perjantai 23. heinäkuuta 2021

Rakas Moppe in memoriam

Vuonna 2013 meillä oli ollut tyttökultsu nelisen vuotta. Koska Nupsu-tyttö oli niin ihana, aloin haaveilla toisesta kultaisestanoutajasta. Löysinkin pian myynti-ilmoituksen 3-vuotiaasta Roopesta, jonka koti oli Savossa, ihan kesämökkimme lähellä. Roopen kotona oli neljä alle kouluikäistä lasta ja useampi hevonen. Omistaja totesi ilmoituksessa, että koiralle ei enää tahdo aika riittää siinä määrin kuin kuuluisi.

Soitin heti ilmoituksen numeroon ja kerroin, millainen koti meillä olisi tarjolla. Ikäväkseni sain kuulla, että Roopelle oli jo koti löytynyt. Harmitti kovasti, sillä poika kuulosti täysin meidän koirallemme. Kului kaksi päivää ja sain puhelun. Roopen omistaja kertoi, että meidän tarjoamamme koti oli kuulostanut niin ihanalle, että hän oli perunut alkuperäiset kaupat ja halusi, että Roope muuttaa meille.

Ajoimme heti seuraavana viikonloppuna mökille ja sovimme, että Roope tulee meille yhdeksi yöksi koeajalle. Koirat nuuhkaisivat toisiaan pihalla kerran, hyppäsivät meidän automme takakonttiin, eikä asiassa ollut sen koommin mitään epäselvää. Roope oli ehdottomasti meidän siitä ensimmäisestä sekunnista eteenpäin.

Puppi rakas

Alla Moppe ja Nupsu, ensimmäisen yhteisen päivänsä ensimmäisinä tunteina Sulkavalla, Otikaisen rannalla toukokuussa 2013.

ensimmäinen kuva

Ainoa ongelma oli tuo nimi. Kun kotona jo oli yksi elävä kutsumanimeltään Roope, aiheutti nimi jatkuvasti sekaannuksia, sekä pojassa että koirassa. Istuimme eräänä iltana saunan lauteilla ja mietimme asiaa. Pekkarinen totesi, että nimen pitäisi olla riittävän samankaltainen, että koira sen heti tunnistaisi, mutta kuitenkin niin erilainen, että molemmat tietäisivät ketä kulloinkin komennetaan. Ja Pekkarinen sen myös keksi, meidän uusi kultainen ystävämme olisi Moppe!

Ensimmäiset pari vuottansa meillä Moppe oli lähestulkoon pelkästään Nupsun varjo. Nupsu oli Mopelle jumala, äiti, isä, tyttöystävä ja pomo eli kaikki kaikessa ja hänen persoonansa jäi meille siksi vähän etäiseksi. Kun Nupsu täysin yllättäen siirtyi toiseen ulottuvuuteen, meni muutama viikko uutta asetelmaa puolin ja toisin ihmetellessä. Vaan nopeasti tämä täydellinen Nalle Puhin kaksoisolento löysi oman, uuden paikkansa ja hänestä kehkeytyi koko perhe-elämämme keskipiste ja kaikkien meidän kiihkeästi rakastama lellikki. Emme juuri tehneet asioita, joissa Moppe ei olisi voinut olla mukana.

Jos hän ei koirien älykkyyskilpailussa ehkä olisikaan koskaan pärjännyt, niin käsittämättömällä hyväntahtoisuudellaan ja ylitsepursuavalla rakkaudellaan hän kyllä onnistui korvaamaan kaiken. En koskaan kuullut Mopen ärähtävän tai osoittavan minkäänlaista negatiivista elettä toista koiraa tai ketään ihmistä kohtaan, missään tilanteessa. Tarkalleen ottaen, häntä eivät Nupsun jälkeen toiset koirat juuri edes kiinnostaneet.

Oli pari kaveria, joiden kanssa lenkillä tavatessa alle 10 sekunnissa saatiin rajunnäköiset painileikit aikaan: Eetu-niminen belgianpaimenkoira ja eräs iso bokseripoika. Ja sitten oli tietenkin tuo tyttöystävä, naapurikadun Muru. Kultsutyttö, jonka luokse kesällä oli joskus pakko karata, jos molemmissa huusholleissa sattui ovet olemaan auki. Toki Moppe ehti myös raivata tiensä isän rooliin, sillä ystäväni tyttökoira sai Mopen kanssa peräti seitsemän touhukasta ja tervettä pentua.

