Ei missään, ei mitään, ei ketään, ei kukaan

 Taitaa olla niin, että tästä vuodesta on sanottu oikeastaan kaikki, mitä siitä sanomista on, eikä tämä joulu siitä poikkea. Monen ihmisen monta kuviota meni monella tapaa uusiksi. 

Kun koko loppusyksy on tuntunut enemmän tai vähemmän tahmealle, en ollut oikeastaan yllättynyt, kun aattona aamuyöstä heräsin tunteeseen, että joku työntää puukkoa silmänpohjiini ja olo oli kaikinpuolin ihan kamala. Niin on koko aatto mennytkin lähestulkoon täysin sohvan pohjalla. Vaan juuri tänä vuonna tuolla ei niin väliä edes ollut.

Minimisuoritus, mutta kuitenkin suoritus. Ideoita tai inspiraatiota ei löytynyt, mutta pieni tunne siitä, että jotain kasarihenkistä olisi mukava kasarin talossa katsella. Onneksi kierrätyskeskuksesta löytyi kolikolla kaksi puhtaanpunaista keraamista kynttilänjalkaa suoraan 80-luvulta, Anttilan hintalaputkin tallella. Jonkun aikaa jo olen potenut melkoista kukkaähkyä ja pidin mahdollisena, ettei mitään kukkia meille tulisi jouluksi. Tuli kuitenkin.

Kun muistin, miten kivoja nämä kukkapallot olivatkaan tehdä ja millaista vähän outoa ja ei ollenkaan tämän hetken henkeä niissä oli, niin päätös oli helppo tehdä. Sitä en kyllä muistanut, miten paljon kukkia ne itseensä imevät, joten kaksi palleroa on kotitarvetunarille koko lailla maksimimäärä.

Missään ei käydä, ketään ei nähdä, kukaan ei tule käymään, eikä mitään tehdä. Paitsi kuulemma pelataan korttia. Vihaan pelaamista!!

Semmoinen se on jouluaatto 2020!

Valittu mies

Useamman vuoden tauon jälkeen meille sattui Pekkarisen kanssa tänä vuonna peräti kolme viikkoa yhteistä loma-aikaa. Koska Pekkarinen kevään ja alkukesän lomautusten ansiosta oli pitkälti jo tälle kesälle budjetoidut remonttihommat ehtinyt tehdä, meillä yhtäkkiä onkin aikaa keksiä vaikka mitä tekemistä. Yhden ystävän some-päivityksestä mieleeni muistui patsaspuisto Parikkalassa. Olin jo vuosia haaveillut siellä käymisestä, mutta kummallisesti mielessäni aina Parikkala tuntui kovin kaukaiselle.

Kysäisin Pekkariselta kuitenkin, paljonko Parikkalaan kesämökiltä matkaa tulisi. Jotenkin olin unohtanut, että mehän jo valmiiksi lomailemme kovin idässä, ja siksi ajoa ei kertyisi kuin n. 130 km suuntaansa. Sehän ei ole yhtään mitään kesäisessä kotimaassa, siispä matkaan vaan,  tottakai! Pekkarinenkin suostui, kun mukaan otettiin myös meidän karvainen kaverimme Possuressu.

Tämä ITE-taiteilija Veijo Rönkkösen (1944-2010) elämäntyö tosiaan sijaitsee Parikkalan Koitsanlahdessa, vajaan kilometrin päässä Venäjän rajasta. Pääosin vapaaehtoisvoimien ja lahjoitusten turvin toimiva puisto on noin puolen hehtaarin kokoinen ja jää itäradan ja kuutostien puristukseen, mutta puoleen hehtaariin mahtuu silti jo elämystä kyllikseen. 

Jotenkin koen pohjattoman suurta ihmetystä, ihastusta ja inspiraatiota ja pientä voimattomuutta aina tällaisissa paikoissa. Tuntuu käsittämättömälle, että joku meistä on valittu toteuttamaan näin täydellisellä palolla jotain omaa tehtäväänsä täällä maan päällä. 560 betonista patsasta kauniin boheemiin puutarhaan sijoiteltuna herättää monenmoisia ajatuksia ihmiselämän tarkoituksesta.

Olen melkoisen varma, että täältä löydän itseni vielä joskus uudestaankin. Mutta seuraavaksi huristellaan kuitenkin toiseen toivekohteeseeni eli Kolille. Ihanaa kun on loma!

Soisin päivät soittaen

Soisin päivät soittaen, illat pitkät iloen

Traktori pieni, traktori pieni

aidan päälle hyppäs sieni

Viime syksynä minulle esitettiin jo ensimmäiset kyselyt, aionko juhlia tänä kesänä 50v. syntymäpäiviäni porukalla. Ensin ajattelin, että en tosiaankaan, otan juhlien järjestämisestä täysin mahdottoman stressin. Sitten ajattelin, että ehkä yhdet vähän isommat juhlat, sillä Pekkarisen viisikymppisiä juhlittiin aika mahdottoman monta kertaa pitkin vuotta ja siitähän sitä stressiä tuli. Kevättalvella tuli, noh tämä virus, ja kaikki piti taas miettiä uudestaan.

