Hiiri ja kuusi

Oli aattoaamun aamuyö, kun juhlaväki heräsi mummolassa melkein selkäpiitä karmivaan jyrsimiseen. Passitin Pekkarisen tutkimaan tilannetta, mutta mitään ei mistään löytynyt ja äänikin lakkasi kuulumasta hänen liikkuessaan talossa. Muutaman tunnin kuluttua samaan ääneen herättiin taas.

Koska kello oli nyt jo puoli seitsemän, nousin minäkin paikallistamaan ääntä. Se tuntui kuuluvan toisesta vaatehuoneesta ja vaikutti sille, että siellä saattaisi olla hiiri. Tuntui kummalle, sillä talon vaatehuoneet on pariinkiin otteeseen auditoitu täysin mahdottomiksi hiiren päästä sisälle, muuten kuin ovesta. Sitäpaitsi hiiristä ei pariin talveen ollut ihmeeksemme näkynyt jälkiäkään.

Pekkarinen raotti ovea ja näki pienestä piileskelijästä vain pitkän hännän, mutta totta se siis oli. Onneton oli livahtanut sinne jossain välissä, kun auoin ovia joulukoristeita kanniskellessani ja kun illalla suljin oven yöksi, jäi pitkähäntä sinne vangiksi ja yritti ilmeisesti nakertaa sieltä itseään ulos.

Useimmiten Pekkarinen kantaa meiltä kaikenlaiset taloon eksyneet eläväiset myös elävinä ulos erilaisilla eri lajeille kehittämillään tekniikoilla, mutta tällä kertaa ei ollut aikaa eikä mahdollisuutta kissa-hiiri – leikkeihin, joten vaatehuoneeseen viriteltiin loukku, joka alle viidessä minuutissa surullisesti räpsähti.

Oli joulun jälkeinen tiistaiaamu. Kello oli seitsemän ja Pekkarinen heräsi. Olin virkeä itsekin, mutta ei yhtään huvittanut lähteä vielä lämpimästä sängystä pimeään ja kylmään aamuun, joten käskin hänen lämmittää hellan ja hakea minut kahville kahdeksalta.

Kuulin puolisoni tassuttelevan tupaan. Kuului kova ja karmiva rämähdys ja kilinää, kolinaa ja lasin helinää. Sillä hetkellä kun hän astui tupaan ja sytytti valot, kaatui joulukuusi tuvan nurkassa. Kuusen mukana menivät tietysti koristeet: kymmeniä enemmän ja vähemmän antiikkisia lasipalloja ja koristeita räjähteli pieniksi pirstaleiksi monen metrin säteelle ympäri tupaa. Puolitoista tuntia sitä sotkua siivottiin.

Lopulta alunperinkin epäuskoa, kummastusta, hämmennystä ja ihastusta herättänyt Pekkarisen varmalla maulla valitsema ja omin pikku kätösin kaatama kuusi kannettiin ulos riisuttuna koristeistaan aamuhämärissä heräilevälle savolaiselle pihamaalle.

Ehkä nyt jo voi sanoa, että se oli sitten sellainen joulu se, joulu 2021.

Tästä kerrosvadista olen aivan erityisen ylpeä, sillä löysin nuo kaksi vanhaa Kastehelmi- ja yhden Grapponia-lautasen syksyllä kierrätyskeskuksesta. Joku oli ajatellut tehdä niistä kerrosvadin, mutta reiät oli porattu niin pieniksi, että mikään mekanismi ei niihin mahtunut. Etsin käsiini moottorisahan ketjujen viilaamiseen tarkoitetun pyöröviilaan ja kärsivällisesti hinkkasin reiät pikkuhiljaa sen kokoisiksi, että sain ostamani pidikkeen mahtumaan paikoilleen. Oi tätä käsityöläisen ylpeyttä ja autuutta.