Viime talvena alkoivat nivelongelmat isoa poikaa vaivata, lenkkeily ei ollut enää oikein mukavaa. Lääkärillä juostiin ja erilaisia lääkityksiä kokeiltiin, mutta mikään ei oikein onnistunut. Oli surullista seurata pikkuhiljaa vanhenevaa ystävää. Ja sitten tapahtui yllätyskäänne, jolle ei ehtinyt löytyä sen kummempaa selitystä.

Väsymys yhtäkkiä reilu viikko sitten voitti, hengittäminen oli raskasta ja kaikista kummallisinta, edes ruoka ei koko ajan maistunut. Verikokeissa selvisi, että anemia oli paha ja punasolujen määrä romahtanut. Elimistössä oli tapahtunut jotain, johon ei enää hoitoa löytyisi vanhalle miehelle. Oli pakko tehdä päätös.

Ja niin kesäsateisena tiistaina iltapäivällä, pidin eläinlääkärissä sylissäni Moppea, jonka sydän löi viimeisen kerran, ja itkin.

Tämä on ihan kamalaa! Ikävä on meillä ihan tolkuton! 38 kiloa täyttä kultaista rakkautta on poissa!

IMG_5346 papperitähti IMG_9097 kesä2015 1269 IMG_4296 IMG_8418 Puppi juhannuksena

torstai 15. heinäkuuta 2021

Olihan se sota ihan kauhea!

Pekkarisella oli pulma. Talvella tuli Tallinkilta viesti, että kanta-asiakaspisteitä on vanhenemassa. Sehän on jollakin tapaa tulkittuna ilmaista rahaa, joten piti nopeasti varata kaksi risteilyä, joista toinen peruuntuikin sitten toukokuussa sattuneesta syystä. Heinäkuinen pikamatka Turusta Maarianhaminaan ei kuitenkaan peruuntunut.

Pekkarisella oli siis pulma, sillä hänelle on aina ollut sydämen asia suunnitella reissujemme ohjelma viimeistä piirtoa myöten. Suunnittelutyö on nimenomaan, vain ja ainoastaan, tehtävä lainaamalla perinteisiä matkaoppaita kirjastosta. Vaan kirjastoissapa olivatkin Ahvenanmaa-hyllyt tyhjää täynnä tänä kesänä. Ensimmäistä kertaa elämässään, hän joutui siis täysin luottamaan internetin tietoihin ja iltaisin ennen nukkumaan menoa tarkkaan tihrusti puhelintaan.

Mitähän tästä tulee, minä mietin. Aikaa oli perillä vain 24 tuntia.

En tosiaankaan uskottele olevani mikään Ahvenanmaa-asiantuntija tämän pikapyrähdyksen perusteella, mutta muutama havainto houkuttelee silti kertoa.

Maarianhamina itsessään ei minulle ollut ainakaan mikään citykohde numero yksi. Itse asiassa yllättävän tavallisen suomalaisen pikkukaupungin oloinen sekalaisine rakennuskantoineen, poislukien toki mukavat satama-alueet. Vastaavia löytyy Itä-Suomestakin samassa kokoluokassa useita. Vaan kyllä luonto saaristossa on upea.

Tästä johtuen itse en lähtisi tänne matkaan ilman mitään kulkuvälinettä. Meikäläiselle auto aina paras, mutta jos on kovasti reipas ja urheilullinen ja aikaa vähän enemmän käytettävissä, miksei myös polkupyörä. Kun kohteita vähän miettii etukäteen, yllättäen vuorokausikin riitti aika pitkälle, ideaali olisi varmaan pari-kolme vuorokautta. Tiet ovat oikein hyvässä kunnossa, mutta tällaiselle epävarmalle satunnaiselle pyöräilijälle enimmäkseen puuttuvat pyörätiet tai edes kunnon pientareet olisivat kyllä liian suuri este polkumoottorin käyttöön.

Koska minulla oli lähtöpäivää edeltävänä päivänä ollut synttärit, ensimmäisenä hoidettiin synttärikahvit alta pois. Perheen nuoriso vitsaili, että iskä on laittanut googleen hakusanoiksi: kahvila, romu, puutarha. Ja näin löytyi täydellinen kahvipaikka äidille Järsöstä. Johdonmukaisesti erään perheenjäsenen suunnitelmaa noudattaen siitä eteenpäin kolusimme idän, lännen ja pohjoisen ja etelän, viimeisen minuuttiin laivan check-inin alkuun asti.

Oli hyvä reissu, mennään toistekin!

