Kirjahylly

Varmaan voisi kuvitella, että meidän perheessämme romun kerääminen juontaa juurensa vain ja ainoastaan minun sukuni puolelle. Vaan nytpä seuraa paljastus. Myös Pekkarisen äidissä eli vahvana kierrätyshenki. Kun anoppini täysin yllättäen, ilman ennakkovaroituksia, syksyllä 1996 kuoli, halusi appiukko pian luopua heidän kodistaan, joka oli anopin lapsuudenkoti. Edessä oli siis kevättalvi rankkaa kolmen sukupolven tavaroiden tyhjentämistä omakotitalosta ja 50-luvun alussa kuorma-autolle rakennetun autotallin vintistä.

Kävipä siinä tavarashowssa sitten ilmi, että vähän ennen kuolemaansa, anoppi oli ostanut työpaikaltaan Savonlinnan keskussairaalasta käytöstä poistetun monilokeroisen hyllyn. Oli ollut kaiketi lastenosastolla leluhyllynä. Silloisessa kodissamme hyllylle ei ollut käyttöä ja vähän se minua harmitti.

Omat vanhempani tulivat tyhjennyksen loppumetreillä apajille peräkärryn kanssa. Minunkin äitini näki välittömästi säilytyspotentiaalin, jonka tuo entinen sairaalan hyllykkö tarjosi. Niinpä se matkasi vanhempieni kyydissä lapsuuden kotiini ja palveli äitini hengästyttävän lehtikokoelman kotina 15 vuotta. Tänä syksynä sitten edessä oli se hetki, kun jouduin äidin lehtikokoelman purkamaan, ja äidin työhuoneen käyttötarkoitusta ryhdyttiin muuttamaan. Hylly uhkasi muuttua turhaksi. Kummallinen tunnesuhteeni hyllyyn tuntui vahvalle ja yhtenä yönä se sitten juolahti, siitä tulee meille yläkerran aulaan oikein näppärä kirjahylly.

Peräkärryn kyydissä hylly kolisteli seuraavaan elämänvaiheeseensa Tuusulaan. Parvekkeen kauttahan se yläkertaan jouduttiin nostamaan, useamman miehen voimin. Siellä se nyt nököttää. Ei siihen lähellekään kaikki meidän kirjamme mahdu, mutta mukavalle se minusta siinä näyttää. Ja oudolla tavalla sen historiaan on kietoutunut meidän molempien äitien elämä.