Viimeinen piste.

Tämä on ihan tätä tavallista taas, kun vuosi vaihtuu. Mielessä pyörii mennyt, mitä tuli tehtyä ja mitä kaikkea jäi tekemättä. Mielessä pyörii yhtä lailla tuleva.

Kun keskiyöllä vuosi vaihtuu, ovat ajatukset enemmän tai vähemmän alkavan vuoden mukanaan tuomissa tuliaisissa. Mitähän kaikkea mahdollista eteen vuonna 2020 tarjoillaankaan, takuuvarmasti kivoja juttuja, mahdollisuuksia ja tilaisuuksia tarjoutuu taas useampia. Ihan varmasti on myös niitä päiviä, jotka haluaisi ohittaa pikakelauksella: ikäviä kokemuksia, riitaa, pettymyksiä ja pahaa mieltä. Mutta silti, vaikka on päiviä, jotka ihan vapaaehtoisesti vaihtaisi pois, tietää kuitenkin, että aina on mahdollisuus ja aina on toivoa. Se seuraava päivä on luultavasti parempi. 

Vuosi 2019 oli aika keskiluokkaisen ja -ikäisen näköinen eli tavallinen. Elämässä tapahtui monia pieniä ja muutama isompi asia, onneksi enimmäkseen mukavia kuitenkin. Melkein joka aamu sai herätä odottavan toiveikkaalla mielellä ja katsella rauhassa, mitä päivä tullessaan tuo. Sai juhlistaa pääsiäistä, juhannusta ja joulua. Viettää aikaa tärkeiden ja rakkaiden ihmisten seurassa ja puuhailla kaikenlaista itselle mieluisaa. Joitakin kohokohtia vuodesta nousee helposti yli muiden: maaliskuinen talokauppa, huhtikuinen Amsterdamin työmatka, jonka ansiosta tänä vuonna opin itsestäni enemmän kuin ikinä odotinkaan ja syyskuun iki-ihana matka Kyprokselle hääjuhliin.

Vain yksi yö Ateenassa järisytti niin, että vielä ei ole päivääkään mennyt, etteivät mielessäni olisi käyneet kaduilla kuljeskelleet pakolaiset. On vaikea päästä sisään siihen, mille tuntuu herätä joka aamu tietäen, että mitään toivoa ei ole. Ei ole olemassa sellaista ihmettä, joka yhtäkkiä muuttaisi elämän suuntaa. Mille tuntuu, kun ajatus siitä, että huominen olisi jotenkin erilainen, on täysin turha. Kasapäin ihmisiä, joiden katseessa ei näkynyt yhtään mitään. Ihmisiä viettämässä yönsä kaduilla tai hylätyissä romahtamaisillaan olevissa rakennuksissa, joiden särkyneitä ikkunoita on tilkitty pahvin paloilla, ja päivät vaeltamassa päämäärättömästi tyhjä ilme silmissään. Jotenkin minä ymmärsin niitä, jotka arvioiden katsoivat kaulassani heiluvaa kameraa ja olallani keikkuvaa käsilaukkua, tulisiko niistä edes pientä helpotusta pohjattomaan ahdinkoon. 

 Joskus Pekkarisen luontainen tapa olla lähes kaikesta aina suorastaan rasittavan kiitollinen ärsyttää minua raivon partaalle ja vaikka muisto tuosta kokemuksesta varmasti haalistuu, toivon, että niinä haastellisempina päivinä nyt tulevana vuonna kuitenkin muistan, miten onnekkaita olemme. Meille on annettu elämä, josta voi selvitä hengissä, siihen viimeiseen pisteeseen. Iloa, onnea ja rakkautta vuoteen 2020!

Kenelle hääkellot soivat?

Joskus talvella kolahti postilaatikkoon hääkutsu. Niitä nyt ei tässä elämänvaiheessa ihan joka päivä muutenkaan putkahtele, mutta ei varsinkaan sellaista kuin tällä kertaa. Nimittäin kutsu kävi Pekkarisen serkun ja samalla kummitytön häihin sulhasen kotikaupunkiin Kyprokselle. Eipä ehditty meidän nuorisolle kysymystä loppuun asti esittää, kun kumpikin oli jo ilmoittanut ehdottomasti lähtevänsä mukaan, jopa kotoa jo aikoja sitten omilleen muuttanut Traktorimies.

