lauantai 28. tammikuuta 2012

Työnaisen lauantai

Poden jatkuvasti huonoa omaatuntoa kaiken ostamisesta. Se seikka, että ostan lähes kaiken kirpputoreilta ja sieltäkin vain kun halvalla saa, ei tee turhan ostamisesta yhtään sen ekologisempaa. Siksi olen koko ajan kahden vaiheilla, kannattaako tänne postata hyvistä kirpputorilöydöistä. En haluaisi ystäväpiirissäni leimautua  täysin ajattelemattomaksi maailmaa tuhoavaksi ostomaanikoksi.

Tänään oli kuitenkin niin tukevasti onni myötä Järvenpään kierroksella, että en malta jättää tätä väliin.


Puoli tusinaa Bertel Gardbergin Hackmanille v. 1958 suunnittelemia ruokalusikoita. Teräosa ruostumatonta terästä ja puuosa palisanteria. Meillä oli näitä lapsuudessani kotona ja muistin vieläkin tarkasti, miten hyvälle ja pehmeälle tuo palisanteri tuoksuu. Iittalan Kulku-sarjan kulhot löytyivät Prisman poistopöydältä puoleen hintaan. Joulun alla jo niitä katselin, mutta kun ei oikeasti tarvetta ollut, niin jäi täydellä hintaa ostamatta. Alle on katettu tänään kirpputorilta löytynyt puuvillainen vanha pöytäliina, johon on vihertävänkeltaisilla ja harmailla sävyillä kuvattuna Tukholman tärkeimmät nähtävyydet.




Vanhasta Arabian ravintolaposliinistakaan harvoin pääsen ohi, jos hinta ja laatu mielestäni kohtaavat. Näissä on mukana myös pieni pala paikallishistoriaa. Järvenpäässä ollut Osuuskaupan liike oli nimeltään Perhelä. Kaupan yläkerrassa oli kuulemma myös ravintola, ja siellä lienevät käytössä olleet nämä nimikkolautaset. KU kirjaimet kahvikupissa varmaan viittaavat Keski-Uuteenmaahan. Helsingin Osuuskaupan kuppi on iso ja todella jämerää posliinia, joten siinäpä oivallinen kaakaokuppi pakkaspäiville.


Jälleen yksi tiikkilautanen ja kaksi Kaj Franckin  ruskeata neliskulmaista lasilautasta. Näitä lasilautasia minulla on jo ennestään muutama turkoosina, joten sopivat hyvin niiden seuraan. Lisäksi löytyi vielä tiikkipäiset salaattiottimet ja kaksi pientä tarjoiluhaarukkaa niin ikään tiikkiä.

Viimeiset kymmenen vuotta olen vieroksunut ruskeata lasia, vaan nyt on tainnut tulla täyskäännös. Keittiön ikkunalle löytyi tänä talvena omista kätköistä vanhoja ruskeita ja vihreitä lasipulloja. Kun tänä aamuna aurinko niihin upeasti paisteli, niin hyvillä mielinhän sitä liikenteeseen lähti. Pakkasesta huolimatta.


sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Intohimon kohde osa 1/100

Hatturasiat. Niissä voi säilöä vaikka mitä. Huiveja, pipoja, lapasia, villasukkia, pieniä laukkuja. Ostetaan aina, kun halvalla saa. Tässäpä ne, jotka kotoa löytyvät. Joitakin on viety mökeille, joten ei tässä suinkaan ihan kaikki omistamani ole.

Heppakuosia, pieniä turkooseja tähtiä vaalealla pohjalla ja ihana vanha Kuusisen rasia. Keskimmäisestä rasiasta näkee, miten joku pönttöpää oli joskus liimannut päälle typerän lahjapaperin. Sain sen muuten siististi irroiteltua, mutta vanhasta liimasta jääneet kellertävät jäljet näkyvät vähän, varsinkin salamalla kuvatessa.


Oman vaatekaappini päällä, joukossa epäortodoksisesti yksi vanha säilytyslaatikkokin. Makuuhuoneen seinän kellertävä tähtitapetti on menossa vaihtoon tänä keväänä. Tarjolla parikin vaihtoehtoa, katsotaan nyt. Pekkarinen ei kyllä innosta kiljunut.



