Ennen vai jälkeen?

Se oli suttuinen ja se oli nuhjuinen. Se oli tunkkainen ja se oli pimeä. Melkeinpä jokainen syystalvinen mökkiviikonloppu aloitettiin tiskaamalla hiirenkakkaiset astiat kaapeista. Ahdisti ja pelotti, mitä yllätyksiä kaappien alla luuraisi.

Jo vuosia oli selvää, että mummolan alkuperäiselle lähes 40 vuotta vanhalle keittiölle pitäisi tehdä jotain. Mietittiin täyspuisten ovien maalauttamista, mutta rungot olivat niin huonossa kunnossa, ettei se tuntunut järkevälle. Mietin kierrätyskaappien keräilemistä ja niistä keittiön kasaamista, mutta kun kohteessa paikan päällä ollaan vain satunnaisina viikonloppuina ja arkena 300 kilometrin päässä, se alkoi tuntua mahdottomalta.

Aloin suunnitella keittiötä Ikean suunnitteluohjelmalla, mutta pian tuntui sille, että yhden lyhyen kesäloman päivät eivät millään riittäisi keittiön kasaamiseen litteistä paketeista erinäisiä levyjä, nippeleitä ja nappeleita.

Ajattelin, että haluaisinkin tukea jotain paikallista yrittäjää. Löysin läheltä pienen firman, josta sainkin alustavan tarjouksen nopeasti, mutta jatkokysymyksiini en koskaan vastausta.

Aika nopeasti tämän alkuverryttelyn aikana olin jo päättänyt, että keittiön pohjasta tulee kutakuinkin samanlainen, kuin mitä se alunperinkin on. Olihan se todettu toimivaksi jo moneen kertaan. Ja yhtäkkiä, juuri kun koko remontin toteuttaminen alkoi tuntua kovin monimutkaiselta, työkaverini kertoi onnistuneista keittiökaupoistaan naapurikunnassa toimivan Korona-keittiöiden kanssa

.

Tarkoitus oli tehdä remontti mahdollisimman edullisesti hyvin perusmateriaaleilla. Halusin keittiöön ylipäätänsäkin vain kaikkea tosi tavallista: tavallisen vanhan tiskipöydän, tavallisen perushellan, tavalliset peruskaakelit ja jatkumona ajattelin tavallisia valkeita peruskaappeja.

Yksi vilkaisu Koronan sivuille sai minut luopumaan niistä peruskaapeista. Sillä hetkellä kun näin retrokeittiöksi kutsutun 50-luvun henkisen huulletun ovimallin lankavetimineen, olin myyty. Lapsuudenkodeistani niissä kaikkein rakkaimmassa oli juuri tällaiset kaapit keltaiseksi maalattuna. Koruttomina sopivat mielestäni hyvin myös mummolan tunnelmaan. Koska ovet ovat erikoisvalmisteiset, budjetti humahti reilusti yli mielessä miettimäni, mutta asialle nyt vaan ei voinut mitään. Jätin muutaman alakaapin pois ja päätin korvata ne 40-luvun lasiovisella kirjakaapilla. Säästämäni rahat taisivat kylläkin mennä sitten tapettiin, joka kolahti myös kovaa. Alunperin sitä piti tulla vain yhdelle seinälle, mutta lopulta kävi niin, että sitä tilattiin sitten vielä lisää ja tapetoitiin useampi seinä.

Koska koko huone purettiin joka tapauksessa atomeiksi, päätimme myös samalla vuokrata Ramirentiltä pari lattiakonetta ja hioimme sekä lakkasimme vanhan lattian. Oli ilo huomata, että ukki oli valinnut lattiaan monta senttiä paksua lautaa, jota kestää vielä hioa tulevaisuudessa tarvittaessa muutamankin kerran.

