Varmasti suurelle osalle ikäisistäni on kertynyt perintökoruja tai jotain muuta arvokkaampaa perintötavaraa. Uskon, että moni muukin kuin minä on tasapainoillut sen välillä, uskaltaako tällaisia esineitä käyttää vai onko velvollisuus siirtää perintö vahingoittumattomana seuraavalle sukupolvelle. Muistan ystävien kanssa käydyn useampiakin keskusteluja, joissa on pohdittu, että tekisi mieli käyttää, mutta entäs jos hävitän tai hajotan.
Minulle on päätynyt vuosien varrella äidiltäni muutamia aika vanhoja ja vähän vähemmän vanhoja koruja. Vanhimmat ovat peräisin äidin mummolta tuolta viime vuosisadan alusta. Yksi niistä rakkaimmista korujen joukossa on tämä äidin mummon kihlakello. Jotenkin se on minusta aina ollut kaunis käyttöesine. Se käy edelleen kun vaan muistaa vetää, vaikka siinä ei olekaan kuin tuntiviisari. Onko niin ollut alunperinkin, vai ovatko vuosikymmenet vieneet viisarin, en oikeastaan edes tiedä. Äitikin siitä tulee mieleen, hän käytti sitä useasti juhlavammissa tilaisuuksissa. Sellainen muisto minulla on jo varhaislapsuudestani asti.
Kun äiti sitten 60-vuotisjuhlissaan antoi kellon minulle, laitoin sen hyvään talteen ja välillä katselin ja ihailin sitä. Kellosta tuli aina mukavia ajatuksia ja aloinkin miettiä, että miksi en oikeasti käyttäisi sitä. Toki silloin mahdollisuus, että hävitän kellon on moninkertainen verrattuna siihen, että pitäisin sitä korulippaassa. Mutta mietin sitten koko asian näin: sekin kuuluu tämän korun tarinaan, että joku sen sitten hävitti. Voihan olla, että se rooli olikin varattu korun tarinassa juuri minulle. Joltain sukupolveltahan se takuuvarmasti jossain vaiheessa häviäisi. Tuskinpa vaan isoukkini vuonna 1909 kellon kihlajaislahjaksi morsiamelleen ostaessaan ikinä edes osasi kuvitella, että yli sadan vuoden päästä joku suvun naisista vielä kelloa kaulassaan kantaisi.
Kaiken tämän hulinan keskellä, katsahdus kelloon muistuttaa konkreettisesti menneistä sukupolvista todella pitkän ajan takaa ja ainakin minulla palauttaa nopeasti asioiden mittasuhteet.
Äitini lähestyvä kuolema oli syksyllä selkeästi meidän kaikkien tiedossa. Minulla oli siten aika harvinainen mahdollisuus käydä mielessäni asioita läpi ja miettiä kaikkia niitä juttuja, joista haluaisin äidin kanssa vielä puhua. Ja ehdin sen hyvin tehdäkin. Tätä asiaa en kuitenkaan saanut silloinkaan sanottua, joten tiedoksi äidille nyt sinne jonnekin: se taisin olla minä, joka sen isomummosi turkoosisormuksen hävitti. Vaan luulenpa, että aina sen arvasitkin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi, kuuntelen mielelläni, mitä mielessäsi liikkuu;-)