Tunnen helposti oloni vähän oudoksi, jos joudun huomion keskipisteeksi. Kun muistin, että mummini syntymäpäivä on vain yhdeksän päivän päästä omastani ja hän olisi tänä kesänä täyttänyt sata, tuntui huomattavasti helpommalle järjestää pienet juhlat ihan lähiperheelle ja kummeille täällä hänen talossaan. Olin jo parisen vuotta miettinyt, missä voisin käyttää mekkoa, jonka tätini oli hänelle sinisestä raakasilkistä ommellut, tosin todistettavasti vuoden 1969 puolella. Sitä jouduin ankarasti miettimään, puenko mekon kanssa korun, joka mummillani on kuvassa, vai korvaanko sen kukkapannalla.

Niinkuin mummolan juhlissa on ollut tapana, sää on aina juhlapäivänä huikea. Juhlijoita saapui paikalle parisenkymmentä henkeä ja neljä koiraa ja olihan meillä kyllä mukavaa. Toisin kuin tästä jutusta voisi päätellä, lahjat eivät enää näyttele minulle tärkeintä osaa juhlissa. Täytyy kiitollisena silti sanoa, että huikeita lahjoja sylin täydeltä sain tälläkin kertaa.

En lakkaa varmaan ikinä ihailemasta tätä rannekelloa, jonka oma lapsuudenperheeni oli saanut ostaa minulle lahjaksi tutun kellokauppiaan vanhasta varastosta. Tämä oli jäänyt myymättä vuonna 1970 ja kauppias oli kelloa säästellyt aarteenaan siitä asti. Siis käyttämätön kello syntymävuodeltani!! Mikä moderni muotoilu vaihdettavine kehyskiekkoineen.

Ja mikäs tuo aloitusruno sitten? Pikkuveli oli tänä kesänä remontoinut lapsuuden kesämökkimme huussia. Huussiin seinillä on seitsemänkymmentäluvun puolivälistä asti ollut vanhoja koulutauluja. Kun hän seinät maalatakseen irrotti taulut, löytyi sieltä välistä litistetty pahvipakkaus, jonka kääntöpuolelle oli runoiltu. Itse en muista tästä mitään, mutta käsiala vaikutti olevan minun ja kun runo luettiin, oli helppo todeta, että minä se olin. Veljeni ei olisi ikinä kirjoittanut runoa, josta löytyy lause "koulua on kiva käydä"! Huussirunotaide koristaa nyt kehystettynä tupamme seinää.

 

Ja vihdoin tässä, mummini ja minä sama mekko päällä. Mummi on kuvassa n. 49,5 vuotta ja minä 50. Mummin sylissä en kuitenkaan ole itse, vaan siinä on yhdeksän kuukautta minua vanhempi serkkuni.

Birthday girl!

"Mä oon niin älyttömän surkee ostamaan lahjoja", sanoo Pekkarinen. Jostain kumman syystä hän pari kertaa vuodessa potee suurta alemmuutta siitä, että yksinkertaisesti ei osaa ostaa minulle lahjaksi mitään. Minua se ei ole kyllä koskaan haitannut pätkän vertaa, en itsekään edusta varsinaisesti ideaalivaimon esikuvaa. Jos mä ostan sulle uudet silmälasit synttärilahjaksi, hän kysyy. Sopiihan se, paremmin kuin hyvin. Oikeastaan sopii vallan mainiosti, niin kauan kun vaan ei tarvitse ostaa minulle lahjaksi tekohampaita.

Herätyskello pärähti 04:45 torstaiaamuna. Tavalliseen tapaan kipitän alakertaan keittelemään meille kahvia. Suureksi hämmästyksekseni pöytään onkin jo katettu herkkuaamiainen valmiiksi. Kisuprinsessa oli valmistellut kaiken yöllä ja alkoi paistamaan köyhiä ritareita sillä välin, kun kahvi tippui keittimessä.

Minun paikalleni oli katettu myös lahja. Ehkä hienoin lahjakortti ikinä! 100 euron lahjakortti lemppari osto- ja myyntiliikkeeseeni, mun nuorilta.

Täytän siis tänään 50! Ymmärrän oikein hyvin, että moni tuntee iän olevan vain numeroita. Moni kokee olevansa edelleen se ihan sama ihminen kuin nuorempana, vain peilistä katsoo vastaan jotain muuta.

Paperitähdelle ikä ei kuitenkaan oikeasti ole vain numeroita, mutta ehkä se voi olla muuttuva mielentila. En ollenkaan enää koe olevani se sama ihminen kuin kaksikymppisenä, enkä edes vielä neljäkymppisenäkään. Minun mielentilani on nyt 50 vuotta vanha ja hyvä niin. Selkeästi puolenvälin huonommalla puolella, mutta toivottavasti vielä paljon jaksamista jäljellä.

Voi että, ajattelin, olispa jo ne uudet lasit nenällä, kun itselleni täysin vieraassa Lahden kaupungissa ajelin syntymäpäivävapaallani ja etsin kirpputoreja. Optikko oli juuri kertonut, että vanhoilla laseilla minulla oli käytössä vain noin 50% ideaalista näöntarkkuudesta.

Entäs ne kirppislöydöt tänään. Kivoja juttuja montakin, mutta kaksi itse ostettua synttärilahjaa nousi selkeästi yli muiden. 1800-luvun käsinmaalatusta öljylampusta tehty pöytälamppu ja silkkinen, suomalaisen pikkuateljeen valmistama kasarimekko. Iik, miten ihania.

Mekon kanssa sainkin kokea päivän jännimmät paikat, sillä se oli alunperin erään toisen asiakkaan ostoskorissa. Jouduin vaivihkaa kulkemaan hänen perässään melkein kassalle asti nähdäkseni, ostaako hän se oikeasti. Ei ostanut, minun onnekseni!