Helena

Meillä on kotona tien toisella puolella hoivakoti. Siellä asuu Helena. Tarkalleen ottaen en ole edes varma, onko Helenan nimi oikeasti Helena, eli olenko kuullut jonkun puhuttelevan häntä sillä nimellä, vai olenko vain itse alkanut ajatella häntä sen nimisenä. Tarkalleen ottaen en edes tunne Helenaa, mutta silti hänestä on tullut erityinen, sillä Helena on ihan erityinen.

Taannoin meidän lähistöllämme toimi hetken aikaa kirpputori. Sieltä sai muovikassillisen vaatteita eurolla ja kenkiä yhtä halvalla. Olin siellä kerran Helenan kanssa yhtäaikaa.

Kuulin, kun hän meni kassalle maksamaan ostoksiaan ja kirpparin pitäjä kysyi häneltä, että oletko aivan varma, että nämä kaikki vaatteet ja kengät ovat sopivia ja tarvitset niitä, kun olet tälläkin viikolla jo monta kertaa käynyt täällä tekemässä hankintoja. Kyllä, näin on asian laita, vakuutti Helena ja sai tehtyä ostoksensa.

Kun Helena lähtee kävelylle, hän on aina satsannut täysillä ihan omaan tyyliinsä. Jos hän ei olisi sitä tehnyt, hänellä olisi tietenkin päällään jotkut housut, takki ja kengät, mutta koska jokainen kävelylenkki on juhlan aihe, on Helena pukenut päällensä juuri siihen päivään sopivimmat ja upeimmat vaatteensa. Ryhdikkäänä lipuessaan hänellä voi olla yllään päällekkäin vaikka housut ja hame, paksut sukat ja sandaalit, paljon koruja ja hiuksissa lukuisia pinnejä, täysin vapaasti kaikkien perinteisten tyylisääntöjen ohi ja yli. Kaikista tärkein on kuitenkin käsilaukku. Se Helenalla keikkuu aina mukana, yleensä käsivarrella, mutta joskus se on olkalaukku.

Kesäisellä kävelylenkillään Helena kerää ojanpientareilta kukkia. Joskus kohdatessaan meidät, hän saattaa kysyä saisiko silittää Moppea.

En tietenkään voi tietää, onko Helena onnellinen, mutta jotenkin hän sille minusta vaikuttaa.

 

Joskus syksyllä havahduimme, että Helenaa ei ollut näkynyt moneen kuukauteen. Monesti jo ääneen perheellä mietimme, mitä on tapahtunut. Eilen, kun palasin kauppareissulta, kotikujalla minua vastaan tuli ensimmäisenä Helena, kädessään uusi punainen käsilaukku! Aurinko paistoi, vaikka kesämekon helmat eivät vielä heiluneetkaan.

Ihan tavallinen viikonloppu

Aika harvoin meillä lopulta on viikonloppuja, että ei olisi mitään erityistä suunnitelmissa. Nyt sellainen sattui vaihteeksi olemaan. Niille perheessämme, jotka ovat hurahtaneet juoksemiseen, tarjolla oli juoksemista, ja joku muu ehkä saattoi käyttää lauantaipäivänsä maratonia muistuttavaan kirpputorikierrokseen.

Sunnuntaipäivälle Kisuprinsessa halusi valmistaa meille brunssin. Ensin en oikein syttynyt ajatukselle, mutta annoin tytön käydä kuitenkin kaupassa lauantai-iltana hakemassa tarvikkeita. Sunnuntaiaamuna, kun kevään ensimmäisten pihatöiden tauolla tulin käymään sisällä, ja täällä leijui ihana vastapaistettujen croissantien ja lettujen tuoksu, innostuin itsekin ja aloin kaivella kaapeista kivoja astioita ja kattaa pöytää. Löytyipä pöytään vielä kaapin perukoilta kuoharipullokin. Voi miten monen kirpparikierroksen astialöytöjä vuosien varrelta pöytään saikaan nostella.

Mukavinta taitaa olla aina silloin, kun ei liiaksi asioita suunnittele. Antaa toisten innostua ja innostuu siinä itse mukana.

