevan taipuvaisempi uskomaan pikkuveljen toivetta toipumisrauhasta kuin minua. Lopulta esitin itse pahimman uhkauksen, minkä keksin ja sanoin, että soitan ambulanssin, ellei vapaaehtoisesti lähde kyytiini terveyskeskukseen. Sepä sitten tepsi.

Niin vietimme lauantaiaamupäiväisen tunnin tarkkailtavana Tuusulan terveyskeskuksessa. Verenpaine ja pulssi olivat sisustustuunarilla tosi alhaiset, jonkun sortin sokki siitä kivusta kai sitten tuli. Kotiin kun päästiin, olin jo heittämässä jälleen kerran koko hökötystä roskiin, vaan hän oli päättänyt saattaa tämänkin projektin loppuun. Porasi saman tien lautaseen reiän uudella terällä ja ehjällä kädellä.

Siitä lähtien tämä tarjoiluvati on ainoa sisustukseen liittyvä esine, joka meillä on jatkuvasti esillä. On siinä sen verran niin sanottua tunnearvoa taustalla.

tiistai 6. joulukuuta 2011

Paperitähti

Varasin tämän blogiosoitteen itselleni jo ainakin kolme vuotta sitten. Olen aina ihaillut aika yksinkertaisia muotoja. Perinteiset muutamasta paperisuikaleesta taitellut tähdet ovat ihastuttaneet lapsuudesta saakka.

Yhtenä syksynä googlasin sitten ohjeen ja löysin ainoastaan ruotsinkielisen kuvitetun ohjeistuksen tähtien taittelemisesta. Konstikos tuo, luenhan ruotsinkielisiä lehtiä paljon. Joopa joo, kun kahta tai kolmea remsaa (remsa=suikale) oli viikattu kaksi kertaa, framåt ja bakåt, tipuin kärryiltä. Loppui hahmotuskyky ja varmaan myös kielitaito ja tähden alku roikkuvine remsoineen lensi paperikoriin.

Silloin päätin ruveta kirjoittamaan omaa blogia epäonnistuneista projekteista, joita kyllä löytyy meiltä kiitettävästi. Eli se, että ensimmäinen kirjoitus ilmestyi vasta kolmen vuoden päästä, ei tarkoita sitä, että tähän mennessä en olisi kohdannut yhtään epäonnistunutta projektia.

Paperitähtiä löytyi seuraavana jouluna Ikeasta, för en rimlig peng. Joten ilman niitä ei ole jääty, onneksi!

Hyvää itsenäisyyspäivää!


Ainakin minulle itsenäisyyspäivä on tosi voimakkaasti leimautunut isovanhempien muistelemiseen. Vasta nyt vähän vanhempana olen alkanut ymmärtää sen valtavan uhrauksen, jonka meidän sukupolvemme isovanhemmat joutuivat aikanaan tekemään. Miehet viettivät suurimman osan parhaasta nuoruudestaan todella karuissa olosuhteissa rintamalla ja naiset pitivät yllä yhteiskuntaa kotirintamalla. Sen jälkeen jatkoivat haasteiden parissa vielä pula-ajan.

Minä olen siitä onnellinen, että olen saanut pitää molemmat ukkini ja toisen mummini pitkälle aikuisikään elämässäni. Toinen ukeistani muisteli sota-aikoja varsin hillitysti, mutta toinen vanhemmiten masennukseen sairastuttuaan ykisi muisteloitaan niin, että olimme kaikki niitä juttuja välillä enemmän kuin korviamme myöten täynnä. Harmi! Nyt kyllä harmittaa, miten monta asiaa jäi kysymättä. Varsinkin mummilta naisnäkökulmasta siitä, millaista se arjen pyörittäminen ilman miehiä oli.