Taustalla oranssit dalahästit. Ostetaan aina, kun halvalla jostain löytyy. Tällä hetkellä niitä taitaa olla 13 hirnuvaa ja ikkunalaudalla on tilaa vielä monelle.


Kuvasta on hankala hahmottaa mittasuhteita, mutta tämä on tuplasti korkeampi. Samanlainen korkea, mutta sinisenä on mökillä.


Villasukka-, pipo-, ja lapaskätkö eteisen kaapin päällä.

Tyttäreni omaan huoneeseensa pihistämät kaksi kaunokaista. Huomatkaa myös tuo upea designkynäteline: rakkaan 7 v. veljentytön koulun käsityötunnilla askartelema.
Sellaista täältä tällä kertaa.

perjantai 20. tammikuuta 2012

You are my destiny?

Minulla ei koskaan ollut mitään erityisiä suunnitelmia mennä naimisiin. Ei kyllä liiemmin ollut suunnitelmia siitäkään, ettenkö menisi. Itse asiassa kun tarkemmin ajattelen, ei minulla varmaan ikinä ole ollut suunnitelmia minkään muidenkaan elämän suurimpien tapahtumien varalle. Pikemminkin asiat ovat vain ajautuneet johonkin suuntaan niin ammatinvalinnan, naimisiin menon, lasten saannin kuin nykyisen työtehtävänikin suhteen. Itse uskon lähinnä kohtaloon, jokainen uskokoon mihinkä haluaa.

90-luvun alussa taisin olla aikamoinen bilehile. Muistelen, että enimmäkseen en viettänyt vapaa-aikaani kotosalla. Kuitenkin juhannuksena 1993 jostain kumman syystä mieleni olisi ehdottomasti tehnyt viettää juhannusta ihan kaikessa rauhassa vanhempieni kanssa mökillä. Juhannuspäivänä Joensuussa, jossa silloin opiskelujen vuoksi asustelin, oli kuitenkin merkittävä konsertti. Pääesiintyjänä Boney M, jota sitten 70-luvun olen syvästi inhonnut. Ystäväni olivat kuitenkin ostaneet minullekin lipun tuohon konserttiin, enkä raaskinut heille totuutta kertoa, vaan lupasin ilmestyä juhannuspäivänä paikan päälle.

Niin sitten ajelin juhannuslauantaina Suonenjoen asemalle ja ostin junalipun Joensuuhun. Seisoskelin asemalaiturilla, kun tuli kuulutus, että radalla on sattunut jotain, eikä juna pääse tulemaan Suonenjoelle ollenkaan. Huokasin helpotuksesta: voisin jättää hyvällä syyllä koko keikan väliin. Istuin lähes jo autossani, kun hengästynyt, hyvin  ystävällinen Valtion Rautateiden virkailija tavoitti minut ja kysyi, enkö ollut matkalla Joensuuhun. Hän oli juuri tilannut minulle VR:n piikkiin taksikuljetuksen Pieksämäelle, jotta ehtisin sieltä Joensuuhun lähtevään junaan. Pahus, matka jatkui siis.

Samaan aikaa toisaalla Itä-Suomessa. Pekkarinen ajelee kaverinsa kanssa Sulkavalta Kuopion leirintäalueelle juhannuksen viettoon. Puolessa välissä matkaa, Varkauden kohdalla, tuulilasiin ropsahtaa muutama yksittäinen sadepisara. Kaveri toteaa välittömästi, ettei aio viettää juhannustaan teltassa vesisateessa ja ehdottaa, että menisivätkin sen sijaan Joensuuhun, jossa Pekkarisen kaverilla oli niinikään opintojen vuoksi asunto. U-käännös ja poikien matka jatkuu Varkaudesta Kuopion sijasta Joensuuhun.

