keskiviikko 29. heinäkuuta 2020

Valittu mies

Useamman vuoden tauon jälkeen meille sattui Pekkarisen kanssa tänä vuonna peräti kolme viikkoa yhteistä loma-aikaa. Koska Pekkarinen kevään ja alkukesän lomautusten ansiosta oli pitkälti jo tälle kesälle budjetoidut remonttihommat ehtinyt tehdä, meillä yhtäkkiä onkin aikaa keksiä vaikka mitä tekemistä. Yhden ystävän some-päivityksestä mieleeni muistui patsaspuisto Parikkalassa. Olin jo vuosia haaveillut siellä käymisestä, mutta kummallisesti mielessäni aina Parikkala tuntui kovin kaukaiselle.

Kysäisin Pekkariselta kuitenkin, paljonko Parikkalaan kesämökiltä matkaa tulisi. Jotenkin olin unohtanut, että mehän jo valmiiksi lomailemme kovin idässä, ja siksi ajoa ei kertyisi kuin n. 130 km suuntaansa. Sehän ei ole yhtään mitään kesäisessä kotimaassa, siispä matkaan vaan,  tottakai! Pekkarinenkin suostui, kun mukaan otettiin myös meidän karvainen kaverimme Possuressu.

Tämä ITE-taiteilija Veijo Rönkkösen (1944-2010) elämäntyö tosiaan sijaitsee Parikkalan Koitsanlahdessa, vajaan kilometrin päässä Venäjän rajasta. Pääosin vapaaehtoisvoimien ja lahjoitusten turvin toimiva puisto on noin puolen hehtaarin kokoinen ja jää itäradan ja kuutostien puristukseen, mutta puoleen hehtaariin mahtuu silti jo elämystä kyllikseen. 

Jotenkin koen pohjattoman suurta ihmetystä, ihastusta ja inspiraatiota ja pientä voimattomuutta aina tällaisissa paikoissa. Tuntuu käsittämättömälle, että joku meistä on valittu toteuttamaan näin täydellisellä palolla jotain omaa tehtäväänsä täällä maan päällä. 560 betonista patsasta kauniin boheemiin puutarhaan sijoiteltuna herättää monenmoisia ajatuksia ihmiselämän tarkoituksesta.

Olen melkoisen varma, että täältä löydän itseni vielä joskus uudestaankin. Mutta seuraavaksi huristellaan kuitenkin toiseen toivekohteeseeni eli Kolille. Ihanaa kun on loma!

IMG_8892 (2) IMG_8893 (2) IMG_8897 (2) IMG_8946 IMG_8951 (2) IMG_8942 (2) IMG_8934 (2) IMG_8909 (3) IMG_8902 (2) IMG_8912 (2) IMG_8913 (2) IMG_8914 IMG_8918 (2) IMG_8921 (2) IMG_8922 (2) IMG_8925 (3) IMG_8926 IMG_8928 (2)

perjantai 24. heinäkuuta 2020

Soisin päivät soittaen

Soisin päivät soittaen, illat pitkät iloen
Traktori pieni, traktori pieni
aidan päälle hyppäs sieni

Viime syksynä minulle esitettiin jo ensimmäiset kyselyt, aionko juhlia tänä kesänä 50v. syntymäpäiviäni porukalla. Ensin ajattelin, että en tosiaankaan, otan juhlien järjestämisestä täysin mahdottoman stressin. Sitten ajattelin, että ehkä yhdet vähän isommat juhlat, sillä Pekkarisen viisikymppisiä juhlittiin aika mahdottoman monta kertaa pitkin vuotta ja siitähän sitä stressiä tuli. Kevättalvella tuli, noh tämä virus, ja kaikki piti taas miettiä uudestaan.

