Lampunvaihtoa lauantaina

Pekkarinen oli jo viikolla tuntenut itsensä sairaaksi, mutta ei ollut siitä tietenkään minulle kertonut. Kun torstai-iltana ajelimme mummolaan, rupesin ihmettelemään vieressä niiskuttavaa kuskia. Juu, flunssa on kuulemma.

Perjantaina tein etänä normaalin työpäivän. Mies makasi sohvalla kuumeessa ja niiskutti. Lauantaille olin varannut kaikennäköistä pikkuhommaa, lampunvaihtoa ja sen sellaista. Mies makasi edelleen sohvalla kuumeessa ja niiskutti. Ilmoitti vaan, ettei aio osallistua, koska osaan ne itsekin vaihtaa. Niin sitten keikuin puoli päivää tikkailla katonrajassa, hikoilin ja ruuvasin, tappelin aivan liian pitkin johtojen kanssa, testasin ja hikoilin. Yritin suoristaa kiemuraisia johtoja ja hikoilin. Yhden lampun vaihtaminen sysäsi liikkeelle ketjureaktion, ja lopulta paikkaa vaihtoi neljä kattolamppua.

Livalin Focus-sarjan lamppuja olin hillonnut varastossa jo toistakymmentä vuotta. Nyt tuli tunne, että täällä niille voisi olla oikea koti. Varastoon taisi jäädä vielä yksi, vähän eri mallinen Focus. Toivottavasti muistan oikein ja löydän vielä sen viimeisenkin jokakesäisessä varaston siivousoperaatiossa. Miten lie kuvaajan käsi vapissut, kun kuva on kovasti suttuinen.

Ruotsalainen Kosta Lampanin Hinken etsii vielä ehkä lopullista paikkaansa, kun joutui väistymään Focuksen tieltä. 

Kyllä kiitin onneani, etten raaskinut hankkia tuota alunperin himoitsemaani Selettin kattolamppua vaan päädyin tuohon kolmelamppuiseen vaihtoehtoon. Todellisuus ei tosiaankaan ihan täysin vastannut mainoskuvaa...

Maalipensselit olin unohtanut kotiin, enkä niitä muistanut myös kauppareissulla ostaa, joten mummolaa varten hankitut maalipurkit jäivät korkkaamatta. Ja niinpä jäljelle jäikin sitten oikeastaan vain kukkahommia, sillä mukanani olin jälleen kuljettanut takakontillisen kukkanyssäkkää ja pussukkaa.

Kukkakimput ja asetelmat tehdään useimmiten hyvinkin nuppuisista kukista, luonnollisesti siksi, että niistä olisi mahdollisimman pitkään iloa. Siitä seuraa sitten se suuri haaste ja pieni paine, että tekijän olisi hyvä ymmärtää ja osata ennakoida, miten eri kukat käyttäytyvät. On lajeja, jotka taipuvat maljakossakin hyvin voimakkaasti valoa kohden. Sitten on lajeja, jotka kasvavat vielä katkaistuinakin voimakkaasti pituutta. Värisävytkin auenneessa kukassa ovat usein joitain muuta, kuin vähän nuppuisesta versiosta vielä kuvittelee. Siinäpä se onkin kukkahommien suurin riemu ja tuska. Seurata sitä, mitä tekeleellesi päivien kuluessa tapahtuu. Tänä viikonloppuna siihen olikin aikaa.

En erityisemmin ole ilmakasvien ystävä, mutta näiden yksilöiden muoto ja ja hennosti punertava väri heijastivat minusta niin hyvin lempipensaani terttuseljan puhkeavia versoja, että en voinut vastustaa muutaman ostamista. 

Muistoksi talo

Eihän kukaan täysijärkinen, eikä edes etäisesti ajan hengessä kiinni oleva ihminen osta pelkkien riskirakenteiden varaan rakennettua 70 - 80-luvun taloa. Ota riesakseen taloa, joka ei ole hienoin perinteisin menetelmin perustettu ja rakennettu hirsitalo tai rintamiestalo, jota sitten myös kunnostellaan perinnerakentamisen menetelmin hitaasti ja käsin tehden.

Kun yhdellä kesäisellä visiitillä astuin mummolaan sisälle, siellä oli käynyt juuri kuntotarkastaja. Olin pidellyt käsissäni ihan riittävän karua luettavaa isoista ja arvokkaista remonteista, joita siellä väistämättä on pian edessä. Takana oli myös kiinteistövälittäjien käyntejä, arvioita ja pitkiä keskusteluja kiinteistön myynnistä. Kaikesta huolimatta, yhtäkkiä minulle tuli se hyvä tunne, joka aina omaan mummolaan tullessa tulee. Enkä ollut taas ollenkaan varma, olenko valmis päästämään irti.

Edessä on monta mittavaa ja kallista remonttia, jotka on pakko teettää ulkopuolisella ja monta pienempää pintaremonttia, jotka voimme Pekkarisen kanssa tehdä itse. On puuttuvia salaojia, pihan kallistuksia, vesieristyksiä, kylpyhuoneremonttia, kattoremonttia, uusittavaa lämmitysjärjestelmää, maalattavaa ja rapsuteltavaa, uusittavaa keittiötä. On mietittävä, mitä talon alkuperäisestä kasari-ilmeestä halutaan säilyttää ja missä tehdään sitä, mikä omaa silmää miellyttää juuri nyt. Eikä tässä kaikessa ole yhtään mitään järkeä, kun kotoakin matkaa on 300 kilometriä. Eihän tässä ole mitään järkeä.

Tämä ei ollut järkiratkaisu, eikä tämä ollut tunneratkaisu. Tämä oli vain ratkaisu, jonka seurauksena mummolan talo siirtyi kokonaan minulle ja lapsuudenkesämökkini osuus pikkuiselle veljelleni.

Kerran ehdotin Pekkariselle, että luopuisimme ihan kaikesta omaisuudesta, mitä meillä on ja aloittaisimme alusta jossain meille vieraassa paikassa, vaikka ulkomailla. Mutta Pekkarinen ei halunnut. Hänellä oli tunne, että hänen kohtalonsa on vaalia suvun paikkoja. Halunneeko mies sitten muistoksi talon.

Viime talvena kouluun ajellessa, tuli usein kuunneltua lämpimien nuoruusmuistojen kunniaksi Dave Lindholmia. Pieni ja hento ote – kappaleen sanat ja erityisesti sen ensimmäinen säkeistö, on aina kolahtanut syvästi.

”Pidin siitä, mistä kerroit: ihmisestä, joka halusi muistoksi talon
Pidän siitä, miten kerrot asioita, tunteita 
Pidän siitä, mitä teet: teet sen kauniisti ja hyvin 
Sinä yllätät kaikki, paitsi ne, jotka tietää"