lauantai 23. maaliskuuta 2013

Nukkekoti

Sitten 90-luvun lopun olen joutunut kaksi kertaa käymään neuvotteluja paikallisen rakennuslupaviranomaisen kanssa.

Ensimmäinen kerta oli, kun yhtenä talvena lasten ollessa vaippaikäisiä kävin Espoon työväenopiston "rakenna oma nukkekotisi"-kurssin. Pekkarinen myönsi minulle silloin rakennusluvan kolmekerroksiseen nukkekotiin. Tein sen paksuhkosta liimapuulevystä, sillä halusin sen sopivan jossain määrin myös lasten leikkeihin. Mittasuhteena käytin 1:12, joka lienee tavallisin mittasuhde nukkekotimaailmassa lukuun ottamatta Lundby-taloja.

Askartelin nukkekotiini lähes kaikki kalusteet, pienesineet ja valaisimetkin itse. Laitoin siihen myös sähköt. Olin siihen tyytyväinen noin vuoden verran. Sitten minua alkoi harmittamaan sen kömpelö ulkomuoto ja halusin päästä siitä eroon. Lopulta en ollut tyytyväinen tekemiini kalusteisiinkaan ja heitin nekin menemään. Ainoa mitä jäljelle taisi jäädä, olivat nämä lääkeruiskun kärjistä väkertämäni viinipullot. Nukkekoti itsessään joutui varastoon.




Kaikenlaiset pienoismaailmat kiehtoivat kuitenkin edelleen, mutta kymmenen vuotta siinä vierähti, ennen kuin ryhdyin taas käymään neuvotteluja rakennusvalvonnan kanssa. Tällä kertaa halusin ostaa hienon, valmiin nukkekodin, jonka ainoastaan kasaisin, maalaisin ja sisustaisin itse. Talopaketin siis. Tämän kannoin meille Hong Kong-tavaratalosta. Halvalla tietysti. Talo on kaksikerroksinen ja siinä on lisäksi vintti sekä siipirakennuksessa kauppa. Ostin vielä pihapiiriin kynttilälyhdyn, joka näyttää sopivasti kasvihuoneelta.




Ihmettelin koko ajan paketin halpaa hintaa. Kasasin, maalasin ja tapetoin sen kuitenkin pikkuhiljaa. Kirpputoreilta keräsin siihen kaikennäköistä sopivaa pikkuroinaa ja nukkekotikaupoista huonekaluja.

Kuinka ollakaan, minusta alkoi aika pian tuntua, että talo täyttyy kummallisen nopeasti. Keittiön seinäkaapit eivät oikein istuneet seinälle ja muutenkin tuntui niinkuin huonekorkeus olisi jotenkin pielessä ja se masensi minua.


Otin tässä eräänä päivänä sitten mittanauhan käteeni ja suoritin vähän laskelmia. Juupa juu, mittakaava tönössä oli kuin olikin 1:16 eli Lundby-kokoa. Ja minä taas sisustan mittakaavalla 1:12. Ilmankos Honkkari möi pakettia niin halvalla!
Näin meillä jälleen käynnistellään rakennuslupaviranomaisen kanssa keskusteluja. Tämä mökki lienee pian myynnissä ja uuden suunnittelu aloitetaan pikkuhiljaa. Katsotaanpa nyt, minkälainen sitten lopulta tulee talostani numero 3. Sen verran jo tiedän, että huoneita täytyy olla paljon ja rakennuksessa tai sen yhteydessä on ehdottomasti oltava myös liiketila, jossa kodin asukkaat voivat tehdä päivätyönsä. Vintti siinä täytyy myös olla, sillä kaikenlaisen ylimääräisen tavaran säilyttämiseen minkään kodin asukkailla ei liene koskaan liikaa tilaa.




torstai 21. maaliskuuta 2013

Kertakäyttötatuointi


Eräänä iltapäivänä kävellessäni Kalliossa satuin näkemään miehen, joka oli tatuoitu ilmeisesti vähän joka puolelta. Hänen kasvonsakin oli tatuoitu lähes kauttaaltaan, vain silmien ympärillä oli vähän tatuoimatonta ihoa.

Jäin jotenkin miettimään ja ihmettelemäänkin sitä. Mikä saa ihmisen haluamaan sellaista ja vielä siinä määrin että yksi tai kaksi kuviota ei riitä?

Satuin sitten seuraavana aamuna kesken aamutoimieni vilkaisemaan vessan peilin kautta paljasta selkääni. Vessaan paistoi aurinko ikkunaan näkösuojaksi kiinnitetyn vanhan pitsiverhon takaa. Näky oli aika mahtava: koko selän kokoinen tatuointi!


