tiistai 29. tammikuuta 2013

Karvahattuterapiaa

Varmasti jokainen minunkaltaiseni bloggari, jonka blogin aihepiiriä ei ole mitenkään järkevästi rajattu, törmää tähän samaan jumitukseen. Eli siis siihen, kuinka paljon haluaa ja on järkevää itsestään täällä paljastaa.

Sinänsä outoa, sillä aidosti tämän blogin lähtökohta oli se, että halusin kasata yhteen tarinoitani ja ajatuksiani, jotka haluan omien lasteni minusta tietävän sitten joskus, kun pohtivat itseään ja suhdettaan minuun. Siitä huolimatta, huomaan liiankin usein miettiväni sitä, mitä mahdolliset lukijani ajattelevat siitä mitä kirjoitan. Jääpä usein jotain kirjottamatta kokonaan pelkästään sen takia, että en halua leimautua muiden silmissä jonkunlaiseksi ihmiseksi.

Etäisesti tähän teemaan liittyen olen seuraillut monissa blogeissa kiertäneitä haasteita kasata listaa itseensä liittyvistä asioista, joita ei arvele muiden yleisesti heistä tietävän. En niinkään pidä siitä siksi, että olisin jotenkin ylimaallisen kiinnostunut muiden kummallisuuksista, vaan pikemminkin sen takia, että se on saanut minutkin miettimään, mitä omituisia piirteitä minusta voisi löytyä. Ja mitä enemmän niitä mielessään pyörittää, sitä selvemmin näkee useimpien niiden yhteyden toisiinsa. Jokamiehen kotiterapiaa?

Tässä siis muutama ominaisuuteni, joita en usko ainakaan ihan kaikkien tietävän.

1. Maailman paras tuoksu on minusta koiran tuoksu. Vietin lapsena todella paljon aikaa mummolani koirien ja niiden jokavuotisten vahinkopentujen kanssa. Koiranpennun tuoksu oli jo silloin ihaninta mitä tiesin. Päivittäin hautaan naamani Nupsun turkkiin ja vedän syvään henkeä. Muutenkin olen kyllä eläinrakas.


2. Minulla on vielä aikuisenakin ylikorostunut tarve olla kiltti tyttö. En ole ikinä saanut minkään sortin sakkoja tai edes huomautusta poliisilta. Pari kertaa olen sattumoisin ajanut puhallusratsiaan ja taannoin kun sellaiseen jouduin, jännitin niin, että henki loppui kesken puhalluksen ja purskahdin itkuun. Oli siinä poliisimiehellä ihmettelemistä.



3. Kärsin kylmäallergiasta. Ja tämä on siis eri asia kuin se, että en pidä talvesta ylipäätänsä. Ihmettelin pitkään, kun jäätelön syöminen kirveli suuta hirveästi. En kehdannut siitä edes kenellekään puhua. Sittemmin aloin saada nokkosrokkoa kylmästä, kasvoihin ja käsiin. Se nolottaa minua hirveästi. En ole vieläkään ihan varma, onko se oikea "sairaus" vai korvienvälivaiva.


4. Ihailin valtavasti äitiäni, koska hän ei koskaan nalkuttanut eikä naputtanut monien muiden naisten tapaan. Päätin jo aika pienenä, että itsekään en sellaiseen halua sortua. Uskon onnistuneeni tässä aika hyvin.


5. Opin tosi pienenä uimaan ja pulikoin mielelläni jonnekin tuonne murrosikään asti, jolloin mökkijärveemme syysmyrskyssä hukkui kaksi kalastajaa, joita ei löydetty ennen kuin reilun vuoden kuluttua tapahtumasta. Silloin tajusin, mitä kaikkea järvessä voi olla ja siitä lähtien vähänkin syvemmälle vedessä meneminen aiheuttaa ihan hirveän paniikin.



6. Olen aivan surkea tekemään mitään omaan elämääni liittyviä päätöksiä, suuria tai pieniä, ihan sama. Odottelen mielelläni niitä "merkkejä yläkerrasta", koska en itse ikinä tiedä mihin suuntaan lähteä. Nyttemmin on alkanut huolestuttamaan sekin, että huomaanko ne merkit, jos niitä tulisi.


7. Miehissä kiinnitän ehdottomasti ihan ensimmäiseksi huomiota silmiin. Luulin nuorempana, että mahdollinen tuleva mieheni olisi tumma ja iso. Väärin luultu. Yhteen päädyin nimittäin vaalean ja pienen miehen kanssa.

