Perhosia vatsassa vai pupu pöksyissä?

Ihmiselo on kyllä monessa kohtaa tosi hankalaa. Minua on esimerkiksi jo kauan harmittanut se, kun tulee pelättyä niin monenlaisia asioita. Oikeastaan en usko, että pelkään sen enempää kuin moni muukaan ikäiseni naisihminen, mutta mistäs sen sitten lopulta ikinä tietää, kun ei toisen pään sisään pääse kuitenkaan asiaa tarkistamaan. Kaikenlaista sitä tuleekin ja on tullut vuosien varrella pelättyä. Vielä enemmän kuin pelkäämiseen, aikaa menee huolestumiseen ja huolestuneena olemiseen.

Sanotaanko näin, että äidin kuoleman jälkeen alkoi tulla mittari täyteen ja tartuin tähän ominaisuuteeni kaksin käsin. Tässä sitä nyt ollaan muutama vuosi myöhemmin. Tyytyväisenä tuloksiin istun vietettyäni kaksi yötä ypöyksin mummini ja ukkini talossa, jossa aiemmin en olisi varsinaisesti uskaltanut olla yksin edes päiväsaikaan, hohhoijaa.

Joo totta, tämä on näennäisesti keskellä metsää, naapureita on, mutta niitä ei näy. Talo on iso ja siinä on kellaria ja vinttiä ja siellä kuuluu omituisia ääniä ympäri vuorokauden. Unohda en myös sitä, että 70-luvulla viereisessä metsässä lymyili vuorokauden verran vankikarkuri, ehkä.

Silloin tällöin olen muistellut yhtä pelkäämiseen liittyvää tarinaa lapsuudestani. Varkaudessa on 50-luvulla rakennettu vesitorni, joka on samalla asuintalo. Sen katolle pääsee katsomaan maisemia, ja nykyisin siellä on myös oikein viihtyisä kahvila. Koska sukuni sekä isän, että äidin puolelta on Varkaudesta kotoisin, vietin lapsena tosi paljon aikaa siellä joko mummolan koirien tai rakkaan serkkutyttöni seurassa.

Olimme Nanna-serkun kanssa noin 10-vuotiaita, kun tuli yhtenä kesälomapäivänä mieleen, että voisimme käydä vähän katselemassa maisemia vesitornista. Huonompi homma, pelkäsin sitä verkkohissiä, joka tornin huipulle katselijat sen 15 kerrosta kuljettaa.

Hissin vieressä kulki porraskäytävä, joten päädyimme siihen, että kävellään niitä rappusia sitten. Kun olimme 15. kerroksessa, edessä olikin ylätasanteelle johtava metalliovi, joka oli lukossa! Tornin huipulle pääsi ainoastaan hissillä, muu käynti sinne oli suljettu.

Ei auttanut tyttöjen kuin lähteä kiltisti palailemaan maan pinnalle portaita pitkin. Minulle tuli paluumatkalla vielä niin hirveä korkean paikan kammo, että jouduin laskeutumaan rappuset kontaten. Nannaa tämä hutireissu ymmärrettävästi harmitti ja saimme vielä siinä palaillessa aikaiseksi mojovan riidan, jossa sitten riitelemistä riittikin pitkälle sinä päivänä. Torniin ei siis menty sillä kertaa.

Vaan eipä mittään. Tällä viikolla ajattelin hoidella sitten senkin homman pois päiväjärjestyksestä. Sain Varkauteen vieraakseni nuoruuden ystäväni lapsineen ja järjestin meille ensimmäisen päivän ohjelmaan heti ensimmäiseksi aamupäivällä vierailun Vesitornin kahvilaan. Matka taitettiin komeasti hissillä mennen tullen ja ylhäällä nautittiin kaikessa rauhassa jäätelöt maisemia katsellen ja valokuvaten. 35 vuotta tätä kypsyttelin...