Lotta-järjestön toimintakin sodan aikana on viime vuosina alkanut kiinnostaa kovasti. Tuusulassa olemme aika onnekkaita, kun meiltä löytyy oma Lottamuseo. Paitsi että se on hieno pieni museo, siellä tarjoillaan myös sydäntalvien sunnuntaina kohtuuhintaan soppalounasta. Joten niinä talvina kun Tuusulanjärven jäällä pääsee ulkoilemaan, suosittelen lämpimästi lämmintä kaakaokuppia ja pullaa tai maistuvaa soppaa Lottamuseon kanttiinissa.

Ainoa isovanhempani, jota en kovin hyvin päässyt tuntemaan, on isäni äiti: Liisa-mummi. Hän kuoli, kun olin 7-vuotias ja oli sitä ennen jo muutaman vuoden vakavasti sairas, joten muistikuvani ovat aika hataria. Liisa-mummilta on kuitenkin jäänyt sukuumme elämään muutama mukava herkkuresepti. Molempia tulee tehtyä silloin tällöin, meidän suvussamme kai nämä pari reseptiä ovat sitten jo klassikoita.

Liisa-mummin murokakku on yksinkertainen, mutta maistuva leivonnainen, johon saa kätevästi upotettua puoli purkkia mitä tahansa hilloa, jota tämä hillotehdas tuottaa ylijäämäksi asti.

MUROKAKKU

1 kananmuna
1,5 dl sokeria
1,5 dl voisulaa
4,5 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta

Vatkaa muna ja sokeri vaahdoksi. Joukkoon sekoitetaan voisula ja vehnäjauhot, joihin on sekoitettu leivinjauhe. Painele suurin osa taikinata irtopohjavuuan pohjalle ja levitä sen päälle hilloa tai marjoja. Murustele loput taikinasta hillon päälle. Paista 225 asteessa reilun parikymmentä minuuttia, kunnes on kauniisti ruskettunut.


Joulupuu


Tänä syksynä, kun olen muutenkin jatkuvasti tavanomaista herkemmällä mielellä, katselin tarkemmin Tuusulan S-marketin aulassa joka vuosi olevaa joulukuusta.

Olen aiempinakin vuosina huomioinut, että kuusessa roikkuu punaisia ja sinisiä lappuja, joissa on numeroita. Olen myös lukaissut pikaisesti kuusen vieressä olevan julisteen, jossa puhutaan joululahjoista lapsille. Kyseessä on näyttänyt olevan Lions Clubin projekti. Siihen se sitten on jäänyt.

Viime viikolla pysähdyin aulaan tuodun kuusen äärelle ja viereeni tuli vanhempi rouva. Rouva kertoi, että on jo monena vuonna ostanut lahjoja tätä kautta lapsille. Suuri osa lahjoista päätyy kuulemma lapsille, jotka eivät muuten saisi yhtään lahjaa jouluna.

Ideana on, että kuusesta voi ottaa itselleen joko punaisen tai sinisen lapun, johon on merkitty lapsen ikä. Tarkoitus on sitten hankkia valitsemansa ikäiselle tytölle tai pojalle lahja, jonka kunnan sosiaalitoimi toimittaa sopivalle lapselle. Tätä projektia on useampana vuonna pyöritetty jo monessa Keski-Uudenmaan kunnassa eri järjestöjen toimesta. Muistelen lukeneeni, että näin olisi hankittu jonain vuonna alueelle jopa 1000 lahjaa. Minut pysäytti ajatus, että avuntarvitsijat eivät aina olekaan jossakin monen meren takana.

Tänä vuonna kokeilussa oli myös ensimmäistä kertaa lasten toivelista. Se on nähtävillä Tuusulassa kirjakaupassa. Itse olin jo lahjat hankkinut, ennen kuin listan näin. Lahjan saajiksi kun valikoin suurinpiirtein oman lasteni ikäisiä lapsia, ei ostaminen ollut niin kovin vaikeata.