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Korut

Olen kovasti mieltynyt 60-70-lukujen isoihin ja pelkistettyihin hopeakoruihin. Johtuneeko siitä, että pienenä tuli leikittyä äidin korurasialla kohtuullisen usein. Isä osti nuorena äidille usein lahjaksi koruja. Toki silloin muotikin suosi tuota tyyliä, mutta muutenkin isäni maku on aina ollut pelkistetty. Pidin kaikista näistä koruista paljon jo lapsena, ja pikkuhiljaa äiti ne minulle antoikin vuosien varrella ihan omaksi.


Liisa Vitalin Kultakeskukselle suunnittelema Pitsi-sarja. Nämä puolipyöreät korvakorut ovat vuodelta 1974. Sormuksen olen ostanut uustuotantona itse pari vuotta sitten.


Äiti oli saanut tätä sarjaa myös toiset korvakorut, jotka ovat vuodelta 1970.


Pitsi-sarjaa minulta löytyy vielä rannekoru vuodelta 1971 ja pitkä kaulaketju samalta ajalta.


Tummakivisen sormuksen on valmistanut vuonna 1963 Turun Hopea. Kivi lienee haukansilmä. Rannerengas on saman valmistajan tuotantoa vuodelta 1962 ja siinä on samanlainen kivi kuin sormuksessa.



Tämä hopeasormus on vuodelta 1970, valmistaja Salovaara Ky Turusta. Jossain vaiheessa elämänkaarta tuo kovera puolikas oli irronnut ja hävinnyt. Äiti itsekään ei muistanut, mille sormus näytti ehjänä. Mutta minäpä muistin ja piirsin siitä mallin hopeasepälle, joka teki puuttuvan osan ja siis korjasi sormuksen.



Sormus on 60-luvulta tanskalaisen Niels Erik Fromin sormus, jossa on istutettuna ruusukvartsi. Kivi on naarmuuntunut käytössä, joten suunnitelmissani on uusia se jossain välissä. Kun googlailin tätä juttua varten Fromin koruja, törmäsin jossakin ulkomaisessa verkkokaupassa myynnissä olleeseen saman sarjan rannekoruun. Olisipas mukava kokonaisuus.



Tämän sormuksen ostin itse pari viikkoa sitten kirpputorilta. Se on ruotsalaisen korutaitelijan Owe Johanssonin jollekin suomalaiselle koruvalmistajalle 60-70-luvun taitteessa suunnittelema. Sormus on hopeaa, mutta sattumoisin löysin kaksi vuotta sitten eräältä torikirpparilta tismalleen samanlaisista mutta pronssisista paloista kootun Owe Johanssonin rannekorun.

tiistai 15. tammikuuta 2013

Hömpönpömppöä

Varoitus: postaus sisältää hiukkasen naiivia hömppää, joten ne, joiden sietokyky moisen suhteen on heikko, voivat lopettaa lukemisen tähän.

En muista, että olisin koskaan tehnyt uuden vuoden lupauksia, eikä tämä uusi vuosi muodostanut sen suhteen mitään poikkeusta. Useimmiten uuden vuoden lupaukset ovat jotain sellaista, jonka tarkoituksena on luopua jostain omista epätoivotuista ominaisuuksista tai tavoista. Ja siinä jos missä, minä olen harvinaisen huono onnistumaan.

Kun nyt kuitenkin olisi mukava jollain tapaa ihmisenä kehittyä ja kun myös uskon, että alkaneena vuonna äidin kuoleman aiheuttama ahdistus alkaa pikkuhiljaa ihan käytännön syistäkin helpottaa, haluan alkaa kiinnittämään entistä enemmän huomiota positiivisiin asioihin. Ihan niihin kaikkiin pikku juttuihin, joita useimpina päivinä varmasti jokainen kohtaa, mutta jotka monesti jäävät huomaamatta kokonaan.

Alunperin ajatuksenani oli, että vuoden aikana kirjoittelen mahdollisimman usein noita pieniä sattumuksia paperilapuille, jotka kaikki talletan isoon lasipurkkiin. Tulevana uuden vuoden aattona sitten luen ne kaikki läpi ja muistelen mennyttä vuotta.

Vanhat Riihimäen Lasin keittiötölkit ovat kertakaikkiaan mahtavia. Ne taipuvat ihan mihin tuumaan vaan.

