Kerran kesällä kysäistyä

Se oli yksi sellainen ihan ihmeellinen hellepäivä, joita tosin viime kesänä riitti. Pikkuveli oli kutsunut meidät mökilleen veneilemään. Siinä kun mökin kuistilla lähtöä tehtiin, kertoili peeveli, että vanhin lapsensa, minun kummityttöni, oli juuri varannut lipun O2 areenalle Lontoossa suosikkibändinsä konserttiin marraskuun lopulla. Ei kai pikkuveli olisi isä, ellei olisi pientä huolta matkasta kantanut, niin täysi-ikäinen kuin tyttärensä onkin. Eivät tyttösen äidin kanssa olleet kumpikaan halukkaita matkaan lähtemään, joten heitti sitten minulle, että lähde sinä mukaan.

Lieneekö arvannut, että tottahan lähden vai uskonut, että ei se nyt varmaan kuitenkaan. Kun kerran olen itselleni jo ainakin kuusi vuotta sitten antanut lupauksen, että en muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta sano millekään lailliselle ei, niin ei tarvinnut kahta sekuntia kauempaa miettiä. Lentoliput varattiin joskus heinäkuun loppupuolella, meille kahdelle, viiden päivän reissulle.

Jännäähän tästä tulisi, sillä emme olleet tähän mennessä koskaan viettäneet aikaa ihan kahdestaan, vaikka paljon lasten ollessa pieniä porukalla yhdessä olimmekin juhlapyhinä ja lomilla.

Kovin tarkkaan emme matkaohjelmaamme etukäteen suunnitelleet. Muutaman kerran istuttiin alas juttelemaan, ja kumpikin heitti ilmoille joitakin asioita, joita ehkä haluaisi nähdä. Pääteemana oli kuitenkin sunnuntain konsertti ja sitä edeltävä VIP-tapaaminen. Kumpaankaan ei tarvittu kummitätiä mukaan.Loppujen ohjelmien suhteen ajateltiin mennä fiilispohjalta ja säiden armoilla, kummankin suosiessa meitä ihan satasella. 

Kylläpäs me paljon käveltiin ja nähtiin etukäteen suunniteltua ja bonuksena melkoiset määrät suunnittelematonta. En kyllä olisi itse ainakaan uskonut, että istun ensimmäisenä adventtisunnuntaina vuonna 2022 Kensingtonissa kirkossa kynttilämessussa :-)

MIKÄÄN EI JA KAIKKEA ON

Kisuprinsessaiseni, oikeastaan halusin pitää sinulle puheen juhlissa, mutta julkinen puhuminen herkillä hetkillä on viime vuosina osoittautunut mahdottomaksi, koska päädyn hillittömästi itkemään joka kerta. Etenkin niillä kerroilla, kun juhliin liittyy haikea muisto mummistasi, sillä hän viimeisinä elinaikoinaan kertoi minulle, että ihan kaikista eniten kuolemisessa häntä harmittaa se, ettei hän pääse mukaan teidän viiden serkuksen elämän tärkeisiin hetkiin. Vaan vähänpä mummi tiesi,  nääs tuohan ei oikeastaan pidä paikkansa. Jokaikisen juhlan valmisteluissa mummista puhutaan meillä moneen kertaan ja näihin juhliin jopa vintage-mekkosi ostit sen perusteella, että näytät siinä mummilta nuorena.

Joten tulkoon se puhe tässä, jotta juhlissa säästyimme itkulta.

Rakas kisumisuni,

Vaikka ulospäin joskus toiselle voi monen mielestä näyttää, ei kumpikaan meistä elä missään historiallisessa maailmassa, agraariyhteiskunnassa, jossa suutarin pojasta tulee suutari ja räätälin tytöstä räätäli. Ehkä siksi olin erityisen ällistynyt, kun nelisen vuotta sitten kerroit minulle, että olet hakenut opiskelemaan samaa tutkintoa kuin minä ja sinut on hyväksytty kouluun.

Eihän sen kai olisi pitänyt minulle sinänsä yllätys olla. Olitte Traktorimiehen kanssa viihtyneet alle kouluikäisinä joskus loma-aikaan työpaikalleni mukaan tulleina varsin mainiosti Instrumentariumin hallintoneuvoston huoneessa, karkkia syöden, johdon pohjattomasta jääkaapista limua juoden ja lastenleffoja videotykillä isolta näytöltä katsellen. Töissä oli kuulemma ihan huippua.

Kerran juurikin 6-vuotiaana sanoit sitten minulle, että aiot ryhtyä isona myös johdon assistentiksi. Kun aidosti häkeltyneenä tiedustelin, miksi ihmeessä, tuli pikkutytön varmuudella vastaus: siksi, kun se on niin helppoa. Kuulemma ei tarvitse muuta, kuin vastata puhelimeen, että valitettavasti Jaana ei ole nyt tavattavissa (ja tämä esitettiin niin virallisella äänellä, kuin 6-vuotias vain ikinä osaa).