Ja kenelle sitten ostin? Lappusista ensin mukaani lähti 13-vuotias poika. Kun pääsin kotiin, alkoi heti harmittaa, etten ottanut myös tytön lappua. Sellaisen kävin sitten vielä hakemassa.

Lahjat kävin hankkimassa Union Fivesta Helsingissä. Koska lasten koko ei ole lahjan antajien tiedossa ja 13-vuotiaissa varsinkin pojat voivat olla kooltaan melkein mitä vaan, piti keksiä jotain, jonka koolla ei olisi niin suurta merkitystä. Mielestäni keksinkin kivat lahjat. Nuori sukupolvi kotona oli myös samaa mieltä, joten nyt vaan toivon, että ovat mieluisia myös lahjojen saajille.

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Viivan mestari

90-luvun alussa tykästyin intohimoisesti Pauli Vuorisalon (s. 1944) taiteeseen. Tapa, jolla hän muutamalla lennokkaalla viivalla onnistuu tekemään kuvia ja värien käyttö jotenkin vaan tekivät minuun syvän vaikutuksen.

Opiskelijana ei paljon tarvinnut taidehankintoja harkita. Kun kuitenkin satuimme tekemään sivutoimisia talonmiehen hommia ja asumaan Arabian tehtaan vieressä, tuli tehtaanmyymälässä piipahdeltua jos ei nyt ihan päivittäin niin ainakin viikoittain. Oikein pitkään kun pihisteli rahoja, pystyi poistomyyntihyllyiltä joskus jotain hankkimaankin.

Niiltä ajoilta on peräisin tämä Pauli Vuorisalon Tukaani-patsas vuodelta 1990. Arabian taideteollisuusosaston tuote. Patsas on noin 40 cm korkea, joten vähän sellainen säilytysongelma, silloin kun ei ole esillä. Kummasti se kuitenkin vuosien jälkeenkin silmää miellyttää ja pääsi taas pienen tauon jälkeen esille. Muistelen, että poistohyllyllä olisi ollut vastaava patsas jollain toisella väritykselläkin, mutta yhdenkin hankkiminen aiheutti jo jonkunmoisen loven käyttörahoihin, niin sinne se toinen sitten jäi.



Lisäksi hankittua tuli kaksi Vuorisalon kuvilla koristeltua lasimaljaa. Toinen niistä on ainoa esine, joka meillä lasten pienenä ollessa särkyi. Sekin taisi olla oma vikani, kun jätin maljan liian matalalle pikkuisten ulottuville. Toinen on tämä maljakko, signeerattu kappale vuodelta 1990.



Muutama vuosi sitten antiikkiliikekierroksella Kruunuhaassa istuin kahvilassa ihailemani taiteilijan viereisessä pöydässä. Olisihan tuota voinut jotain kohteliasta vaikka sanoa, vaan menin sitten niin jumiin, että tuijotin vaan. Toivottavasti edes ihaillen.

Ruokaa rakkaudella

Yleisesti ottaen, minua ei kaiketi voi pitää kovin luovana ruuanlaittajana . Lapsetkin yleensä toivovat, että en laittaisi ruokaa "omasta päästäni". Pienenä taustapiruna tietysti pikkuveli alan ammattilaisena ja äiti, joka oli armoton ruuanlaittaja ja kestitsijä vailla vertaa.

Usein käy niin, että kun löydän jonkun hyvän reseptin, tarjoilen sitä kaikille meillä vieraileville seuraavan vuoden ajan. Osa tällaisista hyvistä resepteistä päätyy jopa tarjoiltavaksi vuosien ajan.

Äitini oli aikoinaan Mysi Lahtisen suuri ihailija. Viimeisinä vuosina ihailun kohteeksi muotoutui pikkuhiljaa Sikke Sumari, jota äiti piti paljon parempana esiintyjänä.