Lähdin sitten kuitenkin vielä kehittelemään tuota yhdestä blogista nappaamaani ideaa eteenpäin. Päätin luokitella ne laput karkeasti kymmeneen eri osa-alueeseen. Vuoden lopussa sitten lasken ja tilastoin, minkä verran miltäkin elämän osa-alueelta on iloa tuottavia asioita tullut eteen.

Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, nouseeko joku osa-alue selvästi muiden yli. Toisaalta on kiinnostavaa myös se, muuttuuko ajattelutapani vuoden aikana niin, että jatkossa automaattisesti huomioin tällaisia mukavia pikku juttuja helpommin, vaikkei niitä tarvitse kirjatakaan paperilapuille.


torstai 10. tammikuuta 2013

Tjänare taas vaan


Viikonlopun ohjelmassa oli jälleen kerran perinteinen risteily Tukholmaan. Jo toinen reissu peräkkäin vähän perusperheestämme poikkeavalla porukalla. Kisuprinsessa jäi kotiin hoitamaan riparivelvollisuuksiaan, joten hänen tilalleen värväsimme mukaan serkkuni pojan, Traktorimiehen hyvän ystävän. Tällaiselle maisemat Värtanin satamassa sumuiseen kaupunkiin päin tuolta kuskin penkiltä näyttävät.

Komentosillalla olemme käyneet kerran aiemminkin, mutta siitä oli jo muutama vuosi. Supertiukkaan turvallisuuskulttuuriin tottuneena jaksan hämmästellä, miten luottavaisesti vielä matkustajia tänne laivan sydämeen päästävät. Alla näkyvältä istuimelta laivaa ohjataan niin pienellä "joystickillä", ettei se edes pöydästä erotu tässä pokkarilla otetussa kuvassa. Penkkien selän takaa löytyy kyllä se perinteinen puinen ruorikin. Silja Symphonylla se on 100 vuotta vanha, komea ja ihan pelkkä koriste.


Komentosiltakierrokseen liittyy myös opastus, joten tuoreessa muistissa on nyt jotakin faktaa tästä Suomen ja Ruotsin välisestä laivamatkustamisesta. Symphonyn huippunopeus on 22 merisolmua, joka vähän oikaisten ja pyöristäen laskemalla on hiukan vajaa 40 km/h. Risteilyn aikana laiva kuluttaa polttoainetta 100 000 litraa, josta 40 000 menee Helsingistä Tukholmaan puksutellessa ja loput 60 000 litraa paluumatkalla Helsinkiin.

Helsinkiin palatessa laivalla on tunnin aikaeron takia niin kiire, että nopeutta joudutaan nostamaan. Vaikutus polttoaineen kulutukseen on aika huikea.
Tukholman kohteeksemme olimme jo etukäteen valinneet tällä kertaa Nordiska Museetin Djurgårdenin saarella. Ihastuin ja tykästyin ikihyviksi.



Jykevä ja jyhkeä rakennus ulkoapäin ja upea sisältä. Täällä voisin vaivatta viettää useammankin päivän alakerran kahvilassa istuskellen ja neljään museokerrokseen tutustuen.








Hmm, museossa juolahti mieleeni, että meillähän on näitä Eero Aarnion  suunnittelemia punaisia muovituoleja yhdessä mökkivarastossa vino pino. Aika tyylikkäitä, vai mitä. Museokamaa jo.



1800-luvulla salaattia on näköjään haluttu syödä kulhosta, josta tarkemmin tutkien löytyi jos jonkinnäköistä ötökkää.



Museokierroksen ja -myymälän jälkeen ehdimme vielä vähän käppäilemään Vanhassa Kaupungissa joulun rippeitä jäljittämässä.


Hei vaan Karl X Gustav, pian nähdään taas!

tiistai 8. tammikuuta 2013

Kamera käy

Joulun aikaan innostuin katselemaan vanhoja valokuva-albumejani. Muistui mieleeni, että sain ensimmäisen kamerani 6-vuotissynttärilahjaksi mummiltani ja olen kuvannut siitä asti. Kameran tekniikasta en ymmärrä mitään, joten kuvia ei kannata tutkia teknisenä suorituksena. Filmikameroiden aikana kuvausintoa oli kustannussyistä pakko rajoittaa, joten albumeja ei lapsuusvuosilta ole kertynyt kaikenkaikkiaan kuin kymmenkunta.

