Rengasretki Virossa, osa 3

Ensin päätimme, että varataan matkaan yksi yö. Sitten keksittiin vähän lisäkohteita ja venytettiin kahteen yöhön. Kun reissuun lähtee, niin eihän se riitä, joten muutettiin paluu vielä yölaivalle ja käytössämme oli näin kolme kokonaista päivää.

Vilkaisu karttaan antoi meille ajatuksen, että Sipulitien loppupäästä ehtisimme vielä vallan mainiosti käydä Tartossa. Ja jos sinne kerran ehditään, niin eihän tuo Viljandikaan kaukana olisi. Minä olin päättänyt, että äiti ajaa sinne, mihin tytär haluaa. Ja tytär halusi nähdä myös Viljandin. Se ei kyllä ollut virhe millään tapaa. Hyvin ehdittiin, ja ennenkaikkea, kyllä kannatti.

Tartto on kaupunkina monellekin suomalaiselle hyvin tuttu. Täällä nähtiin siten jo paljon turisteja, jopa yksi tuttava tuli vastaan vanhan kaupungin kaduilla. Kaupunkihan on vähän niinkuin Tallinna pienoiskoossa: uutta ja vanhaa söpösti samojen rajojen sisällä.

Viljandista ei voikaan sitten muuta oikein sanoa kuin että tänne vielä palataan. Jälkikäteen olemme löytäneet kaupungista parikin hotellia, joissa enemmän kuin mielellään kallistaisimme
päämme tyynylle. Takaisin on siis tuleminen joku päivä, vaikka tämänkertainen vierailumme alkoikin kaatosateessa kamalan ruman kauppakeskuksen pihalla paikkaa ihmetellessä. Viiden minuutin ajan mietimme, viitsimmekö edes autosta ulos nousta. Hyvä, että viitsimme.

Lopuksi vielä lämmin kiitos viljandilaisella parkkiksella lepäilevälle valkealle ratsulleni, joka jälleen kerran jaksoi meitä valittamatta ja nöyrästi paikasta toiseen kuskata, pieniä teitä ja isoja teitä. Kilometrejä on kertynyt kanssani jo kiitettävä määrä <3

Rengasretki Virossa, osa 2

Yöpaikkojen löytäminen ei yllättäen ollutkaan kovin helppoa, ainakaan täältäpäin Viroa. Ensin ajattelimme olla yötä Narvassa, mutta ei sieltä suunnalta löytynyt oikein houkuttelevia majoituskohteita. Kun Kisuprinsessa sitten ahkerasti Instagramia pengottuaan löysi meille ensimmäiseksi yöksi pohjoisrannikolta Liimalan kylästä aivan loistavan näköisen pikkuisen hotellin, suunnitelmat muuttuivat heti. Rakennus näytti olevan hyvinkin moderni, kovin suosittu häiden pitopaikkana ja sijaitsi hienosti aivan rantaviivan tuntumassa. Sellaiseksi täsmälleen osoittautui todellisuudessakin Villa Tulivee: pieni hotelli, jossa on vain muutama huone, ystävällinen palvelu ja hyvä aamiainen.

Kun meille vielä oli järjestetty toiveidemme mukaisesti huone merinäköalalla, tuntui melkein taianomaiselle nukahtaa, kun suoraan silmien edessä aukesi avomeri isosta ikkunasta. Villa on aikalailla keskellä ei mitään, parin tunnin ajomatkan päässä Tallinnasta ja vajaan tunnin päässä Narvasta. Alueella vallitsi ylellinen rauha, ja hotellin näkötornista aukeni upeat maisemat rannikolle.

Kisuprinsessa oli jo vuosi sitten kesällä lähdössä autolla yksin Viroon, kohteenaan Peipsijärvi ja sen rannalla kulkeva Sipulitie. Sitten sattui kaikenlaista ja hänen matkansa kuitenkin peruuntui viime tipassa. Kun tuttavilta suosituksia majapaikoista kysyttyäni, sain myös vinkin eräästä vanhassa linnassa sijaitsevasta hotellista, joka vielä sijaitsi juurikin tuon Sipulitien alkupäässä, päätettiin Virossa viettää nyt toinenkin yö.

Alatskiven linnan hotelli olikin ehdottomasti kokemisen arvoinen. Hotellissa on vain neljä majoitushuonetta, eikä sinä yönä muita majoittujia linnassa ollutkaan kuin me siellä ullakkokamarissamme. Sisäänkirjautumisen yhteydessä meitä pyydettiin valitsemaan valmiilta listalta toiveidemme mukainen aamiainen, joka tarjoiltiin toivomaamme aikaan linnan ravintolasalissa.

Kaikenkaikkiaan jälleen hienoa palvelua, jonka kruunasi se, että linnan sommelier vakuutti illalla meille, ettemme jäisi yöksi linnaan yksin, vaan joku henkilökunnasta on siellä myös yöllä. Suurin osa linnan tiloista on museona, joten tilaa kaikensortin kummajaisille kyllä yöaikaan riittää. Meitä ei käynyt kukaan kuitenkaan tuona yönä tervehtimässä, vaikka kylän käsityöpuodin pitäjä pilke silmäkulmassa meille kertoi kummitustarinoita linnasta.

Linnan suunnittelussa on aikoinaan esikuvana ollut Balmoralin linna Skotlannissa.

Linnan ympäristössä on iso puistoalue lampineen, ei erityisen hoidettu, mutta ihan kiva paikka pienelle kävelylenkille.

