Helena

Meillä on kotona tien toisella puolella hoivakoti. Siellä asuu Helena. Tarkalleen ottaen en ole edes varma, onko Helenan nimi oikeasti Helena, eli olenko kuullut jonkun puhuttelevan häntä sillä nimellä, vai olenko vain itse alkanut ajatella häntä sen nimisenä. Tarkalleen ottaen en edes tunne Helenaa, mutta silti hänestä on tullut erityinen, sillä Helena on ihan erityinen.

Taannoin meidän lähistöllämme toimi hetken aikaa kirpputori. Sieltä sai muovikassillisen vaatteita eurolla ja kenkiä yhtä halvalla. Olin siellä kerran Helenan kanssa yhtäaikaa.

Kuulin, kun hän meni kassalle maksamaan ostoksiaan ja kirpparin pitäjä kysyi häneltä, että oletko aivan varma, että nämä kaikki vaatteet ja kengät ovat sopivia ja tarvitset niitä, kun olet tälläkin viikolla jo monta kertaa käynyt täällä tekemässä hankintoja. Kyllä, näin on asian laita, vakuutti Helena ja sai tehtyä ostoksensa.

Kun Helena lähtee kävelylle, hän on aina satsannut täysillä ihan omaan tyyliinsä. Jos hän ei olisi sitä tehnyt, hänellä olisi tietenkin päällään jotkut housut, takki ja kengät, mutta koska jokainen kävelylenkki on juhlan aihe, on Helena pukenut päällensä juuri siihen päivään sopivimmat ja upeimmat vaatteensa. Ryhdikkäänä lipuessaan hänellä voi olla yllään päällekkäin vaikka housut ja hame, paksut sukat ja sandaalit, paljon koruja ja hiuksissa lukuisia pinnejä, täysin vapaasti kaikkien perinteisten tyylisääntöjen ohi ja yli. Kaikista tärkein on kuitenkin käsilaukku. Se Helenalla keikkuu aina mukana, yleensä käsivarrella, mutta joskus se on olkalaukku.

Kesäisellä kävelylenkillään Helena kerää ojanpientareilta kukkia. Joskus kohdatessaan meidät, hän saattaa kysyä saisiko silittää Moppea.

En tietenkään voi tietää, onko Helena onnellinen, mutta jotenkin hän sille minusta vaikuttaa.

 

Joskus syksyllä havahduimme, että Helenaa ei ollut näkynyt moneen kuukauteen. Monesti jo ääneen perheellä mietimme, mitä on tapahtunut. Eilen, kun palasin kauppareissulta, kotikujalla minua vastaan tuli ensimmäisenä Helena, kädessään uusi punainen käsilaukku! Aurinko paistoi, vaikka kesämekon helmat eivät vielä heiluneetkaan.

Juhlasta juhlaan

Eipä ole juuri tullut harrastettua täällä näitä asukuvia. Vaan hyvä se on mennä välillä ryminällä yli mukavuusalueidensa. Ja hei, onnistuin poseeraamaan niin, että polvituki vasemmassa jalassa ei juurikaan näy. Sitä siis edelleen mukanani kuljetan, mutta enää vain reilun viikon jos paraneminen on edennyt odotetusti.

Tälle viikonlopulle on sattunut meille peräti kahdet rippijuhlat juhlittaviksi. Kesäjuhlat on ihania!

Puoliammattilaiset inspiroi

Tuli sitten luvattua Pekkariselle ennen Tukholmaan lähtöä, että olen reissussa kiltti tyttö. Shoppailun suhteen oli siis pysyttävä niissä täysin välttämättömissä, tiedoksi sille ystävälleni, joka epäili Drottningsgatanin kauppojen olevan meidän toimestamme tyhjennettyjä jo yhteen mennessä.

Enemmän keskityttiin tällä kertaa hakemaan keväistä inspiraatiota. Sitähän Tukholmassa ei tarvitse mistään erikseen etsiä. Lopulta emme edes ehtineet sinne aivan ytimeen asti, sillä jotenkin kummallisella tavalla työpäivän tunnit vierähtivät tällä kertaa Stureplanin ja Östermalmin ympyröissä.

Reissunaisen eväät on varsin yksinkertaiset!

Sumuisena päivänä

Tämän talven ehdottomaksi harrastushitiksi on yllättäen noussut kuntosaliharjoittelu. Salilla tulee käytyä lähes päivittäin. Välillä aamulla anivarhain ennen töihin menoa, jollain toisella kertaa illalla viimeiseksi. Kovasti olen ollut iloinen siitä, että useimmiten olen vielä saanut seurakseni Kisuprinsessan ja välillä mukaani olen saanut Kisuprinsessan ystäviäkin.