Ja niin muuten, jostain luin, että Ahvenanmaalla pärjää ainakin turistikaudella suomen kielellä. Niin, enpä tiedä, kyllä meille sattui useampikin paikka ja ihminen som inte alls talade finska?

IMG_3764
Stickstugan Cafessa Paperitähden synttärikahveilla
IMG_3748 (2)
Stickstugan löytyy Järsöstä, aikalailla eteläosista, hurmaava paikka puutarhoineen


IMG_3773 IMG_3751 (2) IMG_3801 IMG_3809 IMG_3820
IMG_3824
Geta-vuoren näköalatornissa. Ikkunan karmit olivat sen verran epäluottamusta herättävässä kunnossa, että tornin juurelle ei juuri tehnyt mieli jäädä seisoskelemaan. Geta-vuori löytyy pohjoisosista.
IMG_3865 IMG_3869 (2) IMG_3877 IMG_3890 IMG_3906 IMG_3907 IMG_3913

Viimeiset kuvat Herröskatanin luonnonsuojelualueelta, eteläosista saarta jälleen.

torstai 15. huhtikuuta 2021

Taivaallinen synttärityttö

Tänään minun äippäni täyttäisi 77 vuotta.

IMG_9557 (2)

Äidin kuolemasta on nyt 10 vuotta, eikä ajatus siitä saa minua enää lohduttomasti ulvomaan, vaan useimmiten ehkä vain vedet kihoamaan silmiin. On tuntunut hyvälle alkaa muistella tarkemmin menneisyyttä. Olen paljon miettinyt, kuka äiti oikeastaan oli, mistä hän oli oikeasti kiinnostunut ja mitä hän minulle opetti. Jouduin hetken miettimään, mitä äidiltä olisin matkani varrelle saanut, sillä mieleeni ei ole tullut mitään yksittäistä, suurta elämänviisautta.

IMG_9488

Löysin kaapistani hiukan nyhjääntyneen leikekirjan, johon äiti oli teini-ikäisenä kerännyt lehdistä kuvia erilaisista sisustuksista. Taitaisipa olla 60-luvun versio Pinterestistä. Joukossa oli moderneja klassikoita ja vanhaa perinnettä, Tapiovaarasta talonpoikaiseen. Muistan hyvin, kuinka äiti kuvaili nuorena intohimoisesti penkoneensa vanhan kotitalonsa aittoja ja pelastaneensa sieltä rikkinäisiä ja hylättyjä astioita ja vanhoja tavaroita. Joitain niistä on edelleen minulla tallessa.

IMG_9570 (2)

Äiti luki aina paljon, myös runoja. Katselin häneltä jääneitä papereita ja törmäsin useampaan vihkoon, joihin hän oli nuorena tyttönä kirjoittanut runoja, ei toki omiaan vaan eri runoilijoiden tuotantoa. Epäilemättä ne ovat olleet sellaisia, jotka häntä ovat jollain tapaa liikuttaneet. Muistan hänen myös kertoneen, että jo nuorena hän luki Shakespearen tuotantoa. Mutta tärkeimpänä muistona minulle tästä hänen mieltymyksestään, hän lausui minulle usein lasten runoja, jotka kaikki osasi ulkoa ja minä rakastin niitä kaikkia. Lähes kaikki olen nekin löytänyt eräästä hänen vihkoistaan. Muistan aina, miten odotin ja kinusin, että äiti jonkun niistä jälleen kerran lausuisi. Ja vieläkin, joka kerran kun noita runoja vilkuilen, kuulen tarkalleen ne äänenpainot, millä äiti ne minulle ääneen lausui.

kirja

Muistui mieleeni myös se, kuinka yhtenä lapsuuteni kesänä joskus 70-luvun puolivälin jälkeen kävimme kesälomamatkalla Hvitträskissä. Muistan hyvin tunnistaneeni ilmassa jotain erityistä ja nyt tajuan, että luultavasti tuo nähtävyys oli ollut äidin haavekohde jo pitkään, ja kun hän sinne vihdoin pääsi, oli hetki aivan erityisen tärkeä hänelle. Lapsuuden ystäväni ansiosta muistiini palautui myös sen, kuinka samaisina 70-luvun vuosina olimme käyneet myös Turussa Käsityöläismuseossa ja äippäni oli siellä ihastunut erään vanhan torpan verhoihin ja teki samanlaiset meidän mökillemme. Siellä niitä ihailtiin parisenkymmentä vuotta.