Rakas Moppe in memoriam

Vuonna 2013 meillä oli ollut tyttökultsu nelisen vuotta. Koska Nupsu-tyttö oli niin ihana, aloin haaveilla toisesta kultaisestanoutajasta. Löysinkin pian myynti-ilmoituksen 3-vuotiaasta Roopesta, jonka koti oli Savossa, ihan kesämökkimme lähellä. Roopen kotona oli neljä alle kouluikäistä lasta ja useampi hevonen. Omistaja totesi ilmoituksessa, että koiralle ei enää tahdo aika riittää siinä määrin kuin kuuluisi.

Soitin heti ilmoituksen numeroon ja kerroin, millainen koti meillä olisi tarjolla. Ikäväkseni sain kuulla, että Roopelle oli jo koti löytynyt. Harmitti kovasti, sillä poika kuulosti täysin meidän koirallemme. Kului kaksi päivää ja sain puhelun. Roopen omistaja kertoi, että meidän tarjoamamme koti oli kuulostanut niin ihanalle, että hän oli perunut alkuperäiset kaupat ja halusi, että Roope muuttaa meille.

Ajoimme heti seuraavana viikonloppuna mökille ja sovimme, että Roope tulee meille yhdeksi yöksi koeajalle. Koirat nuuhkaisivat toisiaan pihalla kerran, hyppäsivät meidän automme takakonttiin, eikä asiassa ollut sen koommin mitään epäselvää. Roope oli ehdottomasti meidän siitä ensimmäisestä sekunnista eteenpäin.

Alla Moppe ja Nupsu, ensimmäisen yhteisen päivänsä ensimmäisinä tunteina Sulkavalla, Otikaisen rannalla toukokuussa 2013.

Ainoa ongelma oli tuo nimi. Kun kotona jo oli yksi elävä kutsumanimeltään Roope, aiheutti nimi jatkuvasti sekaannuksia, sekä pojassa että koirassa. Istuimme eräänä iltana saunan lauteilla ja mietimme asiaa. Pekkarinen totesi, että nimen pitäisi olla riittävän samankaltainen, että koira sen heti tunnistaisi, mutta kuitenkin niin erilainen, että molemmat tietäisivät ketä kulloinkin komennetaan. Ja Pekkarinen sen myös keksi, meidän uusi kultainen ystävämme olisi Moppe!

Ensimmäiset pari vuottansa meillä Moppe oli lähestulkoon pelkästään Nupsun varjo. Nupsu oli Mopelle jumala, äiti, isä, tyttöystävä ja pomo eli kaikki kaikessa ja hänen persoonansa jäi meille siksi vähän etäiseksi. Kun Nupsu täysin yllättäen siirtyi toiseen ulottuvuuteen, meni muutama viikko uutta asetelmaa puolin ja toisin ihmetellessä. Vaan nopeasti tämä täydellinen Nalle Puhin kaksoisolento löysi oman, uuden paikkansa ja hänestä kehkeytyi koko perhe-elämämme keskipiste ja kaikkien meidän kiihkeästi rakastama lellikki. Emme juuri tehneet asioita, joissa Moppe ei olisi voinut olla mukana.

Jos hän ei koirien älykkyyskilpailussa ehkä olisikaan koskaan pärjännyt, niin käsittämättömällä hyväntahtoisuudellaan ja ylitsepursuavalla rakkaudellaan hän kyllä onnistui korvaamaan kaiken. En koskaan kuullut Mopen ärähtävän tai osoittavan minkäänlaista negatiivista elettä toista koiraa tai ketään ihmistä kohtaan, missään tilanteessa. Tarkalleen ottaen, häntä eivät Nupsun jälkeen toiset koirat juuri edes kiinnostaneet.

Oli pari kaveria, joiden kanssa lenkillä tavatessa alle 10 sekunnissa saatiin rajunnäköiset painileikit aikaan: Eetu-niminen belgianpaimenkoira ja eräs iso bokseripoika. Ja sitten oli tietenkin tuo tyttöystävä, naapurikadun Muru. Kultsutyttö, jonka luokse kesällä oli joskus pakko karata, jos molemmissa huusholleissa sattui ovet olemaan auki. Toki Moppe ehti myös raivata tiensä isän rooliin, sillä ystäväni tyttökoira sai Mopen kanssa peräti seitsemän touhukasta ja tervettä pentua.