Tässä sitä nyt ollaan, olet valmis itse vastaamaan puhelimeen täysin pätevänä johdon assistenttina.

Luulisi, että paljon absurdimmaksi ei tilanne olisi voinut enää mennä, mutta meni silti. Keväällä kerroit minulle, että olet saanut vakituisen paikan yrityksestä, jossa itse neljä vuotta sitten lopetin 16-vuotisen urani. Etkä mitä tahansa paikkaa, vaan juurikin sen saman, josta tuolloin vuonna 2018 lähdin uusia polkuja kulkemaan. Onnea myös siitä, sait maailman parhaat työkaverit. Sen tiedän, koska olen sen kokenut.

Näiden juhlien valmisteleminen yhdessä on ollut superhauskaa, niinkuin kanssasi kaikki aina on ollut ja on. Suunnitelmia on muutettu kaiken suhteen yhtä monta kertaa kuin niistä on puhuttu ja puhelimessa on puhuttu PALJON, kun kahdessa eri osoitteessa tarjoiluja valmisteltiin. Juuri niinkuin vain me osaamme. Mutta ei se mitään, sovittiin jo alkumetreillä, että mielijohteiden perässä mennään.

Ja niin näistä tuli juhlat teemalla mikään ei sovi mihinkään. Ja jos iskältäsi kysätään jatkolause teemaan kuuluu syvään huokaisten: ja kaikkea on aivan liikaa.

Nimeni on Rakkaus, Rakkaus Reijonen

Minulla eli Paperitähdellä on Peeveli, pikkuveli, jolla on vaimo. Vaimolla taas on Isoveli. Isoveli, joka on tuttu nuoruudestani ja pitkäaikainen ystävämme, josta ensimmäiset muistikuvani ovat jostain 80-luvun alusta.

Tapaninpäivänä 2021 Isoveli tuli meille käymään. Mukanaan hänellä oli kerrassaan hurmaava koirarouvansa, ikäneito Nasti. Nasti oli päätynyt ystävällemme mutkan kautta eräänsortin kotimaisena rescue-koirana eli kodinvaihtajana vanhoilla päivillään. Nasti oli toiminut menestyksekkäästi metsästyskoirana, mutta ei enää halunnut lähteä metsälle. Valistuneimman arvauksen mukaan, hän oli jollain virkareissuistaan törmännyt suteen tai karhuun ja säikähtänyt niin, että päätti lopettaa nuo hommat kertaheitolla.

Kaunis, suloinen ja ystävällinen Nasti sulatti sydämemme täysin kyläilynsä aikana. Ikäkään ei häntä tuntunut kovasti painavan, vaikka vuosia on jo kertynyt kunnioitettava määrä.

Kun kuukausi oli kyläilystä kulunut, tuli Isoveljeltä viesti. Hän oli vienyt Nastin eläinlääkäriin, koska tyttö vaikutti olevan kovasti kipeä. Koiran tutkittuaan eläinlääkäri totesi, että vatsassa pyörii ainakin kaksi pentua ja synnytys alkaisi muutaman päivän sisällä!! Kaksi päivää siinä meni ja tuli taas viesti: poikapentuja oli Nastille syntynyt lopulta kolme.

Olin meidän rakkaan Moppemme kuoleman jälkeen pähkäillyt pääni puhki, miettinyt ja pohtinut jo puoli vuotta, miten suhtautua meidän perheen koiraongelmaan. Koirankaipuu oli kaikilla kova, etenkin Pekkarisella, mutta hyvää ja oikeantuntuista ratkaisua ei tuntunut millään tulevan vastaan. Ja niinhän siinä kävi kuten elämässä melkein aina, se ratkaisu oli siinä melkein itsestään. Asia oli päivänselvä, kun Isoveli kysyi, haluaisimmeko noista Nastin pojista yhdelle tarjota kodin.  Näinhän sen kuuluikin mennä.

Kaksi kuukautta meillä on katseltu videolähetyksiä pentulaatikosta, ja käytiinpä äitiä ja poikia Savossa tervehtimässäkin useampaan kertaan. Yhdellä näistä käynneistä heiveröisin veli kolmesta kuoli lähes kirjaimellisesti käsiimme.

Sitten tuli se päivä. Amor muutti meille.

Jaa se rotu, kun sitä kuitenkin aina kysytään. Sehän on tietenkin tai ainakin melko varmasti länsikiesimänkarhukoira. Kun kyseessä on kuitenkin puhtaasti rakkauslapsi, eikä täyttä varmuutta kai koskaan isästä saada, on ilmassa pelkkiä spekulaatioita Amorin olemukseen ja Nastin naapurinpoikien ulkonäköön perustuen. Pikkuinen poikamme voi siis aivan yhtä hyvin olla myös pohjoissavonpystykorva.

Niin se on, joskus ja monesti, rakkaus vaan on kaikkia kahleita väkevämpää! Amor on rakkaus ja Amor on hänen nimensä!