Viimeisinä kuukausinaan, jolloin äiti ei enää joko pystynyt syömään ollenkaan tai oksensi kaiken vähäisenkin, mitä söi, hän uskollisesti tallensi jokaisen Sikke Sumarin ruokaohjelman. Niitä sitten katselimme viikonloppuisin yhdessä ja äiti haaveili siitä, että jaksaisi vielä laittaa ruokaa itse ja pystyisi sitä syömään. Yhtenä viimeisimmistä toiveistaan ennen kuolemaansa esitti jopa, että Siken ohjelmia emme saa mennä digiboksilta poistamaan.

Tämä pohjaton juustopiirakka oli ohje, jonka molemmat arvioimme ehdottomasti kokeilemisen arvoiseksi. Minä sitten jäin sitä enää kokeilemaan, ja sitä ovat nyt saaneet kaikki meillä vierailleet maistella elokuusta lähtien. Terveisiä vaan taivaalliseen keittiöön!



Siken pohjaton juustopiiras

300 g raejuustoa
3-4 rkl kermaa tai hapankermaa
3 munaa
6 rkl vehnäjauhoja
0-100 g sulatettua voita (juuston rasvaisuudesta riippuen)
250 g raastettua juustoa (kaikkea mitä jääkaapista löytyy, mielellään melko maukkaita, joten jätä Oltermanni väliin. Sinihometta saa myös olla)
Mausteeksi ruohosipulia, chiliä, erilaisia yrttejä... käytä mielikuvitusta!
Mustapippuria ja suolaa maun mukaan
1. Sulata voi ja lisää siihen muut tarveaineet, mutta jätä hiukan juustoraastetta pinnalle ripoteltavaksi.
2. Paista uunissa 180 asteessa n puoli tuntia.

Cobbin salaatti

Milleniumia silloin joskus historiassa vietimme meidän entisessä kodissamme kahden ystäväperheen kanssa. Lapset olivat pieniä, meilläkin 2- ja 3-vuotiaita, joten meno oli aikalailla toisenlainen.

Olin silloin syksyllä onnistunut hankkimaan jostain kirjakaupan alelaarista amerikkalaisen ruuan keittokirjan ja teemaksi valikoitui sitten juhlapöydässä Amerikka.

Kotiäitinä aikaa ruokien vääntämiseen oli. Muistan, että tarjolla oli ainakin Chicago Deep Dish Pizzaa, johon itse keitin myös tomaattikastikkeen sekä Cobbin salaattia ja New York Cheese Cakea. Muutakin varmasti oli, koska mieleen on jäänyt, että ruokaa oli PALJON ja sen laittamiseen käytin karkeasti pari päivää.

Noista ruokalajeista elämään on vahvimmin jäänyt tuo Cobbin salaatti. Sitä meillä tehdään monina hetkinä, kun halutaan vähän juhlistaa eloa. Usein vappuna ja uutena vuotena ainakin. Raaka-aineiden joukossa on monta supersuosikkia: pekoni, avokado ja homejuusto.

Tähän kuvaan päätyi salaatti vapun 2005 pöydästä. Kylläpä tuo aika vierii.

Itse teen salaattia aina tuplamäärän ja siihenkin vähän liioittelen noiden hyvien ainesten osuutta.

Cobb salad

1 kerä jäävuorisalaattia
1 tomaatti kuutioina
1 broilerin rintaleike paistettuna ja kuutioituna
4 viipaletta paistettua pekonia murusina
1 avokado kuutioina
1 kovaksi keitetty muna kuutioina
75 g sinihomejuustoa murusina

kastike:
1 murskattu valkosipulinkynsi
1 tl suolaa
0,5 tl mustapippuria
2 tl sinappia
1 tl sokeria
0,75 dl punaviinietikkaa
1,5 dl oliiviöljyä

Huuhdo ja kuivaa salaatti. Revi salaatinlehdet pieneksi ja asettele laakeaan kulhoon. Asettele tomaatti, broileri, pekoni, avokado, muna ja homejuusto sektoreiksi salaatin päälle. Sekoita murskattu valkosipuli, suola ja pippuri kulhossa. Lisää joukkoon sinappi, sokeri ja punaviinietikka. Vatkaa sitten öljy muiden aineiden joukkoon. Tarjoa kastike salaatin kera, mutta älä kaada sitä valmiiksi salaatin päälle.