Tunnen helposti oloni vähän oudoksi, jos joudun huomion keskipisteeksi. Kun muistin, että mummini syntymäpäivä on vain yhdeksän päivän päästä omastani ja hän olisi tänä kesänä täyttänyt sata, tuntui huomattavasti helpommalle järjestää pienet juhlat ihan lähiperheelle ja kummeille täällä hänen talossaan. Olin jo parisen vuotta miettinyt, missä voisin käyttää mekkoa, jonka tätini oli hänelle sinisestä raakasilkistä ommellut, tosin todistettavasti vuoden 1969 puolella. Sitä jouduin ankarasti miettimään, puenko mekon kanssa korun, joka mummillani on kuvassa, vai korvaanko sen kukkapannalla.IMG_8780 (2)

IMG_8796 (3)
Niinkuin mummolan juhlissa on ollut tapana, sää on aina juhlapäivänä huikea. Juhlijoita saapui paikalle parisenkymmentä henkeä ja neljä koiraa ja olihan meillä kyllä mukavaa. Toisin kuin tästä jutusta voisi päätellä, lahjat eivät enää näyttele minulle tärkeintä osaa juhlissa. Täytyy kiitollisena silti sanoa, että huikeita lahjoja sylin täydeltä sain tälläkin kertaa.

En lakkaa varmaan ikinä ihailemasta tätä rannekelloa, jonka oma lapsuudenperheeni oli saanut ostaa minulle lahjaksi tutun kellokauppiaan vanhasta varastosta. Tämä oli jäänyt myymättä vuonna 1970 ja kauppias oli kelloa säästellyt aarteenaan siitä asti. Siis käyttämätön kello syntymävuodeltani!! Mikä moderni muotoilu vaihdettavine kehyskiekkoineen.IMG_8860 (2)

Ja mikäs tuo aloitusruno sitten? Pikkuveli oli tänä kesänä remontoinut lapsuuden kesämökkimme huussia. Huussiin seinillä on seitsemänkymmentäluvun puolivälistä asti ollut vanhoja koulutauluja. Kun hän seinät maalatakseen irrotti taulut, löytyi sieltä välistä litistetty pahvipakkaus, jonka kääntöpuolelle oli runoiltu. Itse en muista tästä mitään, mutta käsiala vaikutti olevan minun ja kun runo luettiin, oli helppo todeta, että minä se olin. Veljeni ei olisi ikinä kirjoittanut runoa, josta löytyy lause "koulua on kiva käydä"! Huussirunotaide koristaa nyt kehystettynä tupamme seinää.


IMG_8773 (2) IMG_8788 (3) IMG_8790 (2) IMG_8792 (2) IMG_8833 IMG_8852 (2) IMG_8856 IMG_8871 (2) IMG_8874 (2) IMG_8877 (2) mummijamina 
Ja vihdoin tässä, mummini ja minä sama mekko päällä. Mummi on kuvassa n. 49,5 vuotta ja minä 50. Mummin sylissä en kuitenkaan ole itse, vaan siinä on yhdeksän kuukautta minua vanhempi serkkuni.



torstai 9. heinäkuuta 2020

Birthday girl!

"Mä oon niin älyttömän surkee ostamaan lahjoja", sanoo Pekkarinen. Jostain kumman syystä hän pari kertaa vuodessa potee suurta alemmuutta siitä, että yksinkertaisesti ei osaa ostaa minulle lahjaksi mitään. Minua se ei ole kyllä koskaan haitannut pätkän vertaa, en itsekään edusta varsinaisesti ideaalivaimon esikuvaa. Jos mä ostan sulle uudet silmälasit synttärilahjaksi, hän kysyy. Sopiihan se, paremmin kuin hyvin. Oikeastaan sopii vallan mainiosti, niin kauan kun vaan ei tarvitse ostaa minulle lahjaksi tekohampaita.