Muistan kuinka 10-vuotiaana sain kameraani mummini 60-vuotisjuhlia varten uuden filmin. Kovin usein filmejä ei siis varmasti saanut. Suunnittelin etukäteen tarkasti, millaisia kuvia ottaisin. Yhtäkkiä juhlissa en löytänytkään kameraani. 5-vuotias pikkuveljeni oli kähveltänyt kameran ja kulkenut ympäri mummolan maita räiskimässä psykedeelisiä otoksia filmin täydeltä. Sinne meni se tilaisuus. Olin kyllä niin vihainen, että muistan sen vieläkin oikein hyvin.

Kun olin yhdeksän, isäni lähetti minun ottamiani kuvia jonnekin valokuvauskilpailuun. Näillä kuvilla supersuloisesta pikkuveljestäni voitin lasten sarjan ja sain palkinnoksi mitäpä muuta kuin uuden kameran. Vahva epäilykseni on, että lasten sarjassa ei ehkä ollut kovin montaa osanottajaa.



Uusi kamera hävisi jollain kuvausreissulla melko pian ja seuraavana kesänä löysin sen mummolan metsiköstä yhden kannon päältä. Objektiiviin oli tehnyt pesän hämähäkki, joten sillä toosalla ei kuvattu enää sen jälkeen.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Happy Lobster

Nyt olen haljeta ylpeydestä. Tämä on minun ensimmäinen toivepostaukseni bloggaajana, sillä sain suorastaan käskyn eräältä rakkaalta vakilukijaltani. Olimme lähdössä jälleen kerran yhdelle Tukholman risteilylle ja käsky kävi, että Happy Lobster-ravintolan äyriäisvati on testattava.

Olisin toki itse halunnut sitä vuosien varrella kokeilla jo aiemminkin, mutta Pekkarinen on nuukana miehenä kategorisesti kieltäytynyt osallistumasta moiseen pröystäilyyn. Tällä kertaa sainkin kokea todellisen yllätyksen, sillä ehdotukseni äyriäisvadin tilaamisesta meni läpi heti ensimmäisellä yrityksellä.

Tälle se sitten näyttää pöytään tullessaan.


Mukana seuraa useampi lautanen sotkuja varten ja kunnioitettava valikoima toinen toistaan erikoisemman näköisiä työkaluja, mutta valitettavasti ei mitään käyttöohjetta niihin. Muista olioista ehkä vielä olisi selvinnytkin ilman sen kummempia välineitä, mutta vadilla köllöttelevä hummeri vaati kyllä jo sitten niitä hohtimia, jotka valikoimista löytyi. Kaiken kaikkiaan sotkuista syötävää, mutta minusta kokeilemisen arvoinen ainakin kerran.

Yhden hengen annokseen sisältyy puolikas hummeri, pari muuta isoa rapua ja jättikatkarapua, vino pino katkarapuja, runsaasti simpukoita ja osteri sekä katkarapusalaattia ja paria eri majoneesikastiketta sekä saaristolaisleipää.

Päällimmäisenä mieleen jäi ajatus, että kerrankin sai syödä äyriäisiä yllin kyllin. Itse jätin hummerin viimeiseksi ja se oli ehkä virhe. Sieltä löytyi vielä niin paljon syötävää, että kun maha oli jo kaikista vadin muista antimista valmiiksi täynnä, oli viimeisessä saksilihassa nieleskelemistä. Hummerit tulevat laivalle kuulemma elävinä ja tarjolle tulevat otukset keitetään päivittäin, joten tuoreita ovat takuuvarmasti.

Ehkä tässä äyriäisvadissa on vielä sitä pientä ylellisyyttä, jota aikanaan 60-70-luvuilla Ruotsin risteilyt suomalaisille edustivat. Siellähän meidät alunperin opetettiin syömään katkarapuja ja muita vähän vieraampia herkkuja.

perjantai 4. tammikuuta 2013

Kinuskilla

Tuusulan Kellokoskella on vanha ja pikkuisen rähjäinen ruukkialue, joka ei vedä vertoja suorastaan eleganteille Fiskarsille ja Billnäsille missään suhteessa. Alueena on paljon pienempi, eikä vanhoja rakennuksia ole pääsääntöisesti kunnostettu tai valjastettu suuremmassa mittakaavassa julkiseen käyttöön. Viime vuonna yhteen rakennuksista avasi kuitenkin hurmaava kahvila Kinuskilla.