Eilen illalla meidät oli kuitenkin kutsuneet upeaan kaupunkikotiinsa  ystävämme Villa Sandilaiset. Mukavan fondue-illan seurauksena pää oli tänä aamuna hiukan sumuinen. Salille ei siis ollut asiaa, joten päädyimme kuvaamaan Kisuprinsessan blogiin asukuvia sumuiselle lähipellolle.




Koska ystäväni Maja pitää kovasti tiikistä, on tullut viime aikoina kuljeskeltua taas teak-suodattimet silmillä. Sen lisäksi, että löysin Majalle viemisiksi vanhan tarjoilulautasen, kotiin tuli hankittua tämä tiikkinen lampunjalka. Varjostinta joutuu vielä pohtimaan, sillä kotoa löytynyt on auttamattomasti liian pieni.




Nyt alkaa muuten olla se aika, että kotiin kannattaa keräillä ulkoa erilaisia oksia. Veikkaan, että tässäkin risukimpussa vihertää alle viikossa. Hymyilyttää.

Saavuit juuri Sulkavalle

Tänään tuntui sille kuin olisin hyvästellyt rakkaan vanhan sukulaisen. Väistämättä oli viimeinen käyntikertani kuun lopussa sulkevassa Marimekon tehtaanmyymälässä Sulkavalla. 90-luvun alkupuolelta asti se on ollut kuin se suvun vanha täti tai setä, jota näkee aina pari kertaa vuodessa ja jonka tapaamisesta jää aina yhtä hyvä mieli. Kiitos siis kaikista näistä vuosista, samat ihmiset ovat iloisina palvelleet minuakin vuosikymmenenet.

Vaikea kuvitella, että tämän kauniimpaa tehdasrakennusta Suomesta löytyisi. Sijaintikin vielä aivan kiinni Saimaan rannassa, vaikkei se kuvissa näykään.

Luulen, että olen jo aika pitkään katsellut Marimekossa yhtä kaulakorua. Aina se on jäänyt ostamatta, sillä hinta on ollut kirvelevän suolainen. Tänään se nyt lähti sitten kuitenkin mukaani, loppuunmyyntialesta muistoksi kaikista näistä yhteisistä vuosistamme. Kyseessä on Kaisli Kiurun suunnittelema Kivi Necklace. Muistelen, että kyseinen koru olisi ollut syksyn 2010 mallistossa.

Miksi näitä joulujuttuja nyt oikein tuppaa joka kulman takaa? Jouluaaton mekko on nyt sitten jo hankittu.

Sulkavan kirkonkylällä vierähti helposti muutama aurinkoinen aamupäivän tunti.

Hampaatonta hupia

Parisen viikkoa sitten vietimme Kisuprinsessan kanssa vielä varsin kesäistä sunnuntaita stadissa. Tarkoitus oli vain piipahtaa Hietaniemen kirpputorilla, mutta kaunis ilma houkutteli meidät kävelemään Kaivopuiston rantaan ja Eiraa sekä Punavuorta ristiin rastiin. Harvemmin tulee tuolla suunnalla maalaisen kuljeskeltua.

Hauskaa oli, vaikkakin hampaattomana. Lauantai-iltana nimittäin napsahti ylärivin etuhammas irti. Sinänsä ei kovin dramaattista, sillä hammas on kevytsillalla naapureissaan kiinni oleva tekohammas, nuoruuden huonon tuurin seurauksena. Ikävää silti, sillä paikka on todella näkyvä, eikä viikonloppupäivystystä edes yksityiseltä puolelta löytynyt. Tai yksi löytyi, mutta takasin liimauksen hinta olisi lähdetty laskemaan 400 eurosta ylöspäin. Siispä, purukumilla me paikkaamme sen.

Jenkin palanen tyhjänä ammottavassa kolossa olin hymyilykiellossa reissumme ajan. Vaikeatahan se oli, sillä meillä oli oikeasti hauskaa. Löytöjä tuli tällä kertaa enemmän Kisuprinsessalle kuin minulle. Jotain sentään löysin minäkin, tarpeellista ja tosi mieluisaa. Aigner-kokoelmaani Etiennen aurinkolasit tyylikkäässä nahkakotelossa. 

Jostain itsellemmekin kohtuullisen käsittämättömästä syystä ihastuimme molemmat järjettömästi tähän puoliräjähtäneeseen turkisliiviin Kaivopuiston Kanuuna-kirppiksellä. Kumpikaan ei oikeastaan keksinyt, missä ja miten sitä voisi käyttää. Se kuitenkin oli mitä ilmeisimmin "One size fits all"-kokoa, sillä se näytti yhtä hyvältä sekä äidin että tyttären päällä. Niinhän se sieltä sitten kotiutettiin ja  kulkukattimainen turkiksen riepu odottelee nyt eteisen naulakossa syyskelejä.

Made in Finland!

Kun penkoo noita vanhoja vaatteita, ei välty ihmettelemästä sitä, miten 80-luvun puoleen väliin asti lähestulkoon kaikki kengät ja vaatteet ovat suomalaista valmistetta tai itse tehtyjä. Tätini on koulutukseltaan ompelija, joten hänen kädentöitään on äidin säilyttämissä vaatteissa paljon.