Herätyskello pärähti 04:45 torstaiaamuna. Tavalliseen tapaan kipitän alakertaan keittelemään meille kahvia. Suureksi hämmästyksekseni pöytään onkin jo katettu herkkuaamiainen valmiiksi. Kisuprinsessa oli valmistellut kaiken yöllä ja alkoi paistamaan köyhiä ritareita sillä välin, kun kahvi tippui keittimessä.


Minun paikalleni oli katettu myös lahja. Ehkä hienoin lahjakortti ikinä! 100 euron lahjakortti lemppari osto- ja myyntiliikkeeseeni, mun nuorilta.



Täytän siis tänään 50! Ymmärrän oikein hyvin, että moni tuntee iän olevan vain numeroita. Moni kokee olevansa edelleen se ihan sama ihminen kuin nuorempana, vain peilistä katsoo vastaan jotain muuta.



Paperitähdelle ikä ei kuitenkaan oikeasti ole vain numeroita, mutta ehkä se voi olla muuttuva mielentila. En ollenkaan enää koe olevani se sama ihminen kuin kaksikymppisenä, enkä edes vielä neljäkymppisenäkään. Minun mielentilani on nyt 50 vuotta vanha ja hyvä niin. Selkeästi puolenvälin huonommalla puolella, mutta toivottavasti vielä paljon jaksamista jäljellä.

Voi että, ajattelin, olispa jo ne uudet lasit nenällä, kun itselleni täysin vieraassa Lahden kaupungissa ajelin syntymäpäivävapaallani ja etsin kirpputoreja. Optikko oli juuri kertonut, että vanhoilla laseilla minulla oli käytössä vain noin 50% ideaalista näöntarkkuudesta.

Entäs ne kirppislöydöt tänään. Kivoja juttuja montakin, mutta kaksi itse ostettua synttärilahjaa nousi selkeästi yli muiden. 1800-luvun käsinmaalatusta öljylampusta tehty pöytälamppu ja silkkinen, suomalaisen pikkuateljeen valmistama kasarimekko. Iik, miten ihania.

Mekon kanssa sainkin kokea päivän jännimmät paikat, sillä se oli alunperin erään toisen asiakkaan ostoskorissa. Jouduin vaivihkaa kulkemaan hänen perässään melkein kassalle asti nähdäkseni, ostaako hän se oikeasti. Ei ostanut, minun onnekseni!







perjantai 10. huhtikuuta 2020

Tavaroilla on tarina

Tässä hetkessä ja tässä maailmassa on jotenkin noloa olla ihminen, jolla on suhde tavaraan. Kun moni muu karsii ja yksinkertaistaa, on joukossa surkimus, joka kerää, haalii ja maksimoi. Ja on häpeissään siitä.

Usein tuntuu, että sitä pitää jotenkin selittää. Selitys kyllä on olemassa, niin kai on alkoholisteillakin. Kaikilla tavaroilla on tarinansa ja minulle tarina on yhtäkuin ihminen. Monien tavaroideni tarinan tiedän ja niiden, joiden en tiedä, keksin. Ihan tavallisella juomalasilla ja paistinpannullakin on tarinansa. Joka ikisen tavaran on joku suunnitellut ja miettinyt, mitä se tekisi ja miten se tekisi.

Rakkaimpia tarinoita ovat tietenkin ne, joihin liittyy joku rakas ihminen. Villeimpiä tarinoita ovat taas ne, jotka on paremman puutteessa ihan itse saanut keksiä. Ja sitten on ne hienot tarinat, kun joku taitava ja lahjakas on suunnitellut jotain kaunista ja ikuista.

Äidilleni olivat juhlapyhät tosi tärkeitä.Siksi tänään pitkänäperjantaina katoin ruokapöytään Festivo-kynttilänjalat. Kun juhlin 40-vuotispäiviäni, äitini tiesi aikansa olevan vähissä ja toi minulle kaikki Festivonsa. Niitä on monta. Kun kesällä täytän 50 vuotta, äiti ei tuo enää minulle lahjaa, mutta joku äidin tavara on takuulla juhlissa mukana!