You are my destiny?

Minulla ei koskaan ollut mitään erityisiä suunnitelmia mennä naimisiin. Ei kyllä liiemmin ollut suunnitelmia siitäkään, ettenkö menisi. Itse asiassa kun tarkemmin ajattelen, ei minulla varmaan ikinä ole ollut suunnitelmia minkään muidenkaan elämän suurimpien tapahtumien varalle. Pikemminkin asiat ovat vain ajautuneet johonkin suuntaan niin ammatinvalinnan, naimisiin menon, lasten saannin kuin nykyisen työtehtävänikin suhteen. Itse uskon lähinnä kohtaloon, jokainen uskokoon mihinkä haluaa.

90-luvun alussa taisin olla aikamoinen bilehile. Muistelen, että enimmäkseen en viettänyt vapaa-aikaani kotosalla. Kuitenkin juhannuksena 1993 jostain kumman syystä mieleni olisi ehdottomasti tehnyt viettää juhannusta ihan kaikessa rauhassa vanhempieni kanssa mökillä. Juhannuspäivänä Joensuussa, jossa silloin opiskelujen vuoksi asustelin, oli kuitenkin merkittävä konsertti. Pääesiintyjänä Boney M, jota sitten 70-luvun olen syvästi inhonnut. Ystäväni olivat kuitenkin ostaneet minullekin lipun tuohon konserttiin, enkä raaskinut heille totuutta kertoa, vaan lupasin ilmestyä juhannuspäivänä paikan päälle.

Niin sitten ajelin juhannuslauantaina Suonenjoen asemalle ja ostin junalipun Joensuuhun. Seisoskelin asemalaiturilla, kun tuli kuulutus, että radalla on sattunut jotain, eikä juna pääse tulemaan Suonenjoelle ollenkaan. Huokasin helpotuksesta: voisin jättää hyvällä syyllä koko keikan väliin. Istuin lähes jo autossani, kun hengästynyt, hyvin  ystävällinen Valtion Rautateiden virkailija tavoitti minut ja kysyi, enkö ollut matkalla Joensuuhun. Hän oli juuri tilannut minulle VR:n piikkiin taksikuljetuksen Pieksämäelle, jotta ehtisin sieltä Joensuuhun lähtevään junaan. Pahus, matka jatkui siis.

Samaan aikaa toisaalla Itä-Suomessa. Pekkarinen ajelee kaverinsa kanssa Sulkavalta Kuopion leirintäalueelle juhannuksen viettoon. Puolessa välissä matkaa, Varkauden kohdalla, tuulilasiin ropsahtaa muutama yksittäinen sadepisara. Kaveri toteaa välittömästi, ettei aio viettää juhannustaan teltassa vesisateessa ja ehdottaa, että menisivätkin sen sijaan Joensuuhun, jossa Pekkarisen kaverilla oli niinikään opintojen vuoksi asunto. U-käännös ja poikien matka jatkuu Varkaudesta Kuopion sijasta Joensuuhun.

Ilta Laulurinteellä oli pääesiintyjästä huolimatta niin mukava, että konsertin päätyttyä jatkoimme vielä ystävieni kanssa johonkin Pielisjoen rannalla olevaan baariin. Jossain vaiheessa puolenyön jälkeen minua alkoi todella väsyttää ja päätin lähteä kotiin. Tuohon aikaan minulla oli oikeasti omituinen tapa haalia baari-illan jälkeen grilliltä mukaan järjetön määrä syötävää, joten näin tein tälläkin kertaa ja jatkoin kotimatkaani useampi hampurilainen ja makkaraperunat kainalossa. Jonkun matkaa käveltyäni, kuulin takaani miehen äänen huutavan, että odottaisin häntä. Haluaisi kuulemma kävellä kanssani yhtä matkaa. Eipä taitaisi nykypäivänä kenellekään tulla mieleen, jos joku öisellä autiolla kadulla huutelisi odottamaan, että uskaltaisi niin tehdä. Vaan maailma oli toinen kai silloin, sillä odottelemaan siihen sitten jäin kun kerran käskettiin. Siinähän sitä sitten käveltiin tähän mennessä 18-vuotisen ihmissuhteemme ensimmäiset parikymmentä metriä.

