perjantai 28. joulukuuta 2012

Joko taas unohtui??

Vanhat postikortit ovat yleisesti ottaen sellainen kohde, jota en liiemmin kirpputoreilla katsele. Harmi kai sinänsä, sillä olisivathan ne säilytettävinä huomattavasti paljon kiitollisempia kuin esimerkiksi vanhat astiat.

Tämä kortti aikoinaan pisti kuitenkin silmääni. Ensin tuon herttaisen kuva-aiheensa ja suloisten väriensä vuoksi ja myöhemmin olen ollut täysin myyty tuolle kortin tekstille. Kortissa ja sen tekstissä tiivistyy oikeastaan kaikki, mitä vanhoissa tavaroissa rakastan: käyttöesineet ovat lähes aina esteettisesti silmää hiveleviä ja niiden taustalla on aina joku tarina. Välillä tuohon tarinaan saa vinkkejä itse esineestä ja useimmiten joutuu lisäksi käyttämään mielikuvitustaan tarinan täydentämiseksi.



Joko taas unohtui.
 Parhaimmat onnittelumme Marjukka vaikka ei vielä olekaan nimipäiväsi. Kuule, oletko ystävällinen ja lähetä minulle Isin Snt Louis du Rhonein osoite heti se jäi kapsäkkiin, eli matkalaukkuun. Jään odottamaan.

Terv. Teuvolle
Äiti


Miksi Isi on etelä-Ranskassa, mutta Äiti ei? Mitä Isi siellä ylipäätänsä tekee? Miten pian Marjukka vastaa Äidille? Unohteleeko Äiti kovinkin usein asioita? Missä on Äidin kapsäkki, ei ainakaan Korvessa? Onko Teuvo jo Marjukan aviomies vai vasta poikaystävä? Opiskeleeko Marjukka Helsingissä? Laittoiko Äiti Marjukalle sitten myöhemmin varsinaisen nimipäiväkortinkin?

torstai 27. joulukuuta 2012

Perinnönjako osa 2

Minusta lahjojen hankkiminen läheisille on tosi mukavaa puuhaa, eritoten silloin kun sattuu keksimään jotain mielestään lahjan saajalle oikein sopivaa. Tänä vuonna minulla oli sikäli hyvä tuuri, että paketteihin käärin ainakin omasta mielestäni mukavia sattumia. Ehdottomana ykkösenä kaikista oli kuitenkin veljeni perheelle löytämä lahjus.

Muistan lapsuudestani ihan 70-luvun alusta  kotoani nämä kolme grafiikanlehteä. Keskimmäinen on isäni opiskeluvuosinaan tekemä, alin hänen opiskelukaverinsa tekemä ja tuo ylin taas on varkautelaisen taiteilijan Väinö Rouvisen työ vuodelta 1973. Kun muutin kotoa, jossain vaiheessa kinusin taulut itselleni. Nämä ovat siis jo pari vuosikymmentä kulkeneet minun mukanani. Pikkuveli jäi jälleen kerran nuolemaan näppejään perinnönjaossa.


Meillä on jo kahdeksan vuotta ollut perinteenä käydä läheisten ystäviemme kanssa joulun alla Porvoossa päivällisellä. Viime joulun alla olimme jälleen tällä perinnereissulla. Ennen ruokailua kiertelimme kaupoilla ja poikkesimme sisään myös Jokikadun Antiikkiin. En ollut uskoa silmiäni, kun näin tuon Rouvisen grafiikan lehden myytävänä porvoolaisessa antiikkiliikkeessä. Teki palavasti mieleni ostaa se veljelle, mutta olimme aikuisten kesken tehneet sopimuksen olla ostamatta toisillemme lahjoja. Jouluaatto koitti ja veljeni perhe tuli meille, mitenkäs muuten kuin lahja mukanaan. Kismitti niin, että en tiennyt miten päin olisin ollut.