Parin viikon päästä edessä oli pieni harmitus, kun kävi ilmi, että juuri samaisena viikonloppuna Suomessa olisikin veljentyttöni eli myös kummityttömme rippijuhlat. Ei auttanut muu, kuin ottaa käyttöön se vanha metodi, jossa vaihtoehdoista valitaan se, joka ensimmäisenä on tarjolle tullut. Harmi, sillä nämä kaksi olivat tämän kesän ainoat isommat sukujuhlat. Vähän yllättäen meidän aikatauluihimme sopivia lentoja ei Kyprokselle oikein helposti löytynyt, joten yhdistimme samaan reissuun pikapyrähdyksen Ateenassa, mutta siitä jo tulikin turinoitua edellisessä postauksessa.

Vaikka vasemmanpuoleisen liikenteen takia vaisusti auton vuokraamista vastustelin, oli Pekkarinen päättänyt tarttua haasteeseen siltäkin osin ja halusi itse meidät Larnakan kentältä Pafokselle kuljettaa. Hotellin valinnassa ei sen enempää mielikuvitusta käytetty, sillä huolehtivainen hääpari oli jo suositellut muutamaa mukavaa vaihtoehtoa, jotka sijaitsivat häiden ja muiden niihin liittyvien tapahtumien kannalta hyvällä paikalla. Ohjelmaahan oli meille varattu peräti kolmelle päivälle, sillä häitä edeltävänä päivänä meidät vietiin laivalla rannikolle Blue Lagooniin uimaan ja häiden jälkeisenä päivänä kokoonnuimme vielä yhteiseen illanviettoon.

Mutta ne häät! Kyproslaiseen tapaan väkeä oli kutsuttu paljon. Meitä juhlijoita ihan aidosti ympäri maailmaa oli paikalla peräti 320 henkeä. Vihkiminen toimitettiin pienessä, idyllisessä kirkossa rannan tuntumassa ja kreikaksi, joten paljoa siitä ei kieliummikko ymmärtänyt. Kisuprinsessa oli serkkutyttönsä kanssa kuullut sanan ”Afrodite” mainittavan. Ja miksipä ei, pidetäänhän Pafosta tuon oman aikansa julkkiksen syntymäpaikkana. Itse kuulin papin puhuvan jotain Andre Agassista, mutta siinä lienee ollut kysymys joko kuulo- tai tulkintaharhasta.

Koska kirkko oli pienenpieni, meitä ohjeistettiin olemaan paikalla ajoissa, jotta mahtuisimme sisälle. Meillehän se ei Pekkarisen kanssa vaikeata todellakaan ole. Paikalla oltiin yli puolitoista tuntia ennen tilaisuutta, jolloin paikalliset kukkamaakarit tulivat vasta kirkkoa koristelemaan.

Itse hääjuhlaa vietettiin pienen bussimatkan päässä juhlatilassa, jossa pöydät oli katettu pimenevään ja lämpimään etelän iltaan ulos uima-altaan äärelle. Hyvän ruuan, musiikin, paikallisen viinin ja oluen äärellä iltaa vietettiin tanssien ja seurustellen.

Kun Pekkarinen ja Traktorimies hyppäsivät ensimmäiseen bussikuljetukseen takaisin hotellille joskus puolenyön jälkeen, emme me Kisuprinsessan kanssa olleet valmiita vielä missään tapauksessa juhlia jättämään. Mahdoimmekohan sitten olla ne vihonviimeiset juhlijat, jotka aamuyöllä kannettiin tanssilattialta viimeiseen bussiin. Vaan enpä olisi ikinä halunnut jättää väliin sitä fiilistä, kun kolmen aikaan helteisessä etelän aamuyössä tanssitaan antaumuksella JVG:n "Pienissä häissä" kaiken maailman immeisten kanssa.

Voih, mikä ikimuistoinen syyskuinen matka kauniille saarelle kauniisiin juhliin. Sanoisinpa suorastaan matkojen matka! Kiitos!

Bougainvilleaa parhaassa kukassa varmaankin kaikissa mahdollisissa väreissään ryöppysi ympäri resortia

Iltahämärissä omalla patiolla istuskellessa, vain hetkeä ennenkuin lepakot ilmestyivät kuvaan

Uima-altaitakin Aliathon resortista löytyi valittavaksi asti, ainakin neljä ehdittiin nähdä

Kirkkoranta...


Pekkarisen tuikitärkeä viinurin rooli


The Extended Reijonen family


Ehkä ihanin kiitoslahja häävieraille ikinä: sulhasen isän itse valmistamaa oliiviöljyä

Ai sua Ateena

Tervetuloa Kreikkaan, koko länsimaisen kulttuurin lähteille. Kaikki merkittävä maailmassa on saanut alkunsa juuri täältä. Näin sanoi kuljettajamme Panagiotis juuri niin kreikkalaisen itsetietoiseen tyyliin kuin olin kuvitellutkin, kun nappasi meidät Ateenan lentokentältä kyytiinsä 

Tunnelma oli mahtava, kun moottoritiellä eteemme avautui pikkuhiljaa metropolin valot ja etäällä häämötti valaistu Akropolis-kukkula. Odotin näkeväni jotain samantyylistä kuin Rooma. Oli helteinen torstai-ilta ja kello noin kymmenen.