Tilat on kunnostettu sopivan rouheaan industrial vintage/loft-henkeen. Tarjolla on mahtavan muhkeita ja maukkaita kakkupaloja sekä herkullisen näköisiä suolaisia piirakoita sekä myös salaatteja ja muuta ruokaisampaa. Viikonloppuisin kattavat usein myös brunssin. Tilan perille on vielä yhteen huoneeseen saatu mahtumaan pieni sisustusliike.

Tänä syksynä on tullut ajeltua tänne muutamaankin otteeseen. Viimeksi lauantaina Kisuprinsessan kanssa piipahdimme. Kahvilassa soi pehmeä jazz ja mieli oli hyvä. Kakunpalat olivat niin suuret, että meinasi jäädä molemmilta lautanen tyhjentämättä.

Näkisin niin mielelläni tällä pienellä ruukkialueella esimerkiksi tyylikkään vanhan tavaran kaupan. Sopisi tähän tunnelmaan kyllä ihan mahdottoman hyvin. Matka Järvenpäästä Kellokoskelle on lopulta hämmentävän lyhyt, joten missään korvessa tämä paikka ei ole. Paperitähti suosittelee...













keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Korit täynnä tavaraa

Pikkuveljeni perhe kyläili meillä joulun aikaan ja kälyni esitti syvän huolensa, ettenkö ole tehnyt mitään löytöjä kirpputoreilta koko syksynä, kun ei täällä ole esitelty mitään ostoksia pitkään aikaan.

Toki olen tehnyt, en vaan ole tohtinut niitä esitellä, ettei lukijoilleni tulisi erheellistä mielikuvaa minusta turhan tavaran haalijana... Siltä varalta, että olisin pelkoni kanssa vähän myöhässä, niin tässäpä joitakin loppusyksystä tehtyjä löytöjä. Hmm, aika paljon värillistä vanhempaa lasia näkyy ostoskoreihin kertyvän tällä hetkellä.


Vihreät pienet Oiva Toikan Kastehelmi-kupit alkuperäisessä laatikossaan. Kastehelmeähän tehdään joitain malleja uustuotantonakin, mutta minusta niiden värit ovat ikävän hailakoita näihin vanhoihin verrattuna. Äidilleni olin keräillyt näitä pieniä kuppeja kirkkaina vinot pinot, sillä hän tykkäsi juoda näistä monenmoista, punaviinistä lähtien.


Tämä voisi olla Tamara Aladinin Carmen-sarjaa Riihimäen lasille. Joka tapauksessa suuri kulho, virheetön ja kaunis savunsininen väri.



Erkki Vesannon Iittalalle 60-luvulla suunnittelemat lilat juomalasit. Neljä kappaletta löytyi tätä väriä tällä kertaa. Meillä on puolitusinaa samoja savunsininä anopin ja appiukon häälahjaksi saamia.


Kaj Franckin Nuutajärvelle suunnittelemat turkoosit jälkiruokakulhot, luulen että mallin nimi on Fasetti. Ennestään oli yksi jo kotona, joten kolme nyt löytynyttä täydensivät meidän perheemme tarpeet.



Tapio Wirkkalan suunnittelemat Forest-sarjan liköörilasit 60-luvulta alkuperäispakkauksessa nämäkin.


Saara Hopean aina yhtä söötti Näppylä-kulho. Tälle olisi mukava löytää kaveriksi harmaa samanlainen.


Tällainen yhden litran lasikannu oli myös isäni mummolassa, tosin pelkistetympää mallia ilman noita koristehiontoja. On varmaankin jostain 40-50-luvulta puristelasia. Lasi on hupaisan täynnä ilmakuplia ja on muutenkin vähän sameata lasia. Olisikohan pula-ajan tuote?


Apilakuvioidut astiat ovat usein Nuutajärven Apilaa, mutta tämä keskikokoinen malja on Karhulan lasitehtaan.¨


Näistä Nuutajärven Pioni-sarjan viinilaseista olin haaveillut jo jonkun aikaa. Ihmettelin, kun löysin kolme tavattoman halvalla. Kotona vasta huomasin, kun kaadoin lasiin viiniä, että nämä ovat aivan vinksallaan. Vinot kun mitkä, liikuttavat.





Enkä minä peltipurkeistakaan ole vielä täysin vierottunut. Jos mukavia sattuu eteen kohtuuhinnalla, niin varmasti löytyy pian Paperitähden kopasta.