Ilta Laulurinteellä oli pääesiintyjästä huolimatta niin mukava, että konsertin päätyttyä jatkoimme vielä ystävieni kanssa johonkin Pielisjoen rannalla olevaan baariin. Jossain vaiheessa puolenyön jälkeen minua alkoi todella väsyttää ja päätin lähteä kotiin. Tuohon aikaan minulla oli oikeasti omituinen tapa haalia baari-illan jälkeen grilliltä mukaan järjetön määrä syötävää, joten näin tein tälläkin kertaa ja jatkoin kotimatkaani useampi hampurilainen ja makkaraperunat kainalossa. Jonkun matkaa käveltyäni, kuulin takaani miehen äänen huutavan, että odottaisin häntä. Haluaisi kuulemma kävellä kanssani yhtä matkaa. Eipä taitaisi nykypäivänä kenellekään tulla mieleen, jos joku öisellä autiolla kadulla huutelisi odottamaan, että uskaltaisi niin tehdä. Vaan maailma oli toinen kai silloin, sillä odottelemaan siihen sitten jäin kun kerran käskettiin. Siinähän sitä sitten käveltiin tähän mennessä 18-vuotisen ihmissuhteemme ensimmäiset parikymmentä metriä.

Juuri tuossa kohtaa, jossa lapset 15-vuotis hääpäivänämme seisovat, kuulin miehen äänen takaani.

Niin sitten kävelimme kulman taakse Suvantokadulle, jossa asuin. Alaovella jutustelimme parisenkymmentä minuuttia. Ja kyllä, Pekkarinen yritti varsin pontevasti saada minulta vähän niistä ruuista, joita mukanani edelleen kuljetin. Miten enteellistä, monta kertaa päivässä sitä saa nykyisinkin olla ruokkimassa. Yhdestäkään ranskalaisestani en ollut valmis tinkimään, joten haaveeksi jäi yhteinen ateria.

Kun siinä sitten erosimme, Pekkarinen kuitenkin pyysi minulta osoitetta. Kuumeisesti pohdin, minkä osoitteen hänelle antaisin. Ei ollut nimittäin aikomustakaan antaa omaa osoitettani. Jostain syystä sitten hökäsin hänelle lapsuuden kotini osoitteen. Sovimme vielä, ennen kun lähdimme molemmat omiin suuntimme, että naimisiin mennään ja parin-kolmen kahdestaan vietetyn vuoden jälkeen tehdään kaksi lasta. Ihan vitsinä tietysti! Aamulla en ukosta muuta muistanut kuin hyvin vaaleat hiukset, kauniin rusketuksen ja hyvät hampaat.




Tuon aprikoosin värisen 50-luvun talon A-rapun ovella käytiin ratkaiseva keskutelu.

Kun sitten seuraavalla viikolla äitini minulle soitti, että olen saanut kirjeen, hikeennyin ihan täysin. Mikä ihmeen tyyppi se semmonen on, joka kirjoittelee öisellä kadulla kohtaamilleen henkilöille. Eihän sitä nyt oikeasti, sehän oli vitsi! Kirje oli kuitenkin niin hauska ja miehen käsiala niin tajuttoman hyvä, että oli ihan pakko vastata. Ja Pekkarinen vastasi vielä minulle, mutta siihen se sitten jäi loppukesäksi.

Syksyllä muutin opintojen takia Helsinkiin. Koko elämäni jäi Joensuuhun ja minulla oli tosi surkea olo. Yhtenä päivänä mieleeni tuli tämä kirjekaverini kesältä. Jommassakummassa kirjeessään hän oli maininnut, että on Espoossa raksalla töissä. Kaivelin kirjeen esille ja toden totta sieltä löytyi osoite. Kirjoitin vielä yhden kirjeen. Seuraavana päivänä soi puhelin. Pekkarinen oli saanut kirjeeni. Hänen mielestään olin vaikuttanut niin surulliselta, että kyseli kiinnostaisiko elokuvaseura.

Kun elokuvailta koitti ja häntä odottelin, niin kylläpä jännitti. Enää ei mielessä ollut kuin ne hyvät hampaat. Toisaalta, jälkikäteen kuulin, että hänen muistikuvansa minusta sen yön jäljiltä oli punatukkainen punkkari. Elokuvaillan jälkeen seurustelimme kaksi viikkoa ja muutimme yhteen. Neljän kuukauden päästä oltiin jo kihloissa. Vuoden ja kuukauden päästä siitä ensimmäisestä öisestä tapaamisesta minulla vaihtui sukunimi.