Juuri tuossa kohtaa, jossa lapset 15-vuotis hääpäivänämme seisovat, kuulin miehen äänen takaani.

Niin sitten kävelimme kulman taakse Suvantokadulle, jossa asuin. Alaovella jutustelimme parisenkymmentä minuuttia. Ja kyllä, Pekkarinen yritti varsin pontevasti saada minulta vähän niistä ruuista, joita mukanani edelleen kuljetin. Miten enteellistä, monta kertaa päivässä sitä saa nykyisinkin olla ruokkimassa. Yhdestäkään ranskalaisestani en ollut valmis tinkimään, joten haaveeksi jäi yhteinen ateria.

Kun siinä sitten erosimme, Pekkarinen kuitenkin pyysi minulta osoitetta. Kuumeisesti pohdin, minkä osoitteen hänelle antaisin. Ei ollut nimittäin aikomustakaan antaa omaa osoitettani. Jostain syystä sitten hökäsin hänelle lapsuuden kotini osoitteen. Sovimme vielä, ennen kun lähdimme molemmat omiin suuntimme, että naimisiin mennään ja parin-kolmen kahdestaan vietetyn vuoden jälkeen tehdään kaksi lasta. Ihan vitsinä tietysti! Aamulla en ukosta muuta muistanut kuin hyvin vaaleat hiukset, kauniin rusketuksen ja hyvät hampaat.

Tuon aprikoosin värisen 50-luvun talon A-rapun ovella käytiin ratkaiseva keskutelu.

Kun sitten seuraavalla viikolla äitini minulle soitti, että olen saanut kirjeen, hikeennyin ihan täysin. Mikä ihmeen tyyppi se semmonen on, joka kirjoittelee öisellä kadulla kohtaamilleen henkilöille. Eihän sitä nyt oikeasti, sehän oli vitsi! Kirje oli kuitenkin niin hauska ja miehen käsiala niin tajuttoman hyvä, että oli ihan pakko vastata. Ja Pekkarinen vastasi vielä minulle, mutta siihen se sitten jäi loppukesäksi.

Syksyllä muutin opintojen takia Helsinkiin. Koko elämäni jäi Joensuuhun ja minulla oli tosi surkea olo. Yhtenä päivänä mieleeni tuli tämä kirjekaverini kesältä. Jommassakummassa kirjeessään hän oli maininnut, että on Espoossa raksalla töissä. Kaivelin kirjeen esille ja toden totta sieltä löytyi osoite. Kirjoitin vielä yhden kirjeen. Seuraavana päivänä soi puhelin. Pekkarinen oli saanut kirjeeni. Hänen mielestään olin vaikuttanut niin surulliselta, että kyseli kiinnostaisiko elokuvaseura.

Kun elokuvailta koitti ja häntä odottelin, niin kylläpä jännitti. Enää ei mielessä ollut kuin ne hyvät hampaat. Toisaalta, jälkikäteen kuulin, että hänen muistikuvansa minusta sen yön jäljiltä oli punatukkainen punkkari. Elokuvaillan jälkeen seurustelimme kaksi viikkoa ja muutimme yhteen. Neljän kuukauden päästä oltiin jo kihloissa. Vuoden ja kuukauden päästä siitä ensimmäisestä öisestä tapaamisesta minulla vaihtui sukunimi.

Mikä lie sitten ollut, joka pisti pojan huutamaan perääni öisellä kadulla? Ja montako mahdollisuutta meidän molempien illassa oli ollut, että kohtaaminen olisi jäänyt kokonaan tapahtumatta?