Valon juhla

Meidän talomme ei ole nykymittapuun mukaan mitenkään erityisen iso. Siitä huolimatta meille on kertynyt kummallinen määrä kristallikruunuja roikkumaan kattoon. Herättää varmasti vierailijassa kysymyksiä kun astuu olohuoneeseemme, jossa roikkuu peräti kolme erilaista kristallikruunua. Kaikilla on kuitenkin omat taustansa, ja tavaraan kun kiinnyn, niin eipä noista sitten tarinoidensa vuoksi oikein eroonkaan voi hankkiutua.

Ruokapöydän yläpuolella roikkuu empiretyylinen kristallikruunu. Ostin sen Keltaisen Pörssin kautta talon rakennusaikana Pekkariselta salaa. Kruunun kiikutin vanhempieni luokse säilytykseen, josta se sitten talon valmistuttua löysi kotiinsa: meidän ruokapöytämme yläpuolelle. Kruunu ei ole vanha, uskoisin että on Turun Kristallin valmistama.

Tämän barokkityylisen kruunun Pekkarinen peri isänsä tädiltä joitakin vuosia sitten. Kruunu on vanha ja kangaspäällysteiset, rikkinäiset johdot mitä ilmeisimmin hengenvaaralliset. Parisen vuotta se on roikkunut olohuoneemme katossa säilytyksessä, odottamassa hetkeä, jolloin raaskisin viedä sen sähkömiehelle uudelleen johdotettavaksi. Uskoisin, että tämän uudelleen sähköistäminen maksaa pari-kolmesataa euroa, joten ihan pikkujuttu se ei ole. Kerran jo päätin, että täksi jouluksi, mutta taitaapa taas jäädä.

Tämän pienen pussikruunun itse taas "perin" henkilöltä, joka ei ole minulle edes sukua, enkä häntä ole koskaan tavannut. Olimme auttamassa setäni vaimoa hänen isänsä kuolinpesän tyhjennyksessä ja siltä keikalta kruunu jäi käsiini. Vanhahko on, mutta hyvässä toimintakunnossa.

Taustalla näkyvä valkoinen Orno Stockmannin lamppu on ehdoton valaisinsuosikkini. Ostin sen sikana säkissä kirpputorilta. Lamppu oli paksulti kääritty muoviin ja päällä oli lappu, että sisältö on kattovalaisin. Siitä ei näkynyt muuta kuin vähän valkeata maalipintaa. Paketti tuntui raskaalle käsiin, joten arvelin kyseessä olevan jotain muuta kuin Ikean lampun. Parilla kolikolla meille siis päätyi suomalainen 70-luvun alun design-valaisin. Valaisin on täysin virheetön, näyttää sille, ettei ole käytössä ollut koskaan. Sittemmin olen selvittänyt, että kyseessä on Heikki Turusen suunnittelema Santtu, jonka Innojok on ottanut myös uustuotantoon.


Ensimmäinen kristallikruununi on tämä Maria Theresia-mallinen kruunu, arviolta tuolta 50-luvulta. Törmäsin kruunuun opiskeluaikoinani 90-luvun alkupuolella eräällä kirpputorilla Elimäenkadulla Helsingissä. Kruunun kristallit olivat meripihkan keltaiset ja se oli minusta niin erikoinen, että huolimatta 450 markan hinnasta, joka oli opiskelijan budjetista paljon, päätin sen Pekkarisen pontevasta vastustelusta huolimatta hankkia.