Juhlasta juhlaan

Eipä ole juuri tullut harrastettua täällä näitä asukuvia. Vaan hyvä se on mennä välillä ryminällä yli mukavuusalueidensa. Ja hei, onnistuin poseeraamaan niin, että polvituki vasemmassa jalassa ei juurikaan näy. Sitä siis edelleen mukanani kuljetan, mutta enää vain reilun viikon jos paraneminen on edennyt odotetusti.

Tälle viikonlopulle on sattunut meille peräti kahdet rippijuhlat juhlittaviksi. Kesäjuhlat on ihania!

Kerro, kerro kuvastin....

Eipä varmaan maailmassa ole kovin suurta joukkoa sellaisia naisihmisiä, jotka täysin varauksetta olisivat tyytyväisiä ulkonäköönsä sen kaikilta osin. Tähän liittyen minulle muistuu aina välillä mieleen huvittava tarina äitini nuoruudesta.

Äitini oli pieni, sievä ja siro nainen nuorena. Hän oli kerran ystäviensä kanssa järjestänyt kollektiivisen "tästä en pidä itsessäni" -istunnon. Yhdellä oli ollut ruma nenä, toisella hörökorvat ja kolmannella tihrusilmät. Äitini alkoi olla pulassa, sillä hänen ulkonäössään ei oikeasti ollut mitään erityistä kohtaa, johon takertua. Koska lähes jokaisessa naisessa takuuvarmasti omasta mielestään kuitenkin vikaa on, äitini keksi salamannopeasti oman puutteensa: lattea yleisilme!

Nykyisin on helppo syyttää mediaa ja milloin mitäkin tai ketäkin ulkonäköpaineiden luomisesta, mutta tuo tapahtui 60-luvulla, joten voisiko sittenkin pohjimmiltaan olla niin, että kaikenlaiset suorituspaineet tulevatkin aika pitkälle meistä itsestämme?

Jos kivutta, riskittä ja rahatta ulkonäköään voisi muokata, niin voisinpa veikata, että vuosien varrella olisin itsekin alkanut näyttää aikalailla toiselle. Iän karttumisessa on kuitenkin se mahtava puoli, että ainakin minä olen lopulta päätynyt olemaan suhtkoht sujut sen kanssa, mitä nyt satun olemaan. Parempi niin, sillä olisihan se surullista, jos hyvä haltija nyt yhtäkkiä tulisi, parikymmentä vuotta myöhässä, ja toteuttaisi kaikki toiveeni. Muuttuisin ihan erinäköiseksi ja pysyisin anonyyminä kaikkien ystävienikin seurassa, paitsi niiden, jotka ovat oppineet tunnistamaan minut korvieni ja nenäni perusteella.

Voi kunpa samaan sopuun itsensä kanssa pääsisi muillakin elämän osa-alueilla. Jälleen kerran painiskelin mökillä pari päivää loputtoman turhautumiseni kanssa, kun mikään siellä ei näyttänyt sille, kuin olisin toivonut.

Heinät ja puuntaimet valtasivat polkuja ja pihamaata ja viime syksyn lehdet ja havunneulaset ennestäänkin rähjäisiä laatoituksia, ikkunat oli pesemättä ja hämähäkin seittejä ja hiekkaa sekä pölyä joka paikassa, yleisilme rähjäinen. Mökillä olimme käyneet tätä ennen yhden toukokuisen viikonlopun, jolloin ei tietenkään paljon ehtinyt. Nyt kun olisi ehtinyt, ei pystynyt.

Miksi ei voi vaan ajatella, että aika ei riitä kaikkeen ja meillä sentään on oma mökki, jonne liikuntarajoitteestani huolimatta pystyin kuitenkin muutamaksi päiväksi menemään? Mikä siinä on niin vaikeata?

Muutaman päivän kaikenlaisia ajatuksia kärvisteltyäni pääsin kuitenkin pahimman yli ja innostuin kahtena viimeisenä iltana paistamaan kasan rahkalettuja. Kerrassaan mainion makuisia, eivätkä edes sieltä epäterveellisimmästä päästä herkkuja.