Koko kesäloma ja aika paljon päälle aikaa tähän kaiken kaikkiaan meni sulassa sovussa Pekkarisen kanssa puuhastellen, mutta nyt hyrisen tyytyväisyydestä. Keittiöstä tuli juuri sellainen, millaisena sen mielessäni näinkin. Eikä se pieni takaisku, että olin suurpiirteisyydessäni mitannut pisimmän tason 50 cm liian lyhyeksi ja tasoon tuli näin ollen hassu sauma keskelle, haittaa enää ollenkaan.

Vaikka vielä liesituuletin puuttuu ja välitilan valaisin korvataan jossain vaiheessa enempi retroisella versiolla, julistan keittiön nyt valmiiksi! Ja eikun seuraavien suunnitelmien kimppuun.

Minkähän takia jokaikisessä remontissa muuten ne ennen-kuvat tulevat mieleen vasta siinä vaiheessa, kun remontti on jo hyvässä vauhdissa? Niin tälläkin kertaa.

Muistoksi talo

Eihän kukaan täysijärkinen, eikä edes etäisesti ajan hengessä kiinni oleva ihminen osta pelkkien riskirakenteiden varaan rakennettua 70 - 80-luvun taloa. Ota riesakseen taloa, joka ei ole hienoin perinteisin menetelmin perustettu ja rakennettu hirsitalo tai rintamiestalo, jota sitten myös kunnostellaan perinnerakentamisen menetelmin hitaasti ja käsin tehden.

Kun yhdellä kesäisellä visiitillä astuin mummolaan sisälle, siellä oli käynyt juuri kuntotarkastaja. Olin pidellyt käsissäni ihan riittävän karua luettavaa isoista ja arvokkaista remonteista, joita siellä väistämättä on pian edessä. Takana oli myös kiinteistövälittäjien käyntejä, arvioita ja pitkiä keskusteluja kiinteistön myynnistä. Kaikesta huolimatta, yhtäkkiä minulle tuli se hyvä tunne, joka aina omaan mummolaan tullessa tulee. Enkä ollut taas ollenkaan varma, olenko valmis päästämään irti.

Edessä on monta mittavaa ja kallista remonttia, jotka on pakko teettää ulkopuolisella ja monta pienempää pintaremonttia, jotka voimme Pekkarisen kanssa tehdä itse. On puuttuvia salaojia, pihan kallistuksia, vesieristyksiä, kylpyhuoneremonttia, kattoremonttia, uusittavaa lämmitysjärjestelmää, maalattavaa ja rapsuteltavaa, uusittavaa keittiötä. On mietittävä, mitä talon alkuperäisestä kasari-ilmeestä halutaan säilyttää ja missä tehdään sitä, mikä omaa silmää miellyttää juuri nyt. Eikä tässä kaikessa ole yhtään mitään järkeä, kun kotoakin matkaa on 300 kilometriä. Eihän tässä ole mitään järkeä.

Tämä ei ollut järkiratkaisu, eikä tämä ollut tunneratkaisu. Tämä oli vain ratkaisu, jonka seurauksena mummolan talo siirtyi kokonaan minulle ja lapsuudenkesämökkini osuus pikkuiselle veljelleni.

Kerran ehdotin Pekkariselle, että luopuisimme ihan kaikesta omaisuudesta, mitä meillä on ja aloittaisimme alusta jossain meille vieraassa paikassa, vaikka ulkomailla. Mutta Pekkarinen ei halunnut. Hänellä oli tunne, että hänen kohtalonsa on vaalia suvun paikkoja. Halunneeko mies sitten muistoksi talon.

Viime talvena kouluun ajellessa, tuli usein kuunneltua lämpimien nuoruusmuistojen kunniaksi Dave Lindholmia. Pieni ja hento ote – kappaleen sanat ja erityisesti sen ensimmäinen säkeistö, on aina kolahtanut syvästi.