Mielessäni pyöri silloin tällöin kevättalvella ja vieläpä kesälläkin, että ajaisin Porvooseen hakemaan taulun veljelle. Ei sitten vaan tullut kuitenkaan lähdettyä.

Jouluiselle perinteellemme uskollisena vietimme taas tänä vuonna yhden sunnuntain Porvoossa. Muistui mieleeni taulu ja ehdotin, että piipahtaisimme Jokikadun Antiikissa tarkistamassa, jos tuo taulu vielä sieltä löytyisi. En kyllä itsekään yhtään jaksanut uskoa sellaiseen ihmeeseen. Pyörin liikkeessä, eikä taulua tosiaan enää löytynyt. Poistuimme kaupasta. Kaupan tuulikaapissa vilkaisin vielä kerran ympärilleni. Siellähän se roikkui! Tuulikaapin seinällä. Oli odotellut minua kokonaisen vuoden.

Kohtaloko vai mikä lie. Tuollaiset aihepiirit eivät kuulemma oikein myy. Maisemaa sen olla pitäisi, jotta kävisi kaupaksi, totesi liikkeen ystävällinen myyjä kääriessään taulua pakettiin. Ja minä hymyilin.

keskiviikko 26. joulukuuta 2012

tiistai 25. joulukuuta 2012

maanantai 24. joulukuuta 2012

Joulua










Tietäjäparat joutuivat jättämään kamelinsa seimen ulkopuolella parkkiin. Seimi syntyi sitten lopulta aatonaaton iltana periaatteella man tager vad man haver. Ehkäpä ensi jouluna sitten pääsevät uuteen, heitä varta vasten rakennettuun suojaan.









ARTISOKKAKEITTO

Pirullisia kuorittavia, kertakaikkiaan. Minusta silti kaiken sen vaivan arvoista.

0,5 l vettä
1 lihaliemikuutio
n. 400 g maa-artisokkia
sherryä (minusta vähän makea sopii tähän paremmin kuin aivan kuiva)
kermaa
basilikaa

Kuori maa-artisokat ja kypsennä ne lihaliemellä maustetussa vedessä. Soseuta artisokat liemineen. Mausta keitto sherryllä, reilulla lorauksella kermaa ja basilikalla. Lisää tarvittaessa lihalientä tai vettä.


lauantai 15. joulukuuta 2012

Kummallisia kontrasteja

Ajelin perjantaina töiden jälkeen erääseen pohjois-Helsingin sosiaalitoimiston pisteeseen viemään työpaikallamme järjestetyn Joulupuukeräyksen satoa. Keräys onnistui erinomaisen hyvin, saimme valtavan määrän paketteja kasaan. Oloni oli jotenkin niin onnellinen ja suorastaan auvoisa. Olin aivan liekeissä ihmisten ihanuudesta ja auttamisen halusta. Yksi niistä hetkistä, kun tuntui, että rakastan koko maailmaa. Ihan vähän pääsin jopa joulun tunnelmaankin kun raahasin hikisenä jätesäkeittäin kauniisti pakattuja lahjoja virkailijoille lajiteltavaksi.

 

Kun autoni takaosa oli tyhjennetty, läksin ajelemaan kotia kohti edelleen mukavissa tunnelmissa. Luonnostelin mielessäni viestiä, jonka lähettäisin alkuviikosta työpaikallani keräykseen liittyen. Siitä tuppasi tulemaan siirappisen makea, mutta mieleni vaan kertakaikkiaan oli niin hyvä.

Ajelin siinä alueen pääkatua iltapäivän hämärissä parisenkymmentä metriä toisen auton perässä ja yhtäkkiä havahduin, että edelläni ajava auto oli juuri ylittämässä suojatietä ja samaisella suojatiellä kävelikin ihminen. Kaksi sekuntia ehdin tajuta, että mitään ei ole tehtävissä, kun miesraasu jo lensikin kuin räsynukke korkeassa kaaressa tienpientareelle. Siinä hän makasi sitten loskaisella tienpientareella tajuttomana, kun pikaisesti sain autoni tien laitaan, hätävilkut päälle ja juoksin hänen luokseen. Löysin autoni takakontista pienen täkin, jonka taittelimme parin muun henkilön kanssa hänen verta valuvan päänsä alle, sillä hänellä ei ollut hattua päässään. Käsineitäkään hänellä ei ollut, joten pidin hänen käsiään omissa käsissäni.