Mikä lie sitten ollut, joka pisti pojan huutamaan perääni öisellä kadulla? Ja montako mahdollisuutta meidän molempien illassa oli ollut, että kohtaaminen olisi jäänyt kokonaan tapahtumatta?



keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Jo kuusi kynttilöineen on käynyt kukkimaan...

Tänään siitä tulee kuukausi ja yksi päivä, kun se tuli meille tuonne olohuoneeseen. Kaatosateessa S-marketin parkkipaikalta sen puoliksi summamutikassa Pekkarisen kanssa valitsimme. Nuorisoa ei enää tällainen herkkä perhetraditio tuntunut kiinnostavan. Pakettiauton takaosassa se matkusti sitten kotiinsa.

Tällä kertaa ei tarvinnut jumpata ollenkaan miettien, miten sen siirtäisimme sisälle sopivasti vaiheittain erilaisten lämpötilojen läpi hitaasti sulatellen, vaan se päätyi autosta suoraan lopulliseen sijoituspaikkaansa. Tällä kertaa ei käyty myös jokavuotista keskustelua koristeiden määrästä, vaan toiveeni niukasta koristelusta meni ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen sellaisenaan läpi. Oksille päätyivät ainoastaan anopin tekemät tuohitähdet (sitä samaa mallia kuin ne paperiset), pienet kullanväriset lasikävyt ja värittömät lasipallot. Valoja tietysti pari sarjaa ja siinä se oli, vuoden 2011 joulukuusi.



Vuosien varrella muistan meillä kerran olleen kuusen, joka lensi pihalle vasta Nuutin päivänä. Muutoin noista on luovuttu jo viimeistään uutena vuotena, varsin usein jo heti Tapaninpäivän jälkeen.

Vaan kyllä oli nyt erilainen joulu. Uutena vuotena kuuselle joutui vielä lisäämään puoli litraa vettä päivässä, eikä käytännössä katsoen yhtään neulasta ollut tippunut. Tammikuun ensimmäisellä viikolla vettä kannettiin juurelle edelleen päivittäin. Loppiaisena kuusessa ei ollut vielä mitään moitittavaa ja seuraava tavoite purkaa koristeet siirtyi sinne Nuutin päivälle, jolloin lähdimmekin vähän yllättäen viikonlopuksi Savoon. Viikonlopun aikana en kehdannut edes pyytää naapuria kuusta kastelemaan, joten oletin sen lopulta jo luovuttaneen, kun palaamme kotiin.

Vaan kuinkas sitten kävikään. Täällä se kuusi oli täydessä kukassa, niinkuin on edelleenkin. Parasta lienee aloittaa valmistelut pääsiäiskoristeluiksi kuuseen.



Sitä tässä vaan nyt mietitään, että kun se sitten lopulta ehkä juhannuksen korvilla täältä lähtee ja sittenkin varmaan ainoastaan kyllästymisen takia, niin mitenkähän syvällä tuolla olohuoneen lattiassa sillä ne juuret kasvavat. Vai ovatko jo menneet lattian läpi alapohjaan.

Että tällä kertaa kyllä tuli 40 eurolle vastinetta.

torstai 12. tammikuuta 2012

Voi hyvän tähen, nehän on luputiinit


Joskus sitä selvästikin vaan avaa suunsa oikeassa paikassa, oikeaan aikaan. Taannoin tässä kerroin ystävälleni tyttäreni kanssa käydystä hupaisiakin vivahteita saaneesta väittelystä. Väittelyymme liittyi olennaisena osana nyt jo legendaarisiksi muodostuneet Christian Louboutinin kengät. Tyttäreni oli väittelyssä ehdottomasti Louboutinin kannalla.

Näkevätkö kenenkään muun silmät tuon etunimen fontissa jotain visuaalista yhteyttä erään samannimisen kollegan logoon? Onkohan kyse pelkästä sattumasta vai brändin luomisvaiheessa hyödynnetystä mielleyhtymästä?