RAHKALETUT

3 munaa
250 g rahkaa
1 dl vehnäjauhoja
2 rkl sokeria
1 tl vaniljasokeria
1 rkl voisulaa

Kaikki aineet sekoitetaan keskenään ja sitten vaan paistamaan



No mutta, kun nyt kerran muka sujut ollaan, niin näillä mennään. Kummitytön rippijuhliin lähdetään lyhyessä mekossa, vaikka vasemman jalan paketista jäikin puolet hienosti esille...kuvausrekvisiittina korkokengät ajatuksella jospa minäkin vielä kerran...

Puoliammattilaiset inspiroi

Tuli sitten luvattua Pekkariselle ennen Tukholmaan lähtöä, että olen reissussa kiltti tyttö. Shoppailun suhteen oli siis pysyttävä niissä täysin välttämättömissä, tiedoksi sille ystävälleni, joka epäili Drottningsgatanin kauppojen olevan meidän toimestamme tyhjennettyjä jo yhteen mennessä.

Enemmän keskityttiin tällä kertaa hakemaan keväistä inspiraatiota. Sitähän Tukholmassa ei tarvitse mistään erikseen etsiä. Lopulta emme edes ehtineet sinne aivan ytimeen asti, sillä jotenkin kummallisella tavalla työpäivän tunnit vierähtivät tällä kertaa Stureplanin ja Östermalmin ympyröissä.

Reissunaisen eväät on varsin yksinkertaiset!

WVarkaus

Satun nyt vaan olemaan sellainen ihminen, jolla on usein kova ikävä vuosien varrella kuolleita, itselle tärkeitä ihmisiä. Siksipä luulen, että Varkaus on minulle erityisen hankala kaupunki. Kaikki isovanhempani asuivat siellä elämänsä loppuun asti. Molemmat ukit ja mummi vielä sen verran pitkään, että omat lapsenikin ehtivät oppia heidät hyvinkin tuntemaan.

Kiinnitin tällä syyslomareissulla ensimmäisen kerran huomiota siihen, että minulla on pakkomielteinen tapa Varkaudessa liikkuessani tarkistaa jokaikinen vanhempi vastaantulija. Alitajuisesti kai katselen, muistuttaisiko vanhus mummia tai ukkeja ja ehkä jopa toivon, että joku noista kolmesta tulisi yhtäkkiä vaan ihan muina miehinä minua kadulla vastaan.

Pöljää. Ja se alkoi ärsyttämään niin, että yritin oikein tietoisesti alkaa kiinnittämään huomiota siihen, mitä muuta kyseisestä kaupungista löytyy. Siksipä päädyimme Kisuprinsessan kanssa kuvaamaan tähän hienoon englantilaistyyppiseen pikkupuistoon.

Paikka oli hieno, samoin kuin pakkasaamun auringonpaiste. Muuten menikin sitten enemmän vai vähemmän pipariksi. Olkoon, joskus näinkin. Kaunis tyttäreni näytti ensin huumepäiseltä Kate Mossilta ja lopulta tippui suihkulähteen reunalta kivituhkalle, housut repesivät, verta valui ja itku tuli. Että semmosta glamouria tällä kertaa...

Saavuit juuri Sulkavalle

Tänään tuntui sille kuin olisin hyvästellyt rakkaan vanhan sukulaisen. Väistämättä oli viimeinen käyntikertani kuun lopussa sulkevassa Marimekon tehtaanmyymälässä Sulkavalla. 90-luvun alkupuolelta asti se on ollut kuin se suvun vanha täti tai setä, jota näkee aina pari kertaa vuodessa ja jonka tapaamisesta jää aina yhtä hyvä mieli. Kiitos siis kaikista näistä vuosista, samat ihmiset ovat iloisina palvelleet minuakin vuosikymmenenet.

Vaikea kuvitella, että tämän kauniimpaa tehdasrakennusta Suomesta löytyisi. Sijaintikin vielä aivan kiinni Saimaan rannassa, vaikkei se kuvissa näykään.

Luulen, että olen jo aika pitkään katsellut Marimekossa yhtä kaulakorua. Aina se on jäänyt ostamatta, sillä hinta on ollut kirvelevän suolainen. Tänään se nyt lähti sitten kuitenkin mukaani, loppuunmyyntialesta muistoksi kaikista näistä yhteisistä vuosistamme. Kyseessä on Kaisli Kiurun suunnittelema Kivi Necklace. Muistelen, että kyseinen koru olisi ollut syksyn 2010 mallistossa.

