Traktorimies oli pikkupoikana aikalailla arka lapsi. Pelkäsi monenmoista, mutta eritoten koiria. Koska itse olen aina ollut kovasti koirarakas, minua suretti se, miten pelokkaasti poikani niihin suhtautui. Kuusi vuotta sitten päätin tehdä asialle jotain ja aloin tutkia Lemmikkipalstaa ahkerasti.
Muutaman viikon sitä säännöllisesti lueskeltuani sinne ilmestyikin ilmoitus Nupsu-neidistä, kolmevuotiaasta kultsutytöstä, joka oli omistajansa aikaavievän harrastuksen takia säännöllisesti ja välillä vähän pidempiaikaisestikin hoitopaikkaa vailla. Tuntui täydelliselle ratkaisulle, sillä itselläni oli ollut lapsuudessa koira-allergia, jonka vuoksi meille ei kotiin voinut koskaan koiraa ottaa. Hyvä tapa kokeilla, miten koiraa kestäisin.
Niin tuli meille Nupsu ensimmäistä kertaa talvella 2009. Ihanampaa ja lempeämpää luonnetta en ole koskaan koiralla tavannut. Joskus tuntui, että tyttö on enemmän ihminen kuin koira, sillä tämä karvakorva oli myös kova juttelemaan. Harvoin oli hetkeä, että Nupsu olisi ollut hiljaa, kun hänelle jutteli. Suurilla ruskeilla silmillään hän usein katsoi intensiivisesti, pitkään ja vähän kysyvästikin meitä suoraan silmiin, ikään kuin olisi halunnut sanoa jotain tosi tärkeää.
Vuoden meillä säännöllisesti hoidossa oltuaan, omistajan elämäntilanne muuttui ja hän tarjosi Nupsua meille omaksi koiraksi. Minulla ei ollut ensimmäisen hoitoviikonlopun jälkeen ollut minkäänlaisia allergiaoireita, joten ratkaisu oli helppo. Hurmaava kaunotar muutti meille pysyvästi.
Viime viikonloppuna viimeksi Traktorimies makoili sohvalla Nupsun pää sylissään. Koirapelosta ei enää ole tietoakaan.
Tänä aamuna yllättäen aamulenkiltä tullut Nupsu ei ollutkaan enää oma itsensä. Aamuruoka jäi koskematta ja tyttö halusi hautautua pihalle hankeen. Raahasimme Nupsun Pekkarisen kanssa väkisin sisälle. Kun karvakorva yritti kävellä, hän rojahti lattialle. Jalat eivät kantaneet enää ollenkaan.Yksin ajaessani hirvittävässä loskassa ja räntäsateessa raskaasti hengittävä kuoleva karvainen ystävä takakontissa eläinlääkäripäivystykseen parinkymmenen kilometrin päähän, aavistin jo kyllä, että tulen sieltä yksin takaisin. Kaikki oli ohi tunnissa.
Kiitos Nupsu kaikesta. Olit mahtava ystävä meille kaikille! Rakastamme sinua aina.
Kaunis kirjoitus. Nupsu jätti pysyvät tassunjäljet sydämiinne ja eli kanssanne onnellisen elämän.
VastaaPoistaKiitos. Nuppu oli kaunis koira sekä ulkoisesti, että mieleltään, eikä ikinä unohdu meidän perheessä. Kaikki tapahtui niin nopeasti ja täysin ennalta-arvaamatta, olo on kuin olisi saanut halosta päähän. Ja huoli tuosta poikakoirasta, joka nyt yksin jäi, on myös aika suuri.
VastaaPoistaVoimia <3 terkuin pippe
VastaaPoistaKiitos Pippe. On kyllä ollut kova paikka koko perheelle. Ihmeellisen ison tyhjiön jätti tuo tyttö jälkeensä. Oli mun ensimmäinen ihan oma koira!
PoistaVoi Nupsu, niin kaunis!
VastaaPoistaKuten ehkä olen omassa blogissani kirjoittanut, uskon itse että kuollessamme menemme vain takaisin siihen kauniiseen paikkaan josta tulimmekin. Minulle on selvä että ihanat persoonallisuutemme jollaisia varsinkin eläinystävillämme on, eivät synny tyhjästä.
Jostain ne tulevat ja sinne jonnekin ne palaavat ja uskon että siellä tapaamme taas. Siellä varsinaisessa kodissa.
Tiedän että nyt kun tämä muutos on vielä tuore, on tunnelma raaka. Mutta se laimenee ja lopulta jäävät kauniit muistot ja ilon ihanat tunteet.
Kiitos Taika. Kyllä se on totta, että se ilo, jonka Nupsu meille kuuden vuoden aikana toi, on moninkertainen tähän murheeseen verrattuna, vaikka ikävä onkin nyt ihan hirveä. Kotiin meidän kanssa jäänyt kultsu on paljon vaisumpi tapaus kuin tyttöystävänsä, mutta ehkäpä Moppe-pojastakin vielä sukeutuu jotain merkittävää kun saa nyt tilaa. Kauniisti olet asiat ajatellut ja minä haluan uskoa tuohon samaan siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.
Poista