Alatskivi kylänä oli senkokoinen, että sieltä löytyi muun muassa ruokakauppa ja se yksi aivan erinomainen ravintola. Muutaman kilometrin päässä aukeaa myös sitten se Peipsijärvi, Euroopan viidenneksi suurin järvi, joka monessa kohtaa vaikuttaa enemmän merelle kuin järvelle ja jonka keskellä kulkee Venäjän ja Viron välinen raja. Jos vastarantaa näkyy, kuuluu se täälläkin jo Venäjälle. Tien nimi juontaa juurensa alueella asuvaan vanhauskoisten ryhmään, jonka elantona sipulinviljely pitkälti toimii. Monessa reitin varren kylässä pieniä huolellisesti hoidettuja sipulipeltoja näkyikin lähes joka mökin pihassa. Virallisesti tie taitaa varsinaisesti olla yrittäjien matkailuverkosto. Pelkästään jo näiden omaperäisten ja suloisten kylien takia tuonne kannattaa kyllä ajella. Harmillisesti ne eivät valokuvissa näytä yhtään millekään, joten niistä ei ole kuvia yhtä Kallasten kylän kuvaa enempää laittaa.

Ravintola Kivi korts, Alatskiven kylä

Nina tuletorn eli Ninan kylän majakka Peipsijärven rannalla

Peipsijärvi on suuri ja sen rannalta löytyi ne simpukat, joita ei meren rannalta löydetty

Kisuprinsessan viime kesän pieni epäonni oli tässä kohtaa minun suuri onneni, sillä tuskin olisin itse keksinyt koskaan tänne lähteä ja se olisi ollut kyllä suurensuuri harmi!

Rengasretki Virossa, osa 1

Haaveistahan olen kirjoittanut joskus ennenkin, niistä elämänmittaisista nimittäin. Ne ovat juuri niitä, joita ei sitten tilalle koskaan saa, jos onnistuu sellaisen listaltaan raksittamaan. Siksipä edelleen mietin sitä New Yorkin matkaa, enkä tosiaan ole vieläkään varma matkustaako sinne, vaiko eikö.

Onneksi haaveita tuntuu heräilevän uusia ja pienempiäkin ajan mittaan oikein mukavasti. Niitä voipi sitten toteutella sitä mukaa, kun aika ja rahat antavat myöten.

Jostain syystä jo jokunen vuosi sitten aloin eräällä automatkallamme haaveilla, että saisin kerran ajaa auton laivaan ihan itsenäisesti. Pieni haave, joka yhdistettynä tyttären haaveeseen automatkasta Viroon, alkoi tuntua suorastaan välttämättömälle toteuttaa.

Ehdottamani Pärnun sijasta Kisuprinsessa halusi matkata aivan välttämättä sinne itärajalle ja sieltä Sipulitietä pitkin Peipsijärven rantaa kohti keski-Viroa. Niinpä käytiin kolmen päivän aikana koluamassa 850 kilometrin verran monennäköistä pikkutietä, maisemaa ja kaupunkeja. Matkan varrelle satutettiin Narva, Narva-Joesuu, Tartto ja Viljandi. Pieniä kyliä lukuisia, jos ei kymmenittäin, niin ainakin kymmenen.

Jos matka tiivistetään pieneen pähkinänkuoreen, niin:

-Narva oli ehkä yksi ankeimmista, mutta silti mielenkiintoisimmista kaupungeista, missä olen viime aikoina käynyt, Narva-Joesuu hylättyine kylpylärakennuksineen samoin.

-tiet olivat todella hyväkuntoisia, suoria ja niinkuin maisemakin pääpiirteissään, hyvin tasaisia.

-Sipulitietä pikkukylineen voi lämpimästi suositella, paikallinen rakennusvalvonta vaatimuksineen ja määräyksineen näyttää jättäneen asukkaat omaan rauhaansa ja talot ovat todella persoonallisia ja monesti aika romuromanttisiakin, ja pihat <3, huikeita. Jos olisi pysytty pääteillä, sydämeen olisi jäänyt iso aukko.

-kattohaikarat yllättivät, niitä näkyi lähes joka toisen tolpan nokassa pesimässä. Taisipa löytyä uusi lempilintu.

Kyllä on navigaattori mullistanut perinpohjaisesti autoilijan matkanteon. Tuskin olisi tullut 15 vuotta sitten mieleen lähteä paperisen kartan kanssa koluamaan jokaikistä pikkukylän katua ja kujaa auton kanssa. Pulaan ei päädytty kuin kerran, eikä siitäkään saatu kunnon kiistaa aikaiseksi, vaikka kyllä se tyttären vika oli...

Vaan Google-kääntäjällä on vielä matkaa maailman mullistamiseen. Kertoi meille nimittäin löytämämme Alatskiven pikkukylän loistavan ruokapaikan tarjoilevan erinomaista paikallisesta lätäköstä löytynyttä kalaa. Ja kyllä se Peipsijärvesta pyydetty kuha hyvää olikin!

Narva, rajakaupunki. Vastaranta kuvissa on jo Venäjän puolta. Raja-aseman seutua lukuunottamatta kovin oli hiljaista ja ränsistynyttä. Luulimme olevamme keskustassa, mutta ilmeisesti sitten kuitenkin missasimme sen?

Narva-Jõesuu on ollut tunnettu kylpylöistään jo 1800-luvulla. Jotenkin onnistuimme taas näkemään vain aavemaista tyhjyyttä ja ränsistyneitä hylättyjä rakennuksia, vaikka muuta kai täälläkin kuulemma olisi. Käytiin sitten Coopissa ja tehtiin hyvät ruokaostokset. Tälle ajopäivälle sattui se sateisin ja harmain päivä, mutta se taisi nimenomaan tehdä oikeutta näille paikoille. Vaikuttavia olivat jopa säästä huolimatta, tai ehkäpä juuri sen takia.