Miksi näitä joulujuttuja nyt oikein tuppaa joka kulman takaa? Jouluaaton mekko on nyt sitten jo hankittu.

Sulkavan kirkonkylällä vierähti helposti muutama aurinkoinen aamupäivän tunti.

Kemikaalikeitos

Tämän jutun ei ole tarkoitus olla nuoremman bloggarisukupolven keskuudessa kovin suosittu meikkitutoriaali. Oikeastaan ainoa tarkoitukseni on herättää hetkeksi ajattelemaan, miten paljon kaikenlaisille kemikaaleille altistumme päivittäin. Minun kaltaiseni kosmetiikka-addikti eritoten.

Jäin miettimään tätä taannoin, kun yksi ystäväni ihmetteli ääneen epäjohdonmukaista käyttäytymistäni. Olen nimittäin todennäköisesti keskimääräistä tiedostavampi ruuan lisäaineiden ja terveellisyysnäkökohtien suhteen. Samoin lopetin jo kuutisen vuotta sitten hiusten kaikenlaiset väri- ja muut käsittelyt. Ainoa lisäaine, jota hiuksiini olen siitä lähtien lisännyt on hiuslakka.

Mutta sitten on kaikki tämä muu kosmetiikka. Sitä kuluu niin, että lorina käy. Listaan tähän totuudenmukaisesti kaikki ulkonäön kohentamiseen liittyvät tuotteet, joita aamulla ennen töihin lähtöä käsissäni pidän ja pärstääni levitän.

Mitään luottomerkkiä kosmetiikassa minulla ei ole. Erilaisten tuotteiden joukossa on muutamia, joita olen käyttänyt uskollisesti jo vuosia, mutta useimmiten tulee kokeiltua milloin mitäkin. Kosmetiikan käyttäjiä, erilaisia ihotyyppejä ja makuja on niin monenlaisia, että en lähde suosittelemaan mitään tuotetta kenellekään toiselle, mutta toki voin kertoa, mistä itse olen pitänyt ja miksi.

Minulle on muotoutunut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana varsin vahvat, suorastaan minuutin tarkat arkiaamujen rutiinit. Suihkusta töihinlähtökuntoon suoriutuminen sujuu joka aamu noin 40 minuutissa. Siinä on mukana suihkussa käynti, hiukset, meikki, vaatteet ja niiden mahdollinen silittäminen.

Sampoon suhteen en tosiaankaan ole vaativa. Tällä kertaa kylpyhuoneesta sattuu löytymään jättipullo Tigin sampoota, mutta useimmiten siellä on ihan vaan tavallista Linnaa tai Erittäin Hienoa suomalaista. Klippoteketin hiuslakan taas löysin kuutisen vuotta sitten, kun sain selville erään aina niin tiptop-tukkaisen ystäväni kampausten salaisuuden. Siitä lähtien en ole muuta lakkaa käyttänytkään.

Kasvovesi on tällä hetkellä Biothermin Biosource. Kesäaikaan, jos on ollut sopivasti yövoidetta käytössä, pelkkä seerumi usein riittää kosteutukseksi, joten tällä hetkellä varsinaista kosteusvoidetta ei ole käytössä. Silmänympärysvoidetta en jätä koskaan väliin. Sekä seerumi, että silmänympärysvoide sattuvat tällä kertaa olemaan No 7 hajuttomia tuotteita. Deodorantti perus-Niveaa, toivottavasti riittävä;-)

Tästä purkkiarsenaalista lienee helppo päätellä, mikä meikkituote tuottaa eniten päänvaivaa. Käytin kymmenen vuotta kesät talvet pelkästään Cliniquen Soft Finish-voidetta. Se oli täydellinen tuote pintakuivalle couperosa-iholleni. Lopettivat ketkut kuitenkin  sen valmistamisen, viimeisessä pullossani on jäljellä vielä muutaman käyttökerran verran.