Pari päivää myöhemmin ystäväni tuli luokseni kenkäkassin kanssa. Hänen miehensä itse asiassa oli oivaltanut meidän mielestämme varsin nerokkaasti, että ystäväni voisi lainata omia Louboutinejaan tyttärelleni "koeajoon". Niinhän minä sitten eräänä päivänä kiikutin kotiin tavallista arvokkaamman kenkälaatikon. Sisältönä Louboutinin Rolandot, väriä taupe.

Tyttäreni iltapalapizza oli päätyä väärään kurkkuun, kun nostin laatikon pöydälle hänen eteensä. Kovin kauaa meidän ei laatikkoa tarvinnut ihmetellä, kun lattialle oli jo levitetty lakana, koska räsymatto ei kuulemma ole mitenkään sopiva alusta kuvata tällaisia kenkiä. Ja niitähän sitten kuvattiin: edestä, takaa ja sivusta, kuuluisia punaisia pohjia tietenkään unohtamatta. Ikinä ennen en ole noin korkeilla koroilla seisonut, enkä tarkalleen ottaen oikeastaan seisonut nytkään. Oli nimittäin sen verran hutjakka olo, että pääosin tyydyin istuskelemaan popot jalassani.



Edelleen olen kyllä sitä mieltä, että minä olin oikeassa siinä väittelyssä. Yhä vaan mielipiteeni on, että siinä kohtuullisen teoreettisessa tilanteessa, että henkilö saisi valita Chanelin Classic-laukun ja Louboutinin kenkien välillä, kannattaa ehdottomasti ottaa se Chanelin laukku. Ovat ne sen verran epämukavat jalassa nuo luputiinit. Eikä niillä kyllä tavallinen ihminen kävellä voi, vaikkakin tyttäreni nyt väittää minulle toisin.


tiistai 10. tammikuuta 2012

Sukupolvelta toiselle


Varmasti suurelle osalle ikäisistäni on kertynyt perintökoruja tai jotain muuta arvokkaampaa perintötavaraa. Uskon, että moni muukin kuin minä on tasapainoillut sen välillä, uskaltaako tällaisia esineitä käyttää vai onko velvollisuus siirtää perintö vahingoittumattomana seuraavalle sukupolvelle. Muistan ystävien kanssa käydyn useampiakin keskusteluja, joissa on pohdittu, että tekisi mieli käyttää, mutta entäs jos hävitän tai hajotan.


Minulle on päätynyt vuosien varrella äidiltäni muutamia aika vanhoja ja vähän vähemmän vanhoja koruja. Vanhimmat ovat peräisin äidin mummolta tuolta viime vuosisadan alusta. Yksi niistä rakkaimmista korujen joukossa on tämä äidin mummon kihlakello. Jotenkin se on minusta aina ollut kaunis käyttöesine. Se käy edelleen kun vaan muistaa vetää, vaikka siinä ei olekaan kuin tuntiviisari. Onko niin ollut alunperinkin, vai ovatko vuosikymmenet vieneet viisarin, en oikeastaan edes tiedä. Äitikin siitä tulee mieleen, hän käytti sitä useasti juhlavammissa tilaisuuksissa. Sellainen muisto minulla on jo varhaislapsuudestani asti.


Kun äiti sitten 60-vuotisjuhlissaan antoi kellon minulle, laitoin sen hyvään talteen ja välillä katselin ja ihailin sitä. Kellosta tuli aina mukavia ajatuksia ja aloinkin miettiä, että miksi en oikeasti käyttäisi sitä. Toki silloin mahdollisuus, että hävitän kellon on moninkertainen verrattuna siihen, että pitäisin sitä korulippaassa. Mutta mietin sitten koko asian näin: sekin kuuluu tämän korun tarinaan, että joku sen sitten hävitti. Voihan olla, että se rooli olikin varattu korun tarinassa juuri minulle. Joltain sukupolveltahan se takuuvarmasti jossain vaiheessa häviäisi. Tuskinpa vaan isoukkini vuonna 1909 kellon kihlajaislahjaksi morsiamelleen ostaessaan ikinä edes osasi kuvitella, että yli sadan vuoden päästä joku suvun naisista vielä kelloa kaulassaan kantaisi. 