Viime talvena alkoivat nivelongelmat isoa poikaa vaivata, lenkkeily ei ollut enää oikein mukavaa. Lääkärillä juostiin ja erilaisia lääkityksiä kokeiltiin, mutta mikään ei oikein onnistunut. Oli surullista seurata pikkuhiljaa vanhenevaa ystävää. Ja sitten tapahtui yllätyskäänne, jolle ei ehtinyt löytyä sen kummempaa selitystä.

Väsymys yhtäkkiä reilu viikko sitten voitti, hengittäminen oli raskasta ja kaikista kummallisinta, edes ruoka ei koko ajan maistunut. Verikokeissa selvisi, että anemia oli paha ja punasolujen määrä romahtanut. Elimistössä oli tapahtunut jotain, johon ei enää hoitoa löytyisi vanhalle miehelle. Oli pakko tehdä päätös.

Ja niin kesäsateisena tiistaina iltapäivällä, pidin eläinlääkärissä sylissäni Moppea, jonka sydän löi viimeisen kerran, ja itkin.

Tämä on ihan kamalaa! Ikävä on meillä ihan tolkuton! 38 kiloa täyttä kultaista rakkautta on poissa!

Olihan se sota ihan kauhea!

Pekkarisella oli pulma. Talvella tuli Tallinkilta viesti, että kanta-asiakaspisteitä on vanhenemassa. Sehän on jollakin tapaa tulkittuna ilmaista rahaa, joten piti nopeasti varata kaksi risteilyä, joista toinen peruuntuikin sitten toukokuussa sattuneesta syystä. Heinäkuinen pikamatka Turusta Maarianhaminaan ei kuitenkaan peruuntunut.

Pekkarisella oli siis pulma, sillä hänelle on aina ollut sydämen asia suunnitella reissujemme ohjelma viimeistä piirtoa myöten. Suunnittelutyö on nimenomaan, vain ja ainoastaan, tehtävä lainaamalla perinteisiä matkaoppaita kirjastosta. Vaan kirjastoissapa olivatkin Ahvenanmaa-hyllyt tyhjää täynnä tänä kesänä. Ensimmäistä kertaa elämässään, hän joutui siis täysin luottamaan internetin tietoihin ja iltaisin ennen nukkumaan menoa tarkkaan tihrusti puhelintaan.

Mitähän tästä tulee, minä mietin. Aikaa oli perillä vain 24 tuntia.

En tosiaankaan uskottele olevani mikään Ahvenanmaa-asiantuntija tämän pikapyrähdyksen perusteella, mutta muutama havainto houkuttelee silti kertoa.

Maarianhamina itsessään ei minulle ollut ainakaan mikään citykohde numero yksi. Itse asiassa yllättävän tavallisen suomalaisen pikkukaupungin oloinen sekalaisine rakennuskantoineen, poislukien toki mukavat satama-alueet. Vastaavia löytyy Itä-Suomestakin samassa kokoluokassa useita. Vaan kyllä luonto saaristossa on upea.

Tästä johtuen itse en lähtisi tänne matkaan ilman mitään kulkuvälinettä. Meikäläiselle auto aina paras, mutta jos on kovasti reipas ja urheilullinen ja aikaa vähän enemmän käytettävissä, miksei myös polkupyörä. Kun kohteita vähän miettii etukäteen, yllättäen vuorokausikin riitti aika pitkälle, ideaali olisi varmaan pari-kolme vuorokautta. Tiet ovat oikein hyvässä kunnossa, mutta tällaiselle epävarmalle satunnaiselle pyöräilijälle enimmäkseen puuttuvat pyörätiet tai edes kunnon pientareet olisivat kyllä liian suuri este polkumoottorin käyttöön.

Koska minulla oli lähtöpäivää edeltävänä päivänä ollut synttärit, ensimmäisenä hoidettiin synttärikahvit alta pois. Perheen nuoriso vitsaili, että iskä on laittanut googleen hakusanoiksi: kahvila, romu, puutarha. Ja näin löytyi täydellinen kahvipaikka äidille Järsöstä. Johdonmukaisesti erään perheenjäsenen suunnitelmaa noudattaen siitä eteenpäin kolusimme idän, lännen ja pohjoisen ja etelän, viimeisen minuuttiin laivan check-inin alkuun asti.

