Orvokki

Vietimme lokakuista syyslomaa mummini ja ukkini tyhjäksi jääneessä kodissa. Ukki kuoli jo 2000-luvun alussa ja mummikin pari vuotta sitten. Talo sijaitsee Itä-Suomessa hyvin lähellä pikkukaupungin keskustaa, mutta kuitenkin metsän keskellä. Itä-Suomessa kun ollaan niin tietysti myös järven rannalla. Taloa ympäröi kunnollinen kuusimetsä ja toisella puolen kasvaa tiheässä pajua vähän kosteassa ryteikössä.

Kuulostelimme sinä lokakuisena keskiviikkoiltapäivänä pihalla kuinka jossain lähistöllä haukkui koira vimmaisena. Yhtään naapuria talossa ei ole näköetäisyydellä, joten vähän se haukunta ihmetytti.  Pekkarinen oli pihalla puusavotassa ja kuunneltuaan haukkumista parisen tuntia ehdotti, että lapset kävisivät katsomassa läheisessä metsikössä, josko siellä on joutunut joku koira pulaan.

Pian metsästä jo itkuinen tytär soittelikin, että siellä on koira häkissä. Juoksimme ryteikköön ja toden totta siellä kyhjötti ajokoira 40 cm korkeassa pitkähkön mallisessa häkissä ja haukkui ääni käheänä. Soitin hätäkeskukseen, josta lupasivat lähettää poliisit paikalle.

Tunnin ajan siinä kyhjötin koiran häkissä kiinni, viltti meidän molempien päällä ja silittelin koiraa kahdella sormella, jotka sain häkin raoista mahtumaan. Annoin sille siinä odotellessani jo nimenkin. Koirasta tuli mummoni mukaan Orvokki. Tuntui sille, että tämä on merkki ja Orvokista olisi tuleva meidän koiramme.

Poliisit tulivat ja pyörivät häkin ympärillä, eivätkä lopulta keksineet muuta ratkaisua kuin leikata häkistä katto irti ja nostivat Orvokin vapauteen. Hetken koira siinä oikoi tuntien kyyristelystä jäykistyneitä koipiaan, mutta hyvin nopeasti osoitti äärimmäisen ystävällisen luonteensa ja teki tuttavuutta meidän kanssamme. Poliisit soittivat löytöeläimistä alueella huolehtivaan paikkaan, josta Orvokki sitten haettiin illan hämärtyessä odottelemaan mahdollisesti kaipaavaa omistajaansa.

Ilmoitin heti löytöeläinpaikkaan, että jos omistajaa ei löydy, otamme koiran itsellemme. Viikon ajan ehdin soitella sinne, ennen kuin omistaja oli ilmoittautunut. Näin Orvokki sitten päätyi lopulta omaan kotiinsa. Mikä koiran oikea nimi oli, sitä en koskaan kysynyt.

Kävipä vielä niin, että seuraavana aamuna autoa pakatessamme, pihalle asteli "metsämies", jonka supikoiraloukuksi häkki, johon Orvokki oli päätynyt, osoittautui. Loukun omistajaa kismitti niin hänen omaisuutensa tuhoutuminen, että lopulta päädyimme korvaamaan hänelle 80 euroa poliisin tuhoamasta loukusta.

Niin ei tullut meille toista koiraa, mutta metsämies lienee tyytyväinen kuitenkin. Ja ne supikoirat ovat kuulemma sellainen riesa luonnolle, että niitä on pakko metsästää.