IMG_9559

Mitään konkreettista elämänohjetta en siis äidiltä koskaan yhtä lukuunottamatta saanut, mutta ehkä nuo hänen yllämainitut harrastuksensa ja intohimonsa hän siirsi hiljaisesti minuun ja voisin ne tiivistää ne varmaan näin: etsi aina silmilläsi kauneutta ja korvillasi itsellesi rakasta.

IMG_9560

Mikä se yksi ja ainoa konkreettinen ohje sitten oli. Se liittyi ruuanlaittoon ja kuului näin: ruuanlaitto ei todellakaan ole vaikeaa, eikä vaadi tekijältä mitään, senkun lukee ohjetta ja noudattaa sitä. Mikä vaatii taitoa on se, että oppii lukemaan ohjeita niin, että tietää, mitä kannattaa kokeilla!

”Prinsessat syö vain karkkia
kun ne aamulla nousee vuoteesta
ja puuron ne korvaa hillolla
ja sitten ne hyppää narua
pulleilla pienillä varpailla
eikä päiväunia nukkumaan
ne suostu ollenkaan.”

-Kirsi Kunnas

IMG_9565 (2)

sunnuntai 7. maaliskuuta 2021

Helena

Meillä on kotona tien toisella puolella hoivakoti. Siellä asuu Helena. Tarkalleen ottaen en ole edes varma, onko Helenan nimi oikeasti Helena, eli olenko kuullut jonkun puhuttelevan häntä sillä nimellä, vai olenko vain itse alkanut ajatella häntä sen nimisenä. Tarkalleen ottaen en edes tunne Helenaa, mutta silti hänestä on tullut erityinen, sillä Helena on ihan erityinen.

Taannoin meidän lähistöllämme toimi hetken aikaa kirpputori. Sieltä sai muovikassillisen vaatteita eurolla ja kenkiä yhtä halvalla. Olin siellä kerran Helenan kanssa yhtäaikaa.

Kuulin, kun hän meni kassalle maksamaan ostoksiaan ja kirpparin pitäjä kysyi häneltä, että oletko aivan varma, että nämä kaikki vaatteet ja kengät ovat sopivia ja tarvitset niitä, kun olet tälläkin viikolla jo monta kertaa käynyt täällä tekemässä hankintoja. Kyllä, näin on asian laita, vakuutti Helena ja sai tehtyä ostoksensa.

Kun Helena lähtee kävelylle, hän on aina satsannut täysillä ihan omaan tyyliinsä. Jos hän ei olisi sitä tehnyt, hänellä olisi tietenkin päällään jotkut housut, takki ja kengät, mutta koska jokainen kävelylenkki on juhlan aihe, on Helena pukenut päällensä juuri siihen päivään sopivimmat ja upeimmat vaatteensa. Ryhdikkäänä lipuessaan hänellä voi olla yllään päällekkäin vaikka housut ja hame, paksut sukat ja sandaalit, paljon koruja ja hiuksissa lukuisia pinnejä, täysin vapaasti kaikkien perinteisten tyylisääntöjen ohi ja yli. Kaikista tärkein on kuitenkin käsilaukku. Se Helenalla keikkuu aina mukana, yleensä käsivarrella, mutta joskus se on olkalaukku.

Kesäisellä kävelylenkillään Helena kerää ojanpientareilta kukkia. Joskus kohdatessaan meidät, hän saattaa kysyä saisiko silittää Moppea.

En tietenkään voi tietää, onko Helena onnellinen, mutta jotenkin hän sille minusta vaikuttaa.


IMG_9364 

Joskus syksyllä havahduimme, että Helenaa ei ollut näkynyt moneen kuukauteen. Monesti jo ääneen perheellä mietimme, mitä on tapahtunut. Eilen, kun palasin kauppareissulta, kotikujalla minua vastaan tuli ensimmäisenä Helena, kädessään uusi punainen käsilaukku! Aurinko paistoi, vaikka kesämekon helmat eivät vielä heiluneetkaan.

IMG_9372 IMG_9048

torstai 24. joulukuuta 2020

Ei missään, ei mitään, ei ketään, ei kukaan

 Taitaa olla niin, että tästä vuodesta on sanottu oikeastaan kaikki, mitä siitä sanomista on, eikä tämä joulu siitä poikkea. Monen ihmisen monta kuviota meni monella tapaa uusiksi. 

Kun koko loppusyksy on tuntunut enemmän tai vähemmän tahmealle, en ollut oikeastaan yllättynyt, kun aattona aamuyöstä heräsin tunteeseen, että joku työntää puukkoa silmänpohjiini ja olo oli kaikinpuolin ihan kamala. Niin on koko aatto mennytkin lähestulkoon täysin sohvan pohjalla. Vaan juuri tänä vuonna tuolla ei niin väliä edes ollut.