Oli hyvä reissu, mennään toistekin!

Ja niin muuten, jostain luin, että Ahvenanmaalla pärjää ainakin turistikaudella suomen kielellä. Niin, enpä tiedä, kyllä meille sattui useampikin paikka ja ihminen som inte alls talade finska?

Stickstugan Cafessa Paperitähden synttärikahveilla

Stickstugan löytyy Järsöstä, aikalailla eteläosista, hurmaava paikka puutarhoineen

Geta-vuoren näköalatornissa. Ikkunan karmit olivat sen verran epäluottamusta herättävässä kunnossa, että tornin juurelle ei juuri tehnyt mieli jäädä seisoskelemaan. Geta-vuori löytyy pohjoisosista.

Viimeiset kuvat Herröskatanin luonnonsuojelualueelta, eteläosista saarta jälleen.

Taivaallinen synttärityttö

Tänään minun äippäni täyttäisi 77 vuotta.

Äidin kuolemasta on nyt 10 vuotta, eikä ajatus siitä saa minua enää lohduttomasti ulvomaan, vaan useimmiten ehkä vain vedet kihoamaan silmiin. On tuntunut hyvälle alkaa muistella tarkemmin menneisyyttä. Olen paljon miettinyt, kuka äiti oikeastaan oli, mistä hän oli oikeasti kiinnostunut ja mitä hän minulle opetti. Jouduin hetken miettimään, mitä äidiltä olisin matkani varrelle saanut, sillä mieleeni ei ole tullut mitään yksittäistä, suurta elämänviisautta.

Löysin kaapistani hiukan nyhjääntyneen leikekirjan, johon äiti oli teini-ikäisenä kerännyt lehdistä kuvia erilaisista sisustuksista. Taitaisipa olla 60-luvun versio Pinterestistä. Joukossa oli moderneja klassikoita ja vanhaa perinnettä, Tapiovaarasta talonpoikaiseen. Muistan hyvin, kuinka äiti kuvaili nuorena intohimoisesti penkoneensa vanhan kotitalonsa aittoja ja pelastaneensa sieltä rikkinäisiä ja hylättyjä astioita ja vanhoja tavaroita. Joitain niistä on edelleen minulla tallessa.

Äiti luki aina paljon, myös runoja. Katselin häneltä jääneitä papereita ja törmäsin useampaan vihkoon, joihin hän oli nuorena tyttönä kirjoittanut runoja, ei toki omiaan vaan eri runoilijoiden tuotantoa. Epäilemättä ne ovat olleet sellaisia, jotka häntä ovat jollain tapaa liikuttaneet. Muistan hänen myös kertoneen, että jo nuorena hän luki Shakespearen tuotantoa. Mutta tärkeimpänä muistona minulle tästä hänen mieltymyksestään, hän lausui minulle usein lasten runoja, jotka kaikki osasi ulkoa ja minä rakastin niitä kaikkia. Lähes kaikki olen nekin löytänyt eräästä hänen vihkoistaan. Muistan aina, miten odotin ja kinusin, että äiti jonkun niistä jälleen kerran lausuisi. Ja vieläkin, joka kerran kun noita runoja vilkuilen, kuulen tarkalleen ne äänenpainot, millä äiti ne minulle ääneen lausui.

Muistui mieleeni myös se, kuinka yhtenä lapsuuteni kesänä joskus 70-luvun puolivälin jälkeen kävimme kesälomamatkalla Hvitträskissä. Muistan hyvin tunnistaneeni ilmassa jotain erityistä ja nyt tajuan, että luultavasti tuo nähtävyys oli ollut äidin haavekohde jo pitkään, ja kun hän sinne vihdoin pääsi, oli hetki aivan erityisen tärkeä hänelle. Lapsuuden ystäväni ansiosta muistiini palautui myös sen, kuinka samaisina 70-luvun vuosina olimme käyneet myös Turussa Käsityöläismuseossa ja äippäni oli siellä ihastunut erään vanhan torpan verhoihin ja teki samanlaiset meidän mökillemme. Siellä niitä ihailtiin parisenkymmentä vuotta.