Nyt on tullut sitten pikkuhiljaa tutustuttua  erilaisiin vaihtoehtoihin korvaavaksi tuotteeksi. Molemmat YSL:n voiteet ovat erinomaisia: Perfect Touchissa voide tulee suoraan pullon päässä olevaan harjaan ja Touche Eclatissa on taas pumppukorkki. Kumpainenkin on kyllä värinsä vuoksi parhaimmillaan talvi-iholla. Estee Lauder levittyy myös ihan mukavasti eritoten siveltimellä ja tuo Cliniquen oikeanpuoleinen voide on täydellinen kesävoide. Näitä sitten vaihdellaan ihon kunnon ja värin mukaan. Koska laitan meikkivoidetta ainoastaan punoittaville poskilleni, jokaikinen purnukka kestää piiitkään.

Louis Widmerin kynämäinen peitepuikko on mahtava ihon pienten virheiden peittämiseen, sillä pystyy tekemään tosi tarkkaa työtä. YSL:n valokynästä en melko varmasti luovu ikinä. Sitä menee pienet sipaisut silmän alusten tummimpiin ja kulmaluun korkeimpiin kohtiin ja amorinkaareen. Luomivärin alle tulee vielä ohut kerros Lumenen silmämeikin pohjustusta.

Cliniquen irtopuuteri on toinen tuote, jota olen käyttänyt jo kymmenen vuotta. Väri on kaikkiin vuodenaikoihin sopiva ja tuote on käsittämättömän riittoisa. Yksi purkki kestää helposti puolitoista vuotta, vaikka se onkin päivittäisessä käytössä.

Rajaukset jommallakummalla Lancomen ruskeista kynistä fiiliksen mukaan. Kulmakarvojen mahdollisten aukkojen paikkaus Lumenen kulmakarvakynällä, jossa on hyvä harja kynän päässä. Luomiin värit ja varjostukset Diorin Jungle Fever-paletista. Erinomainen luomiväri, pigmenttiä tuotteesta löytyy juuri  oikea määrä. Tummimmassa värissä ei ole helmiäistä, mutta kahdesta muusta väristä sitä löytyy.

Useimmiten huuliin tulee laitettua vain huulirasvaa. Tällä hetkellä käytössä tämä Sephora ja Blistex. Jos joskus innostun huulilleni jotain muuta tekemään, käytössä ovat L'orealin nude huultenrajauskynä ja Diorin niinikään nude huulipuna.

Hajuvedet ovat kyllä yksi armoton heikkouteni olleet aina. Tällä hetkellä käytössä on ainoastaan neljä, sillä olen onnistunut vähän hillitsemään itseäni. Joka tapauksessa hajuvesiä päivittäin vaihtelemalla on helpompi välttää liika-annostelun aiheuttamat ongelmat ympäristössään.

Poskipunaksi sipaisen kevyesti persikkaan taittuvaa punaa joko Lumenelta tai Clarinsilta.

Ja tässä sitten se meikkipöydän ehdoton ja täydellinen turhuus: Guerlainin Meteorites-pallot. Purkissa pyöräytetään pari kertaa isoa sivellintä ja pöly sitten sipaistaan kasvojen kohokohtiin tuomaan valoa. Erivärisillä palloilla on kuulemma jokaisella oma tehtävänsä. Lopputuloksesta voidaan olla varmasti aika montaa mieltä, mutta sipsuttelijan mieli on ainakin hyvä, sillä tämä avaruuspöly on ihanan hyväntuoksuista.

Ja ripsiväri ei sitten tästä tarinasta unohtunut, sillä tällä hetkellä en käytä sitä ollenkaan. Olen aina itse asiassa inhonnut ripsivärejä, joten alkukesästä jätin sen jälleen kokonaan pois käytöstä. Ripset ainoastaan taivutan silmämeikin tehtyäni.

Tämmöistä turhuutta tällä kertaa. Eiköhän tuosta cocktailista kerry jo muutama sata lisäainetta ja kemikaalia per päivä. Gesundheit!

Le shopping tai jotain

Ei kai sitäkään kieltämään tarvitse lähteä, etteikö Pariisi olisi kahden kaikesta kauniista innostuneen shoppailijan paratiisi.