Silti olin tyytyväinen, kun tämä tatuointi hävisi samalla hetkellä kun aurinko lakkasi paistamasta.

lauantai 16. maaliskuuta 2013

Loota

Joskus jonkun romun tarina hymyilyttää vielä lähes kymmenenkin vuoden päästä. Yksi sellainen on tämä vanha hollantilainen kananmunalaatikko.



Huusin sen joskus 2000-luvun alkupuolella todella pikkurahalla huutonetistä. Kun sitten sovin lootan myyjän kanssa noutotreffejä, kävi ilmi, että hän oli Finnairin lentäjä. Niinpä eräänä syksyinä aamuna sovimme treffit Helsinki-Vantaalle. Salskea virkapukuinen lentäjämies kantoi laatikkoni Fiatini takakonttiin. Kertoili siinä vielä lyhyesti laatikon tarinasta jutellessamme sumuisessa syksyaamussa lentoaseman parkkipaikalla.



Laatikko oli peräisin hänen isovanhempiensa vanhasta sekatavarakaupasta. Tuskin siinä on tarvinnut kananmunia Hollannista Suomeen asti kuljettaa, mitä lie siinä tänne kulkeutunut. Ostohetkellä se oli oikein hyväkuntoinen. Sittemmin se on minulla muutaman vuoden tilanpuutteen vuoksi lojunut takakuistilla ja puu on vähän harmaantunut. Lujatekoinen laatikko se on kuitenkin edelleen, joten päätyi taas sisälle kesäkukkien kasvatusalustaksi.


sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Kolmantena päivänä kevättä

Eipä ole ollut pitkään aikaan mitään mukavaa kirjoiteltavaa, eikä liioin valo ole riittänyt kuvaamiseen. Edelleen nämä aamun aikaisen kuvat kärsivät valonpuutteesta.

Helmikuu ja valitettavasti myös maaliskuun alku ovat olleet ankeata aikaa. Ikäviä ja hankalia asioita. Mutta kevättä kohti ollaan silti vahvasti menossa. Kun nyt vielä lakkaisi tuo kirottu lumentulo lopullisesti.

Kirppiksiä on tullut koluttua Pariisin matkan säästöprojektin tiimoilta varsin tunnollisesti. Jotain pientä kotiinkin on samalla kulkeutunut. Samoin kuin hiihtolomareissulta Sulkavalle, josta löytyy muuten takuuvarmasti Marimekon kaikista kaunein tehtaanmyymälä ja mukavin myymälähenkilökunta.

Jos nyt niitä mukavampia juttuja hakemalla haetaan, niin olkoon ne tässä

Pikkutomaatit.
Niitä meillä menee tällä hetkellä helposti kilo päivässä. Oikeastaan niitä syödään niin paljon kuin ikinä vaan ehtii kaupasta kotiin kuljettaa, pestä ja laittaa tarjolle.


Marimekon kuosit.
Pitkäaikainen ihastukseni Kulkue-kuosi päätyi meille kotiin kahdessa mukissa. Pajunkissa-liinakankaat ja tämä kukallinen mekkokangas, jonka nimeä en tiedä, hellivät silmiäni tässä karussa kevättalven valossa.



Arabian vuosilautaset.
Nuo kasari-inhokit numero yksi. Tai ainakin lähelle sitä. Öö, missä vaiheessa ne alkoivat näyttämään täysin mukiinmeneville kansallisromanttisine aiheineen ja vähän tummanpuhuvine väreineen? No, näitä on nyt vasta yksi kappale, että ei liene vielä syytä huoleen.



Pelakuut.
Omaa tyhmyyttäni palellutin lähes kaikki rakkaat kukkani viime syksynä. Muutama ruukku pelastui. Ja äidin pelakuut, jotka pimeässä kellarissa Savossa kurkottelivat ujosti värittömiä versojaan kohti kevättä.

Ehkä eniten kuitenkin olen ihmetellyt tätä pientä kaurista, jonka löysin kirpparilta ostetusta parinkymmen sentin arvoisesta pikkuroinanyssäkästä. Nyssäkän sisältö näytti sopivalle nukkekotikamalle, jota kerään veljentytöille. Joukosta löytyi myös tämä täysin virheetön tulitikun korkuinen bambi, joka on tehty lasista. Miten ihmeessä se on pienenpienine lasisine yksityiskohtineen säilynyt ehjänä kaikessa siinä myllytyksessä?