Lähestyimme keskustassa majapaikkaamme, ja Pana alkoi viittilöidä yhdelle sun toisellekin kadulle varoittaen meitä menemästä sinne. Pian ohitimme hotelliamme lähinnä olevan metroaseman, johon olimme ensin suunnitelleetkin metrolla lentokentältä saapuvamme. Onneksi joku hetken päähänpisto sai minut jo ennakkoon varaamaan lentokentälle taksin. Metroaseman lähiympäristö velloi massoittain levottoman oloisia miehiä. Kuulemma pääosin pakolaisia ja suurelta osin Pakistanista lähtöisin. Samankaltainen meno jatkui aina  hämärälle hotellikadullemme asti. Nousimme nopeasti taksista ja hotellin ulkopuolella seisova vartija katsoi, että pääsimme turvallisesti sisälle. Illallispaikkaa emme uskaltaneet lähteä ulos etsimään. Onneksi hotellin vastaanotossa tarjoutuivat tilaamaan meille jostain lähiravintolasta ruuat hotellille toimitettuna, joten nälkäiset matkailijat pääsivät kuitenkin nukkumaan ravittuina.

Kyllä kirvelee tunnustaa, että vielä lähes 50-vuotiaanakin ja työkseen matkoja varaavana voikin olla niin lapsellisen tyhmä. Ei juolahtanut mieleenkään tutkia Ateenan alueita etukäteen sen tarkemmin, kun majoitusta varasin. Tarkistin kyllä, että hotelli sijaitsee keskustassa ja lyhyen kävelymatkan päästä Akropoliksen kukkulasta. Jotenkin en osannut ajatella, että edes suurkaupungin ydinkeskustassa voisi olla alueita, joihin yksinkertaisesti vaan ei kannata mennä edes päivällä, saati sitten pimeän aikaan. No, näin se nyt sitten useimpien lähteiden mukaan Omonian kohdalla on. Tämän tutkin tietenkin vasta nyt jälkikäteen.

Kun perjantaiaamu valkeni, avasin heti huoneemme parvekkeen oven nähdäkseni mitä sieltä näkyy, sillä valaistus illalla oli täysin olematon. Oho, aika rähjäistä. Kävelin hotellin ulko-ovelle nähdäkseni, mille katu näyttää päivänvalossa. Oho, aika rähjäistä. Ihmismassat olivat häipyneet, mutta yksittäisiä kameraa ja minua tiukasti tuijottavia joutomiehiä ohitseni virtasi tasaiseen tahtiin.

Mitä lienee tapahtunut sille kuuluisalle kreikkalaiselle kulttuurille. Kun lähdimme kävelemään lopulta kohti Akropolista, eteemme avautui lukemattomia katuja, joiden vierustoja reunustivat rähjääntyneet ja graffiteilla kuorrutetut rakennukset. Eikä kyse ollut mistään ikivanhoista taloista, vaan pääosin 60 – 70-luvuilla rakennetuista graffiteilla ja töhryillä kuorutetuista betonikuutioista, joista osa oli selkeästi hylättyjä rakennuksia.

Parin korttelin päässä kadut olivat jo selvästi rauhallisempia ja löytyihän niitä idyllisiäkin paikkoja esimerkiksi Psyrrin alueelta. Akropolikselle lopulta kiivettiin ja ihme kyllä ilman ylimääräistä hikeä yli 30 asteen helteestä huolimatta.

Hyvä muistaa, että tämä on vain yksi näkökulma Ateenaan ja olen ihan varma, että sieltä ajan kanssa löytyy monenlaisia alueita. Vaan jos tänne joskus päätät suunnistaa, hotellin valinnassa sijainti oikealla alueella lieneekin sitten kai se kaikista tärkein asia.

Ja arvatkaas mitä, kun alkujärkytyksestä selvisin, oikeastaan aloin noita pelottavia ihmismassoja lukuunottamatta pitää koko kaupungista. Epätäydellinen kun kuitenkin  on melkeinpä aina paljon kiinnostavampaa kuin täydellinen. Tänne tullaan vielä uudestaan. Kunhan saan Pekkarisen vielä ylipuhuttua.

Aamuiset näkymät hotellin ulko-ovelta kotikadulle ja hotellihuoneen parvekkeelta takapihalle










Siellä se Akropolis-kukkula häämöttää




Ja lopuksi löytyivät vielä antiikkikaupatkin <3