 

Ambulanssin tulo tuntui kestävän ikuisuuden. Mies palasi jo ennen sitä tajuihinsa jossain määrin. Ambulanssin saavuttua asettelimme hänet yhteistyössä ilmapatjalle ja lopulta hänet saatiin kyytiinkin. Muutamassa sekunnissa kaikki oli muuttunut monen ihmisen elämässä. Yliajaja oli todella nuori poika. Hän ajeli hyvin rauhallisesti edessäni, mutta teki sen ratkaisevan virheen, ettei muistanut pysähtyä suojatien eteen, kun viereisellä kaistalla ajava auto antoi tuolle tien ylittäjälle tietä.

Surullisessa tilanteessa minut teki entistäkin surullisemmaksi se hetki, kun eräs ohikulkija tuli ottamaan maassa makaavasta miehestä ja tilanteesta kännykällään kuvan ja jatkoi sitten muina miehinä matkaansa.

Kun lopulta pääsin takaisin tien päälle tunnelma oli aivan toinen. Jokainen suojatie tuntui olevan kuin kirkuva huutomerkki, jonka kohdalla on pakko pysähtyä ihan vain varmuuden vuoksi vaikkei jalankulkijoita näkyisi mailla halmeilla.

 

lauantai 8. joulukuuta 2012

Syökäähän lapset perunaa

Viikko sitten eräänä pimeänä iltana, kun Pekkarinen oli äijäjumpassansa, meillä kolkutti joku ulkokuistin oveen. Kukaan meistä ei odottanut ketään, joten emme suinkaan rynnänneet ovelle. Kisuprinsessa sen sijaan juoksi eteisen ikkunaan katsomaan, kuka ovella ryskyttää. Ulkoportailla seisoi kuulemma vieras mies.



Ihan vähän säikähtyneenä menin kuitenkin päättäväisesti avaamaan oven. Siellä tosiaan seisoi mies, karvalakin läpät korvilla ja haalari päällä. Perunakauppias, iltaa! Isäntä aiemmin syksyllä sanoi, että ennen joulua kannattaisi vielä tulla tiedustelemaan tilannetta.


Toden totta. Pekkarinen oli aiemmin syksyllä ostanut pihallamme pyörähtäneeltä perunakauppiaalta 10 kilon säkin pottuja. Ja kyllä, nyt ne oli jo syöty, joten uusille oli tarvetta. Tällä kertaa kaupan olikin 25 kilon säkkejä 40 euron hintaan. Harvoinpa minulla käteistä on, joten aloin kaivella laukkujani, josko saisin raavittua pyydetyn summan kasaan. Sillä aikaa kauppias oli jo kantanut säkin kuistillemme piittaamatta siitä, että moneen kertaan huomautin, etten välttämättä löydä tarvittavaa rahaa kotoa.



Rahat kuitenkin löytyivät ja säkki sai jäädä kuistille. Ennen lähtöään kauppias vielä avasi säkin ja nosteli sieltä yksittäisiä perunoita ja haisteli ja nuuhki niitä tarkkaan. Ovat kuulemma kasvaneet hienojakoisessa mullassa. Näissä perunoissa oli ehdottomasti hänen lempimaansa tuoksu. Miehestä huokui sellainen aitous, vilpittömyys ja rakkaus sitä maata ja myös omaa työtänsä kohtaan, että jäin täysin sanattomaksi.

Se hämärän hetki vieraan ja vähän erikoisenkin miehen seurassa omalla etukuistilla jäi pyörimään ajatuksiini monen moneksi päiväksi. Onnellinen se, joka tekemisissään pääsee joskus edes lähelle tuota tunnetilaa.