Minimisuoritus, mutta kuitenkin suoritus. Ideoita tai inspiraatiota ei löytynyt, mutta pieni tunne siitä, että jotain kasarihenkistä olisi mukava kasarin talossa katsella. Onneksi kierrätyskeskuksesta löytyi kolikolla kaksi puhtaanpunaista keraamista kynttilänjalkaa suoraan 80-luvulta, Anttilan hintalaputkin tallella. Jonkun aikaa jo olen potenut melkoista kukkaähkyä ja pidin mahdollisena, ettei mitään kukkia meille tulisi jouluksi. Tuli kuitenkin.

Kun muistin, miten kivoja nämä kukkapallot olivatkaan tehdä ja millaista vähän outoa ja ei ollenkaan tämän hetken henkeä niissä oli, niin päätös oli helppo tehdä. Sitä en kyllä muistanut, miten paljon kukkia ne itseensä imevät, joten kaksi palleroa on kotitarvetunarille koko lailla maksimimäärä.

Missään ei käydä, ketään ei nähdä, kukaan ei tule käymään, eikä mitään tehdä. Paitsi kuulemma pelataan korttia. Vihaan pelaamista!!

Semmoinen se on jouluaatto 2020!


IMG_9191 IMG_9194 IMG_9196 IMG_9188 IMG_9187 IMG_9201 IMG_9202 IMG_9204 IMG_9209 IMG_9211 IMG_9222 IMG_9232 IMG_9243


keskiviikko 29. heinäkuuta 2020

Valittu mies

Useamman vuoden tauon jälkeen meille sattui Pekkarisen kanssa tänä vuonna peräti kolme viikkoa yhteistä loma-aikaa. Koska Pekkarinen kevään ja alkukesän lomautusten ansiosta oli pitkälti jo tälle kesälle budjetoidut remonttihommat ehtinyt tehdä, meillä yhtäkkiä onkin aikaa keksiä vaikka mitä tekemistä. Yhden ystävän some-päivityksestä mieleeni muistui patsaspuisto Parikkalassa. Olin jo vuosia haaveillut siellä käymisestä, mutta kummallisesti mielessäni aina Parikkala tuntui kovin kaukaiselle.

Kysäisin Pekkariselta kuitenkin, paljonko Parikkalaan kesämökiltä matkaa tulisi. Jotenkin olin unohtanut, että mehän jo valmiiksi lomailemme kovin idässä, ja siksi ajoa ei kertyisi kuin n. 130 km suuntaansa. Sehän ei ole yhtään mitään kesäisessä kotimaassa, siispä matkaan vaan,  tottakai! Pekkarinenkin suostui, kun mukaan otettiin myös meidän karvainen kaverimme Possuressu.

Tämä ITE-taiteilija Veijo Rönkkösen (1944-2010) elämäntyö tosiaan sijaitsee Parikkalan Koitsanlahdessa, vajaan kilometrin päässä Venäjän rajasta. Pääosin vapaaehtoisvoimien ja lahjoitusten turvin toimiva puisto on noin puolen hehtaarin kokoinen ja jää itäradan ja kuutostien puristukseen, mutta puoleen hehtaariin mahtuu silti jo elämystä kyllikseen. 

Jotenkin koen pohjattoman suurta ihmetystä, ihastusta ja inspiraatiota ja pientä voimattomuutta aina tällaisissa paikoissa. Tuntuu käsittämättömälle, että joku meistä on valittu toteuttamaan näin täydellisellä palolla jotain omaa tehtäväänsä täällä maan päällä. 560 betonista patsasta kauniin boheemiin puutarhaan sijoiteltuna herättää monenmoisia ajatuksia ihmiselämän tarkoituksesta.

Olen melkoisen varma, että täältä löydän itseni vielä joskus uudestaankin. Mutta seuraavaksi huristellaan kuitenkin toiseen toivekohteeseeni eli Kolille. Ihanaa kun on loma!

IMG_8892 (2) IMG_8893 (2) IMG_8897 (2) IMG_8946 IMG_8951 (2) IMG_8942 (2) IMG_8934 (2) IMG_8909 (3) IMG_8902 (2) IMG_8912 (2) IMG_8913 (2) IMG_8914 IMG_8918 (2) IMG_8921 (2) IMG_8922 (2) IMG_8925 (3) IMG_8926 IMG_8928 (2)