Kotona vein kruunun suihkuun ja kas, se keltainen väri valuikin siinä samassa viemäriin. Lamppu oli ollut tupakoivan henkilön katossa vuosikymmeniä ja tupakan savu oli värjännyt kristallit. Nyt siis tiedän, että aidosti keltaista kristallikruunua tuskin löytyy. Tässä talossa kruunu päätyi sähkömiehellä käynnin jälkeen eteiseen.

Makuuhuoneemme katosta löytyy talomme melko varmasti viimeinen kristallikruunu. Hankimme kaikki rakennustarvikkeet rakennusaikana K-Raudasta ja K-plussaseteleitä kertyi sitten melkoisen muhkea nippu. Niilläpä kävin kymmenen vuotta sitten hankkimassa, muistaakseni Kodin Anttilasta kyseisen kruunun, joka on talon valmistumisesta lähtien ollut meidän makuuhuoneemme katossa.

Ja näistä kuvista sitten paljastuu se kristallikruunujen äärimmäisen ikävä puoli. Nimittäin se, että niissä näkyy pöly piinallisen hyvin. Kun otin nämä kuvat ensin salamalla, totuus osoittautui niin karuksi, että päädyin sitten ottamaan samat kuvat ilman salamaa...

Orvokki

Vietimme lokakuista syyslomaa mummini ja ukkini tyhjäksi jääneessä kodissa. Ukki kuoli jo 2000-luvun alussa ja mummikin pari vuotta sitten. Talo sijaitsee Itä-Suomessa hyvin lähellä pikkukaupungin keskustaa, mutta kuitenkin metsän keskellä. Itä-Suomessa kun ollaan niin tietysti myös järven rannalla. Taloa ympäröi kunnollinen kuusimetsä ja toisella puolen kasvaa tiheässä pajua vähän kosteassa ryteikössä.



Kuulostelimme sinä lokakuisena keskiviikkoiltapäivänä pihalla kuinka jossain lähistöllä haukkui koira vimmaisena. Yhtään naapuria talossa ei ole näköetäisyydellä, joten vähän se haukunta ihmetytti.  Pekkarinen oli pihalla puusavotassa ja kuunneltuaan haukkumista parisen tuntia ehdotti, että lapset kävisivät katsomassa läheisessä metsikössä, josko siellä on joutunut joku koira pulaan.

Pian metsästä jo itkuinen tytär soittelikin, että siellä on koira häkissä. Juoksimme ryteikköön ja toden totta siellä kyhjötti ajokoira 40 cm korkeassa pitkähkön mallisessa häkissä ja haukkui ääni käheänä. Soitin hätäkeskukseen, josta lupasivat lähettää poliisit paikalle.

Tunnin ajan siinä kyhjötin koiran häkissä kiinni, viltti meidän molempien päällä ja silittelin koiraa kahdella sormella, jotka sain häkin raoista mahtumaan. Annoin sille siinä odotellessani jo nimenkin. Koirasta tuli mummoni mukaan Orvokki. Tuntui sille, että tämä on merkki ja Orvokista olisi tuleva meidän koiramme.



Poliisit tulivat ja pyörivät häkin ympärillä, eivätkä lopulta keksineet muuta ratkaisua kuin leikata häkistä katto irti ja nostivat Orvokin vapauteen. Hetken koira siinä oikoi tuntien kyyristelystä jäykistyneitä koipiaan, mutta hyvin nopeasti osoitti äärimmäisen ystävällisen luonteensa ja teki tuttavuutta meidän kanssamme. Poliisit soittivat löytöeläimistä alueella huolehtivaan paikkaan, josta Orvokki sitten haettiin illan hämärtyessä odottelemaan mahdollisesti kaipaavaa omistajaansa.

Ilmoitin heti löytöeläinpaikkaan, että jos omistajaa ei löydy, otamme koiran itsellemme. Viikon ajan ehdin soitella sinne, ennen kuin omistaja oli ilmoittautunut. Näin Orvokki sitten päätyi lopulta omaan kotiinsa. Mikä koiran oikea nimi oli, sitä en koskaan kysynyt.