”Pidin siitä, mistä kerroit: ihmisestä, joka halusi muistoksi talon
Pidän siitä, miten kerrot asioita, tunteita 
Pidän siitä, mitä teet: teet sen kauniisti ja hyvin 
Sinä yllätät kaikki, paitsi ne, jotka tietää"

Luonnon voimaa Nukarissa

Heinäkuun alussa, kun eräälle sunnuntaille sattui valtakunnallinen avoimet puutarhat-tapahtuma, ehti jo tulla pikkuisen paha mieli. Netissä haahuillesani satuin huomaamaan, että juuri tuona päivänä olisi Nukarissa päässyt klaukkalalaisen Kukkahuone Linnean omistajan kotipihaa katselemaan, mutta meillä oli päivälle jo tiedossa kaikennäköistä muuta ohjelmaa. Kuvissa kiinnitti huomioni ensimmäisenä satumaisen kaunis huvimaja pihalla.

Onneksi satuin purkamaan pahaa mieltäni virtuaalisesti oikeassa paikassa, sillä kuulin pian, että elokuussa samassa paikassa järjestettäisiin Luonnon voimaa-kukkaworkshop. Sormet vapisten kirjoitin kauppaan viestiä, josko kurssille vielä löytyisi yksi vapaa paikka. Yhtä lailla sormet vapisten, mutta intoa ja odotuksia täynnä lähdin tänä aamuna ajelemaan Nurmijärvelle. Kukkiahan ei ole juuri tullut suunnitelmallisesti sidottua sitten toukokuisten sidonnan näyttöjen.

Onnen tunne on juuri nyt mahtava, sillä paikka ylitti kauneudessaan kaikki odotukseni ja kukatkin taipuivat käsissäni sellaiseksi kimpuksi ja asetelmaksi, mitä halusinkin. Vanhan maatilan navettaan remontoidut todella upeat työtilat ja pellon laidalla ylpeänä seisova yksinkertaisesti täydellinen huvimaja, hauska ja ammattitaitoisen rento opettaja, joka myös samalla on erinomainen kokki, mahtava ruoka ja kaunis kakkubuffet, täydellinen sää ja mukavat kurssikaverit. Kaiken tämän taltioi hurmaava, kukkamekkoinen valokuvaaja Maria Kalmi, joten jossain vaiheessa pääsen katselemaan myös oikeasti hienoja kuvia päivän kulusta. Tästä voisi sanoa, että johan oli SUNNUNTAI.

Pitäisköhän päättää jo?

Yhteiselomme aikana olemme Pekkarisen kanssa haudanneet kaksi mummia, kaksi ukkia, kaksi äitiä ja yhden isän. Ei ole ihan helppoa päättää, mitä lapsuuteen liittyvistä muistoista vaalitaan myös fyysisesti ja mistä ehkä hankkiudutaan eroon.

Joka kerta kun postilaatikosta löytyy talvinen sähkölasku mummolan talosta, olen valmis myymään oman osuuteni sillä samalla hetkellä.

Joka kerta kun istun samaisen talon tuvassa pitkän pöydän ääressä ja katson lammelle avautuvaa maisemaa joko yksin tai isolla porukalla, ei olekaan enää niin selvää, mitä tälle kannattaisi tehdä. Taloon liittyy niin kovin paljon muistoja: täällä on vietetty Pekkarisen ja minun häät, ristiäisiä, jouluja, pääsiäisiä ja monen monta muuta muistorikasta juhlaa. Tämä oli myös äidille tosi tärkeä paikka. Näissä maisemissa on osa minun sukuani astellut jo reilut sata vuotta.

Pääsiäistä täällä siis taas vietettiin porukalla. Pikkuveli laittaa ruokaa ja minä katan, pikkuveli laittaa ruokaa ja minä katan.

Jotta oltaisiin tasapuolisia myös toiselle puolikkaalle sukuani, käytiin katsastamassa kaupungin toiselta laidalta isäni mummola, joka meillä on vain kesäkäytössä. Talo uinui vielä talviunillaan, tuntui kuitenkin odottelevan meitä vieraakseen pian.