Kaiken tämän hulinan keskellä, katsahdus kelloon muistuttaa konkreettisesti menneistä sukupolvista todella pitkän ajan takaa ja ainakin minulla palauttaa nopeasti asioiden mittasuhteet.


Äitini lähestyvä kuolema oli syksyllä selkeästi meidän kaikkien tiedossa. Minulla oli siten aika harvinainen mahdollisuus käydä mielessäni asioita läpi ja miettiä kaikkia niitä juttuja, joista haluaisin äidin kanssa vielä puhua. Ja ehdin sen hyvin tehdäkin. Tätä asiaa en kuitenkaan saanut silloinkaan sanottua, joten tiedoksi äidille nyt sinne jonnekin: se taisin olla minä, joka sen isomummosi turkoosisormuksen hävitti. Vaan luulenpa, että aina sen arvasitkin?

torstai 5. tammikuuta 2012

Elämänmittaiset unelmat





Jos nyt unohdetaan sellaiset koko maailmaa syleilevät mahdottomat toiveet kuten maailman rauha ja pitkä ikä ja moitteeton terveys läheisille ja ajatellaan vain niitä maallisia, edes jotenkin realistisesti toteutettavia unelmia, hämmästyn edelleen, miten vähän niitä lopulta on. Nimenomaan sellaisia, jotka olisivat seuranneet mukana koko elämän ajan tai ainakin suuren osan siitä. Niitä juttuja, joita jo lapsena vannoi enemmän tai vähemmän kiukuspäissään vanhemilleen ja itselleen, että jonain päivänä sitten kyllä varmasti sen teen.

Viimeisen parin vuoden ajan olen oikein keskittynyt miettimään, mitä olisivat tällaiset asiat minun kohdallani. Listalleni on päätynyt ainoastaan kolme asiaa. Kaikki periaatteessa saavutettavissa, yksi jopa jo saavutettu. Noiden kahden muun kohdalla tunnen äärimmäisen suurta epävarmuutta, kannattaako edes tavoitella, sillä tilalle ei enää sitten saa uusia elämänmittaisia haaveita.

Koko ikäni olen ollut KOIRAIHMINEN. Vietin pienestä pitäen kaiken mahdollisen ajan mummolani koirien ja niiden säännöllisesti saamien vahinkopentujen seurassa. Koska olin selkeästi koirille kuitenkin allerginen ja 70-luvun hoitolinjaus allergioihin oli nimenomaan vältellä kaikkea, joka oireita aiheuttaa, äitini täystyrmäsi haaveeni omasta koirasta aina johdonmukaisesti.

Vannoin aina, että kun muutan omaan kotiin, hommaan itselleni välittömästi koiran, allergiasta huolimatta. Noin 30 vuotta siinä sitten meni, ennenkuin elämäämme vipsutteli Nupsu. Ensin hoitokoiraksi ja sitten meille tarjoutui mahdollisuus saada hänet ihan omaksemme. Eipä siinä kovin kauaa tarvinnut päätöstä miettiä, kun neidillä on luonnekin mitä hurmaavin. Ensimmäisen hoitoviikonlopun aikana jouduin ottamaan yhden allergialääkkeen, sen koommin ei tuosta karvakorvasta ole mitään oireita tullut.

Toinen unelmani liittyi alkuperäisessä muodossaan New Yorkissa asumiseen. Mistähän sellainen joskus varhaisteininä maaseudulla päähäni pälkähti, ei aavistustakaan. Sittemmin haave on hiukan muuttanut muotoaan.

Omaksikin yllätyksekseni avioliittoon päädyttyäni ja perheen sekä itsetuntemuksen kasvamisen myötä, asumishaaveeni on muuttunut haaveeksi matkasta New Yorkiin. Helppohan tämä haave olisi toteuttaa, vaan kun sitä on mukanaan hautonut vuosikymmeniä, matkaan kohdistuvat odotukset ovat niin korkealla, että alkaa jo hirvittää pelkkä ajatuskin tämän unelman toteuttamisesta. Parasta lienee miettiä vielä?

