Jos nyt unohdetaan sellaiset koko maailmaa syleilevät mahdottomat toiveet kuten maailman rauha ja pitkä ikä ja moitteeton terveys läheisille ja ajatellaan vain niitä maallisia, edes jotenkin realistisesti toteutettavia unelmia, hämmästyn edelleen, miten vähän niitä lopulta on. Nimenomaan sellaisia, jotka olisivat seuranneet mukana koko elämän ajan tai ainakin suuren osan siitä. Niitä juttuja, joita jo lapsena vannoi enemmän tai vähemmän kiukuspäissään vanhemilleen ja itselleen, että jonain päivänä sitten kyllä varmasti sen teen.
Viimeisen parin vuoden ajan olen oikein keskittynyt miettimään, mitä olisivat tällaiset asiat minun kohdallani. Listalleni on päätynyt ainoastaan kolme asiaa. Kaikki periaatteessa saavutettavissa, yksi jopa jo saavutettu. Noiden kahden muun kohdalla tunnen äärimmäisen suurta epävarmuutta, kannattaako edes tavoitella, sillä tilalle ei enää sitten saa uusia elämänmittaisia haaveita.
Koko ikäni olen ollut KOIRAIHMINEN. Vietin pienestä pitäen kaiken mahdollisen ajan mummolani koirien ja niiden säännöllisesti saamien vahinkopentujen seurassa. Koska olin selkeästi koirille kuitenkin allerginen ja 70-luvun hoitolinjaus allergioihin oli nimenomaan vältellä kaikkea, joka oireita aiheuttaa, äitini täystyrmäsi haaveeni omasta koirasta aina johdonmukaisesti.
Vannoin aina, että kun muutan omaan kotiin, hommaan itselleni välittömästi koiran, allergiasta huolimatta. Noin 30 vuotta siinä sitten meni, ennenkuin elämäämme vipsutteli Nupsu. Ensin hoitokoiraksi ja sitten meille tarjoutui mahdollisuus saada hänet ihan omaksemme. Eipä siinä kovin kauaa tarvinnut päätöstä miettiä, kun neidillä on luonnekin mitä hurmaavin. Ensimmäisen hoitoviikonlopun aikana jouduin ottamaan yhden allergialääkkeen, sen koommin ei tuosta karvakorvasta ole mitään oireita tullut.
Omaksikin yllätyksekseni avioliittoon päädyttyäni ja perheen sekä itsetuntemuksen kasvamisen myötä, asumishaaveeni on muuttunut haaveeksi matkasta New Yorkiin. Helppohan tämä haave olisi toteuttaa, vaan kun sitä on mukanaan hautonut vuosikymmeniä, matkaan kohdistuvat odotukset ovat niin korkealla, että alkaa jo hirvittää pelkkä ajatuskin tämän unelman toteuttamisesta. Parasta lienee miettiä vielä?
Ja kolmas unelmani. No jaa. Kaikki, jotka tuntevat minua vähänkään paremmin, varmasti huokaisevat syvään. Jaguar on takuulla ihan liian kallis auto nelipyöräiseksi romuvarastoksi. Joten jatketaan vaan Peugeot-linjalla. Vaikka toisaalta, kultainennoutaja on alkuperältään englantilainen rotu. Joten eikö Nupsun luontevin paikka olisikin juuri farmari-Jaguarin takaosasto?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi, kuuntelen mielelläni, mitä mielessäsi liikkuu;-)