Mitään konkreettista elämänohjetta en siis äidiltä koskaan yhtä lukuunottamatta saanut, mutta ehkä nuo hänen yllämainitut harrastuksensa ja intohimonsa hän siirsi hiljaisesti minuun ja voisin ne tiivistää ne varmaan näin: etsi aina silmilläsi kauneutta ja korvillasi itsellesi rakasta.

Mikä se yksi ja ainoa konkreettinen ohje sitten oli. Se liittyi ruuanlaittoon ja kuului näin: ruuanlaitto ei todellakaan ole vaikeaa, eikä vaadi tekijältä mitään, senkun lukee ohjetta ja noudattaa sitä. Mikä vaatii taitoa on se, että oppii lukemaan ohjeita niin, että tietää, mitä kannattaa kokeilla!

”Prinsessat syö vain karkkia

kun ne aamulla nousee vuoteesta

ja puuron ne korvaa hillolla

ja sitten ne hyppää narua

pulleilla pienillä varpailla

eikä päiväunia nukkumaan

ne suostu ollenkaan.”

-Kirsi Kunnas

Helena

Meillä on kotona tien toisella puolella hoivakoti. Siellä asuu Helena. Tarkalleen ottaen en ole edes varma, onko Helenan nimi oikeasti Helena, eli olenko kuullut jonkun puhuttelevan häntä sillä nimellä, vai olenko vain itse alkanut ajatella häntä sen nimisenä. Tarkalleen ottaen en edes tunne Helenaa, mutta silti hänestä on tullut erityinen, sillä Helena on ihan erityinen.

Taannoin meidän lähistöllämme toimi hetken aikaa kirpputori. Sieltä sai muovikassillisen vaatteita eurolla ja kenkiä yhtä halvalla. Olin siellä kerran Helenan kanssa yhtäaikaa.

Kuulin, kun hän meni kassalle maksamaan ostoksiaan ja kirpparin pitäjä kysyi häneltä, että oletko aivan varma, että nämä kaikki vaatteet ja kengät ovat sopivia ja tarvitset niitä, kun olet tälläkin viikolla jo monta kertaa käynyt täällä tekemässä hankintoja. Kyllä, näin on asian laita, vakuutti Helena ja sai tehtyä ostoksensa.

Kun Helena lähtee kävelylle, hän on aina satsannut täysillä ihan omaan tyyliinsä. Jos hän ei olisi sitä tehnyt, hänellä olisi tietenkin päällään jotkut housut, takki ja kengät, mutta koska jokainen kävelylenkki on juhlan aihe, on Helena pukenut päällensä juuri siihen päivään sopivimmat ja upeimmat vaatteensa. Ryhdikkäänä lipuessaan hänellä voi olla yllään päällekkäin vaikka housut ja hame, paksut sukat ja sandaalit, paljon koruja ja hiuksissa lukuisia pinnejä, täysin vapaasti kaikkien perinteisten tyylisääntöjen ohi ja yli. Kaikista tärkein on kuitenkin käsilaukku. Se Helenalla keikkuu aina mukana, yleensä käsivarrella, mutta joskus se on olkalaukku.

Kesäisellä kävelylenkillään Helena kerää ojanpientareilta kukkia. Joskus kohdatessaan meidät, hän saattaa kysyä saisiko silittää Moppea.

En tietenkään voi tietää, onko Helena onnellinen, mutta jotenkin hän sille minusta vaikuttaa.

 

Joskus syksyllä havahduimme, että Helenaa ei ollut näkynyt moneen kuukauteen. Monesti jo ääneen perheellä mietimme, mitä on tapahtunut. Eilen, kun palasin kauppareissulta, kotikujalla minua vastaan tuli ensimmäisenä Helena, kädessään uusi punainen käsilaukku! Aurinko paistoi, vaikka kesämekon helmat eivät vielä heiluneetkaan.