Ja kolmas unelmani. No jaa. Kaikki, jotka tuntevat minua vähänkään paremmin, varmasti huokaisevat syvään. Jaguar on takuulla ihan liian kallis auto nelipyöräiseksi romuvarastoksi. Joten jatketaan vaan Peugeot-linjalla. Vaikka toisaalta, kultainennoutaja on alkuperältään englantilainen rotu. Joten eikö Nupsun luontevin paikka olisikin juuri farmari-Jaguarin takaosasto?


keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Maku muuttuu, Ektorp pysyy

Nuorempana ehkä kuvittelin, että minulla on joku oma maku ja tyyli, ja se sitten pysyy. Sama ajatus päti silloin mielestäni sekä pukeutumiseen että sisustamiseen. Vaan nyt tiedän toisin. Kyllä on maku muuttunut moneen kertaan. Tässäkin talossa ihan pian kymmenenvuotisen asumisemme aikana, on värit ja pitkälti myös tavarat muuttuneet kiitettävän monta kertaa.

Silti, samat Ektorpit on ja pysyy. Olohuoneessa, kaksi kappaletta, kahden hengen istuttavia. Valkeilla päällisillä. Kyllä vaan, valkeilla vaikkakin lapsi- ja koiraperheessä. Enkä voi niitä kyllin ylistää.

Meillä ovat toimineet tosi hyvin. Jo käytettyinä ostin Keltaisen Pörssin kautta silloin kymmenen vuotta sitten, kun talomme valmistui. Niillä samoilla valkeilla puuvillapäällisillä, joita käytämme edelleen. Niissä on lapset syöneet välipalojaan ja koira maannut kuraisena ja niihin on kaatanut mummo lasin punaviiniä. Aina vaan päälliset puhdistuvat valkaisuainepesussa ja varsinkin kesäsäällä kuivuvatkin varsin nopeasti.

Ryhdikkään sohvan ystävälle niitä ei voi suositella. Ovat aika rennot, sopivat oikein hyvin löhöilyyn. Yhdistettynä epäkäytännöllisen suureen huutonetistä huudettuun sohvapöytään, niihin voi majoittua helpostikin illaksi eväineen, juomineen ja luettavineen.

Moni taitaa tietää, että koluan kirpputoreja ja romuliikkeitä lähes maanisesti. Usein minulta kysytään, että mitä minä sieltä oikein ostan. Nyt kai sen sitten voin sanoa, että ostan sieltä oikeastaan kaiken. Tästä kuvasta kun katsotaan, niin kierrätettynä on hankittu lähestulkoon jokainen esine ja tavara.


Torkkupeittoina toimivat aina kirpputoreilta hankitut vanhat täkit. Niitä löytynee varastoistani kymmeniä erilaisia. Sellaisia "silkki"täkkejä, joita tässä näkyy tai sitten erilaisia kuviollisia puuvillatäkkejä kaikissa maailman kuvio- ja väriyhdistelmissä.

Tyynyliinat kahta Marimekon tyynyliinaa lukuunottamatta ovat kaikki kirpputoreilta. Tänä syksynä omaksi hämmästyksekseni suosikkiväreiksi ovat nousseet keltaisen, ruskean ja vihreän yhdistelmät. Mieluusti vanhoina kukkakuvioina. Kynttilänjalat vanhoja Riihimäen lasin pikkumaljakoita, vihreänä ja ruskeana. Peilit seinällä; toinen iso tammikehyksinen ja toinen pienempi musta-kultaisilla kehyksillä kirpputoreilta. Chippendale-henkinen nurkkakaappi huutonetistä huudettu, Lauttasaaresta haettu. Ja tuo ryhditön nahkainen jakkara, joka muistuttaa minua lapsuuden ystäväni kodista 70-luvulla myös kirpputorilta. Sieltä ovat peräisin  lukuisat muutkin pienet jakkarat eri puolilla tätä huushollia.

Kirpputoreilta on myös kertynyt viimeisen vuoden aikana eri värisinä noita 70-luvulla niin yleisiä Aris-merkkisiä työvalaisimia. Hyviä lukulamppuina säädettävine varsineen. Valkoinen kattolamppu vilahtikin jo aiemmassa kristallikruunuja koskevassa postauksessani.

