Kerro, kerro kuvastin....

Eipä varmaan maailmassa ole kovin suurta joukkoa sellaisia naisihmisiä, jotka täysin varauksetta olisivat tyytyväisiä ulkonäköönsä sen kaikilta osin. Tähän liittyen minulle muistuu aina välillä mieleen huvittava tarina äitini nuoruudesta.

Äitini oli pieni, sievä ja siro nainen nuorena. Hän oli kerran ystäviensä kanssa järjestänyt kollektiivisen "tästä en pidä itsessäni" -istunnon. Yhdellä oli ollut ruma nenä, toisella hörökorvat ja kolmannella tihrusilmät. Äitini alkoi olla pulassa, sillä hänen ulkonäössään ei oikeasti ollut mitään erityistä kohtaa, johon takertua. Koska lähes jokaisessa naisessa takuuvarmasti omasta mielestään kuitenkin vikaa on, äitini keksi salamannopeasti oman puutteensa: lattea yleisilme!

Nykyisin on helppo syyttää mediaa ja milloin mitäkin tai ketäkin ulkonäköpaineiden luomisesta, mutta tuo tapahtui 60-luvulla, joten voisiko sittenkin pohjimmiltaan olla niin, että kaikenlaiset suorituspaineet tulevatkin aika pitkälle meistä itsestämme?

Jos kivutta, riskittä ja rahatta ulkonäköään voisi muokata, niin voisinpa veikata, että vuosien varrella olisin itsekin alkanut näyttää aikalailla toiselle. Iän karttumisessa on kuitenkin se mahtava puoli, että ainakin minä olen lopulta päätynyt olemaan suhtkoht sujut sen kanssa, mitä nyt satun olemaan. Parempi niin, sillä olisihan se surullista, jos hyvä haltija nyt yhtäkkiä tulisi, parikymmentä vuotta myöhässä, ja toteuttaisi kaikki toiveeni. Muuttuisin ihan erinäköiseksi ja pysyisin anonyyminä kaikkien ystävienikin seurassa, paitsi niiden, jotka ovat oppineet tunnistamaan minut korvieni ja nenäni perusteella.

Voi kunpa samaan sopuun itsensä kanssa pääsisi muillakin elämän osa-alueilla. Jälleen kerran painiskelin mökillä pari päivää loputtoman turhautumiseni kanssa, kun mikään siellä ei näyttänyt sille, kuin olisin toivonut.

Heinät ja puuntaimet valtasivat polkuja ja pihamaata ja viime syksyn lehdet ja havunneulaset ennestäänkin rähjäisiä laatoituksia, ikkunat oli pesemättä ja hämähäkin seittejä ja hiekkaa sekä pölyä joka paikassa, yleisilme rähjäinen. Mökillä olimme käyneet tätä ennen yhden toukokuisen viikonlopun, jolloin ei tietenkään paljon ehtinyt. Nyt kun olisi ehtinyt, ei pystynyt.

Miksi ei voi vaan ajatella, että aika ei riitä kaikkeen ja meillä sentään on oma mökki, jonne liikuntarajoitteestani huolimatta pystyin kuitenkin muutamaksi päiväksi menemään? Mikä siinä on niin vaikeata?

Muutaman päivän kaikenlaisia ajatuksia kärvisteltyäni pääsin kuitenkin pahimman yli ja innostuin kahtena viimeisenä iltana paistamaan kasan rahkalettuja. Kerrassaan mainion makuisia, eivätkä edes sieltä epäterveellisimmästä päästä herkkuja.

RAHKALETUT

3 munaa
250 g rahkaa
1 dl vehnäjauhoja
2 rkl sokeria
1 tl vaniljasokeria
1 rkl voisulaa

Kaikki aineet sekoitetaan keskenään ja sitten vaan paistamaan



No mutta, kun nyt kerran muka sujut ollaan, niin näillä mennään. Kummitytön rippijuhliin lähdetään lyhyessä mekossa, vaikka vasemman jalan paketista jäikin puolet hienosti esille...kuvausrekvisiittina korkokengät ajatuksella jospa minäkin vielä kerran...