Happy Birthday to me

Yleisesti ottaen kyyristelen ihan mielelläni siellä taka-alalla vähän piilossa. En tunne sen suurempaa tarvetta tai halua olla erityisesti esillä tai herättää huomiota minkään asian tiimoilta. Kun satuin syntymäänkin ihan keskellä sydänkesää, olen jo lapsuudesta saakka tottunut siihen, että synttäreitäni ei juuri noteerata, eikä sen kummemmin juhlita, sillä juhlahetken aikaan kaikki ovat yleensä lomilla kuka missäkin suunnassa.

Tänä vuonna jostain syystä haluan tehdä poikkeuksen ja päätin täälläkin julistaa, että minulla on tänään synttärit! Katsotaan nyt sitten, miten juhlapäivää tänään vietän. Jalkapuolelle sopivat jonkun sortin suunnitelmat on jo kyllä olemassa. Viime vuonna minulla oli tosi mukava stadipäivä synttäripäivänä, vaikka sen ihan ypöyksin lopulta vietinkin. Ei ollut seuraa, sillä kukaan ei ollut maisemissa.

Synttärimuistoja minulla ei siis kovin runsaasti ole, mutta syntymäpäiväni lähestyminen luultavasti vuodelta 1977 on pienintäkin yksityiskohtaa myöten tarkasti muistissa sattuneesta syystä. Kuten tämä tarina, kyseessä ei ole sen suurempi trauma, mutta isän oppi kyllä meni perille;-) Lahjoja en toivo tänäkään vuonna postiluukusta minulle pudoteltavan.

Kuvassa Paperitähti 15-vuotissyntymäpäiväkahveillaan vuonna 1985 kotipihassa ihan vaan oman perheen kesken. Toivottavasti minun ei tarvitse sanoa kampauksesta yhtikäs mitään, hiljaiseksi vetää kertakaikkiaan.

Oli helteinen keskikesän päivä opettajien asuntolan pihalla. Pyörimme siinä parhaan ystäväni Naapurin-Katin kanssa ja isäni pesi ja puunasi hänelle tyypillisesti autoaan samalla puolella pihaa. Sillä hetkellä meillä sattui olemaan tummansininen Saab 99, senkin muistan. Muistan tarkalleen, missä kohtaa isä autonsa äärellä oli ja missä Katin kanssa hengailimme. Tuli siinä sitten Katin kanssa puhetta, että syntymäpäiväni olisi muutaman päivän kuluttua. Kati oli pahoillaan, ettei pääsisi juhlimaan, sillä he olivat juuri kesälomareissussa kyseisenä päivänä.

"Ei se mitään", minä sanoin, "voit tiputtaa lahjan postiluukusta".

Hämmästykseni oli todella suuri ja vilpitön, kun isäni tämän hyvän ideani kuultuaan vihastui aivan hirveästi. Hän otti minut välittömästi todella tiukkaan puhutteluun ja oli kyllä niin mahdottoman ärtsynä. Vähän oli vaikeuksia aluksi ymmärtää isän kiukun syytä, mutta selvisihän se sitten minullekin, että lahjat eivät kuulemma ole tärkeintä?! Pian 7-vuotiaasta aika outo ajatus, mutta niinhän se taitaa olla, kun nyt asiaa aikuisena pohtii.

Jotta älkääpä nyt sitten tunkeko tänä päivänä minulle postiluukusta mitään. Jos nyt joku jäi miettimään, että miten sille Katin lahjalle kävi, tuliko lahjaa vai ei, niin kyllä sieltä postiluukusta lahja kolahti. Tässä se on, vieläkin tallessa, nahasta ja turkiksesta tehty pikkuinen hiiri, kuvattu vuonna 2014. Olisiko tuo sitten ikimuistoisin syntymäpäivälahjani?