Huutonetistä huudettu ja Kuopiosta Pekkarisen kanssa eräällä pääsiäislomalla haettu myös tämä sohva takan eteen. Noilla jakkaroilla Pekkarinen joka ilta kököttää takkaa lämmittäessään. Meillä ei takka ole oikeastaan kovin suuri tunnelmantekijä vaan tärkeä osa tämän talon lämmitysjärjestelmää.


Oikeastaan asian kai voisikin kääntää niin päin, että mitä minä EN kierrätettynä olisi ostanut. Mieleen ei kalustepuolelta tule oikeastaan muuta kuin molempien lasten sängyt, levitettävä sohva vieraille yläkerran aulassa ja neljä meidän ruokapöytämme ympärillä olevista kustavilaistyylisistä tuoleista. Ne neljä tuolia olivat vanhempieni tupaantuliaslahja uuteen taloomme. Hankittu upouutena Papagenasta!

sunnuntai 1. tammikuuta 2012

Curryn makuiset makkaraperunat

Pääkaupunkiseudulla ei joka kadun kulmassa tosiaankaan enää törmää perinteisiin grillikioskeihin. Pikaruokapaikkoja on kyllä tarjolla enemmän tai vähemmän eksoottisine ruokineen, mutta perinteisiä porilaisia, iltapaloja ja makkaraperunoita ei etsimättä löydä.

Toisin on vielä Itä-Suomessa. Muutama vuosi sitten kesälomalla keksin viedä lapset Savontien Grillille Varkaudessa. Tilasimme kaikille makkaraperuna-annokset, sipulisilpulla ja sinapilla sekä ketsupilla höystettynä. Se tuntui olevan heille lähes veret seisauttava kokemus. Siitä lähtien grilliretki on kuulunut ainakin kertaalleen jokaiseen Savossa vietettyyn lomaan.

Kotioloissa perinteisiä makkaraperunoita ei ainakaan ilman rasvakeitintä pysty loihtimaan, eikä varmaan ole tarpeenkaan. Mutta joskus on tietysti mukava rohkeasti uhmata kaiken sortin terveysohjeita ja valmistaa vaikka pyhäpäivän ruuaksi jotain syntisen hyvää, ilman kasviksia ja kevennystä. Eikä edes esteettisesti lautaselle aseteltuna. Mättöä parhaasta päästä.

Tämän ohjeen hoksasin taannoin Pastanjauhantaa-blogista, jossa oli postaus Lidlin tuotteista. Hain sieltä itsekin sitten bratwursteja makkaracurrya varten. Ei tullut sen tarkemmin ohjetta katseltua, joten jouduin reippaasti mukailemaan alkuperäistä ohjetta, kun yhtä sun toista puuttui. Vaan oikein muikealle maistui näin vuoden ensimmäisenä päivänä.

Loppuvuosi jatketaan sitten terveellisemmissä merkeissä, jopa siinä määrin, että aloitetaan Pekkarisen kanssa vuosi tipattomalla tammikuulla.

Curryset makkaraperunat

pari pakettia bratwursteja pilkottuna
iso sipuli
kypsiä tomaatteja
balsamicoa
ketsuppia
currya

Ruskista bratwurstin palat öljyssä ja pistä sivuun odottamaan. Kuullota currya ja sipuleita pannulla öljyssä, kunnes sipulit pehmenevät ja heitä joukkoon pilkotut kypsät tomaatit. Anna porista sen verran, että tomaatit hajoavat. Alkuperäisessä ohjeessa oli tomaattipyrettä, mutta minusta tuoreista tomaateista tuli myös hyvä maku. Lorauta joukkoon vähän balsamicoa ja aika reippaasti ketsuppia. Lisää joukkoon ruskistetut bratwurstin palat ja anna vielä lämmetä, jos ehtivät jäähtyä.

Uunissa paistui rapeiksi vajaan tunnin ajan öljyssä pyöriteltyjä, suolattuja perunalohkoja.

Sitten vaan mätetään molempia sopivasti lautaselle ja herkutellaan.