Ajelin perjantaina töiden jälkeen erääseen pohjois-Helsingin sosiaalitoimiston pisteeseen viemään työpaikallamme järjestetyn Joulupuukeräyksen satoa. Keräys onnistui erinomaisen hyvin, saimme valtavan määrän paketteja kasaan. Oloni oli jotenkin niin onnellinen ja suorastaan auvoisa. Olin aivan liekeissä ihmisten ihanuudesta ja auttamisen halusta. Yksi niistä hetkistä, kun tuntui, että rakastan koko maailmaa. Ihan vähän pääsin jopa joulun tunnelmaankin kun raahasin hikisenä jätesäkeittäin kauniisti pakattuja lahjoja virkailijoille lajiteltavaksi.
Kun autoni takaosa oli tyhjennetty, läksin ajelemaan kotia kohti edelleen mukavissa tunnelmissa. Luonnostelin mielessäni viestiä, jonka lähettäisin alkuviikosta työpaikallani keräykseen liittyen. Siitä tuppasi tulemaan siirappisen makea, mutta mieleni vaan kertakaikkiaan oli niin hyvä.
Ajelin siinä alueen pääkatua iltapäivän hämärissä parisenkymmentä metriä toisen auton perässä ja yhtäkkiä havahduin, että edelläni ajava auto oli juuri ylittämässä suojatietä ja samaisella suojatiellä kävelikin ihminen. Kaksi sekuntia ehdin tajuta, että mitään ei ole tehtävissä, kun miesraasu jo lensikin kuin räsynukke korkeassa kaaressa tienpientareelle. Siinä hän makasi sitten loskaisella tienpientareella tajuttomana, kun pikaisesti sain autoni tien laitaan, hätävilkut päälle ja juoksin hänen luokseen. Löysin autoni takakontista pienen täkin, jonka taittelimme parin muun henkilön kanssa hänen verta valuvan päänsä alle, sillä hänellä ei ollut hattua päässään. Käsineitäkään hänellä ei ollut, joten pidin hänen käsiään omissa käsissäni.
Ambulanssin tulo tuntui kestävän ikuisuuden. Mies palasi jo ennen sitä tajuihinsa jossain määrin. Ambulanssin saavuttua asettelimme hänet yhteistyössä ilmapatjalle ja lopulta hänet saatiin kyytiinkin. Muutamassa sekunnissa kaikki oli muuttunut monen ihmisen elämässä. Yliajaja oli todella nuori poika. Hän ajeli hyvin rauhallisesti edessäni, mutta teki sen ratkaisevan virheen, ettei muistanut pysähtyä suojatien eteen, kun viereisellä kaistalla ajava auto antoi tuolle tien ylittäjälle tietä.
Surullisessa tilanteessa minut teki entistäkin surullisemmaksi se hetki, kun eräs ohikulkija tuli ottamaan maassa makaavasta miehestä ja tilanteesta kännykällään kuvan ja jatkoi sitten muina miehinä matkaansa.
Kun lopulta pääsin takaisin tien päälle tunnelma oli aivan toinen. Jokainen suojatie tuntui olevan kuin kirkuva huutomerkki, jonka kohdalla on pakko pysähtyä ihan vain varmuuden vuoksi vaikkei jalankulkijoita näkyisi mailla halmeilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi, kuuntelen mielelläni, mitä mielessäsi liikkuu;-)