Yhtäkkiä 80-luvun loppupuolella Suomessa ei enää kannattanutkaan mikään ja yksi toisensa jälkeen nämä vaatetehtailijatkin lopettivat toimintansa. Tässä muutamia herkkupaloja niiltä ajoilta kun kotimaista vielä myytiin ja ostettiin.

Tässä Vanessa-merkkisessä suomalaisessa mekossa muistan äitini juhlineen 70-luvun alkuvuosina. Mekko on puuvillakangasta ja väri/kuviomaailmaltaan aika mielenkiintoinen. Jalassani on samalta ajalta olevat korokepohjaiset avokkaat. Äitini oli minua 15 cm lyhyempi, joten hänen päällään tämä oli täyspitkä mekko.

Meillä on paljon vanhoja valokuvia ja kaitafilmejä, joissa äitini työntää minua vaunuissa tämä takki päällään. Se on siis peräisin ihan 70-luvun alusta. Merkkinä Leijona, valmistanut Yhtyneet Pukutehtaat Tampereella. Ja nuo kiiltävän valkoiset somisteet ovat ihan ehtaa muovia.

Tässä kaksiosaisessa Pia&Paula-merkkisessä pilkullisessa puvussa äitini edusti nuorimman veljensä häissä heinäkuussa 1977. Minullekin tämä on täyspitkä ilman kenkiä, joten ihmettelen vaan miten paksupohjaisissa kengissä äitini on asua täytynyt käyttää.

Tällaista kävelykenkää ei kyllä voi siroksi kehua hyvälläkään tahdolla. Niin paljon näitä on kuitenkin käytetty, että merkki on kulunut pois.

 Nämä Gaborin kiiltonahkakengät ovat itse asiassa niin ajankohtaisen näköiset harmaine mokkanahkaisine somisteineen, että taidankin viedä kotiin ja ottaa käyttöön. 

Ootteko tulleet ootteko tulleet kenkiänne hakemahan?

Meille on kertynyt jonkunmoinen määrä enemmän tai vähemmän vanhoja kenkiä. En voi sanoa, että niitä mitenkään keräilisin, niinkuin en keräile mitään muutakaan sen kummemmin. Kauniit, vanhat kengät vain löytävät tiensä meille milloin mistäkin, jos muutamat kriteerit kohtaavat. Useimmiten kai kirpputoreilta, mutta on minulla tiedossani yksi vallan mainio kenkäkauppakin, jonka takahuoneen varastosta joskus saan ostaa jonkun parin uusia, käyttämättömiä, mutta jostain tuolta 50-70-luvuilta peräisin olevia kenkiä.

Vanha kenkäpari päätyy meille, jos sen muotoilu hivelee silmääni, hinta on sopiva, kunto hyvä tai jopa käyttämätön ja mieluusti mukana saisi seurata myös se alkuperäinen laatikko. Pääosin jalkineiden olisi hyvä olla minulle sopivaa kokoa. Nyttemmin tuosta kokoasiasta on mukava kyllä voinut alkaa vähän joustaa, sillä tyttäreni jalka on selkeästi pienempi ja häntäkin vintage-kengät miellyttävät kovin. Vaikuttaa sille, että aiemmin naisten jalat olivat pienempiä, sillä pieniä kokoja on selkeästi useammin tarjolla. Liian isoja saatan myös ostaa, sillä niitähän voi aina pohjallisella muokata sopivammaksi. Onpa sitä kantapäässä joskus joutunut käyttämään kaksipuoleista teippiäkin varmistaakseen kengän jalassa pysymisen.

Kun nyt näiden vanhojen kenkien lisäksi meille on kertynyt mukavan pyöreä määrä myös vanhoja nahkaisia käsilaukkuja, on suutarien tarjontaan tullut tutustuttua viime vuosina aika tiheään. Nopeasti huomasin, että perusmarketeista ei nahkan ja kenkien hoitoon kovin kummaisia tarpeita löydy. Vaan suutareilta löytyy. Ja sieltä löytyy ratkaisu monenmoiseen pulmaan muutenkin. Puolipohjia ja korkolappuja laitatan kenkiini aika usein. Käsityö ei ole Suomessa ihan halpaa, mutta toisaalta kenkiä hyvin hoitamalla ne säilyvät ihan toisella tavalla käytössä.

Tähän mennessä parhaan valikoiman erilaisia nahan hoitoaineita olen löytänyt Forumin suutarilta. Tarjolla on kiillokkeita tosi monessa värissä ja sävyssä. Löytyy kenkävoiteita, jotka sisältävät runsaasti pigmenttiä ja peittävät siten aika pahastikin naarmuuntuneen pinnan ja sieltä löytyy myös nahkamaaleja.