Kävipä vielä niin, että seuraavana aamuna autoa pakatessamme, pihalle asteli "metsämies", jonka supikoiraloukuksi häkki, johon Orvokki oli päätynyt, osoittautui. Loukun omistajaa kismitti niin hänen omaisuutensa tuhoutuminen, että lopulta päädyimme korvaamaan hänelle 80 euroa poliisin tuhoamasta loukusta.

Niin ei tullut meille toista koiraa, mutta metsämies lienee tyytyväinen kuitenkin. Ja ne supikoirat ovat kuulemma sellainen riesa luonnolle, että niitä on pakko metsästää.

lauantai 3. joulukuuta 2011

Talo


Kymmenen vuotta sitten kun rakensimme talomme Tuusulaan, satuin ruokakauppareissuillani näkemään tiheän kuusikon läpi pilkahduksen vanhasta talosta, joka sai sydämeni sykkimään rajusti. Sanoin silloin Pekkariselle, että jos tuo talo joskus tulee myyntiin, se on minun taloni. Vuodet vierivät, enkä ikinä rohjennut mennä pihatietä sen pidemmälle taloa tarkastelemaan.

Loppukesästä eräänä viikonloppuna mökkireissulta palatessamme, huomasin, että kuusikko talon ympäriltä oli kaadettu ja talo törötti paljaassa maisemassa tyhjentyneenä. Näyttää sille, että se on odottelemassa purkamista. Mitä tilalle on tulossa, sitä en tiedä. Talon takana on erikoinen punatiilinen piharakennus, ja olen etäisiä huhuja kuullut, että paikkaan olisi mahdollisesti liittynyt kauan sitten jotain kauppapuutarhatoimintaakin.

Ikinä tästä talosta ei minulle sitten kotia tullut. Mutta eräänä sateisena alkusyksyn päivänä pyöräilin kuvaamaan taloa tarkemmin. Jospa sitten vaikka joskus voisin rakentaa itselleni samannäköisen kivitalon jonnekin muualle. Mittasuhteet minun silmääni ovat täydelliset.




Avokadotarhuri

Jälleen yhden avokadon viime talvena syötyäni, ihmettelin sen suuren, pyöreän siemenen elinvoimaisen näköistä ulkomuotoa. Kätkin siemenen syvälle multaan työpaikan ilmaiselta kierrätyspöydältä bongaamaani Arabian valkoiseen kukkaruukkuun.

Kuukaudet vierähtivät ja multaan ilmestyi syvä kolo, mutta mitään ei noussut mullan pinnalle. Lopulta päätin katsoa kokeeni päättyneeksi ja heittää mullan roskiin. Juuri kun multapaakku oli lentämässä kompostiin, tajusin että elinvoimainen verso oli tunkemassa hyvin lähellä mullan pintaa. Äkkiä multa takaisin ruukkuun ja kastelua jatketaan.

Kasvi kasvoi pituutta koko kesän etukuistillamme nautiskellen lähinnä Pekkarisen huolenpidosta. Itse unohdin sen useimmiten sinne nurkkaan, johon sen vähemmän tuuhean ulkomuotonsa vuoksi nostin.

Ensimmäisen pakkasyön jälkeen Pekkarinen kiikutti kasvin sisälle, säälien sitä ja ihaillen sen kykyä selvitä pienestä pakkasestakin. Kaunistukseksi sitä tuskin voi ikkunalaudallamme nyt kutsua. Eikä se varmaan koskaan tarjoamissamme olosuhteissa pääse urallaan etenemään emovaiheeseen. Mutta viettäköön nyt oman aikansa tuossa ikkunalla. Jokainen katse avokadon suuntaan saa minut hymyilemään.

Ja kyllä, tuo pöyristyttävän likainen ikkuna taustalla on kuitenkin pesty tänä kesänä.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Avokado