Sukuvikako se oli, että?

Suurin osa meistä keski-ikäisistä muistanee omilta kouluajoiltaan hiihtokilpailut. Paperitähti oli aina ihan mahdottoman surkea kaikessa koululiikunnassa ja hiihtokilpailuissakin päädyin aina toiseksi tai kolmanneksi viimeiselle sijalle.

Eräänä talvena kuitenkin jostain ihmeen syystä innostuin hiihtämisestä aivan valtavasti. En muista vuotta tarkasti, mutta ala-asteella joka tapauksessa olin, ehkä 10 – 11-vuotias. Kävin lähes päivittäin koulun jälkeen hiihtämässä pitkän lenkin ja hiihtokilometrejä kertyi myös muulloin vapaa-aikana. Sitten joskus helmikuussa tuli koulun hiihtokilpailujen aika.

Tsemppasin oikein tosissani kisaan ja hiihdin verenmaku suussa. Tosin sitä verenmakua oli tuntunut myös niinä kertoina, kun päädyin tuonne häntäpään sijoille. Tällä kertaa kävi kuitenkin toisin, sillä joidenkin henkilöiden hämmästykseksi ylsinkin yhtäkkiä ihan sinne kärjen tuntumaan, muistaakseni olin kolmas. Täytyy tosin tunnustaa, että luokkamme kiistatta parhaat urheilijat sattuivat olemaan kyseisenä kilpailupäivänä sairaana ja siten poissa koulusta.

Näistä koulun omista kisoista valittiin aina jokaisen luokan edustajat koulujen välisiin hiihtokisoihin. Kolmanneksi tulleena olisin ehdottomasti ollut oikeutettu paikkaan noissa suurkisoissa. Vaan kuinkas sitten kävikään? Opettaja tuli juttelemaan kanssani ja sanoi, että ymmärrän varmaan hyvin, ettei minua ole mitään järkeä lähettää sinne kisoihin vaan hän laittaisi sinne ne poissaolleet luokkakaverini, jotka oikeasti ovat hyviä. Kilttinä tyttönä toki ymmärsin asian ja olin hiljaa.

Siinä menikin sitten suurin hinku hiihtämiseen siltä talvelta, ja aika monelta muultakin sen jälkeen. Nyt rohkenen kyllä jo sanoa, että oikeastaan en ymmärtänyt silloin, enkä kyllä ymmärrä vieläkään!

Tartu haasteeseen

Facebookissa ja blogeissa kiertää enemmän tai vähemmän säännöllisesti erilaisia haasteita. Minullekin sattuu näitä silloin tällöin ja pidän kyllä haasteista. En välttämättä koskaan julkaise mitään niiden tiimoilta, mutta aina mietin haastetta ja sitä, mitä omalla kohdallani ko. asiasta ajattelen tai miten siihen vastaisin.

En myös koskaan jaa niitä eteenpäin, vaan toivon, että haasteen nappaa se, ketä aihe kiinnostaa, vaikkapa sitten minun tapaani asiaa vain oman päänsä sisällä pohdiskellen.

Tällä hetkellä minulla roikkuu ilmassa kaksi haastetta. Molemmat ovat tulleet ystävältäni Maaritilta. Tapojeni mukaisesti sovellan näitäkin ja vastaan molempiin samassa postauksessa. Tässä siis yhdistyvät Blogger Recognition Award-haaste ja Neljä vuodenaikaa-haaste kuvituksena.

Kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen.

Kun äitini kuoli reilut viisi vuotta sitten, minulla alkoi aika nopeasti ns. pyöriä eletty elämä ja sen tapahtumat päässäni jatkuvana ja vähän poukkoilevana nauhana. Kirjoittaminen tuntui hyvälle tavalle jäsentää tuolloin sekavia ajatuksia ja tekstiä tulikin varsin tiuhaan milloin mistäkin. Samoin kävi muutama vuosi sitten Pekkarisen sairastuttua, kun elämä tuntui täydeltä kaaokselta. Molemmilta ajanjaksoilta minulla on melkoinen määrä tekstiluonnoksia, joita en koskaan ole julkaissut.

Kirjoitustahti sittemmin on rauhoittunut, mutta olen halunnut pitää tämän blogin jossain määrin hengissä päiväkirjan tapaisena. Kirjoitan tänne silloin kun tunnen tarvetta kirjata jotain ylös. 

Bloggerin kanssa on nykyisin aika paljon teknisiä haasteita. Kun lisäksi haluan kuvieni laadun säilyvän samanlaisena kuin ne kamerastani ulos otettaessa ovat, joudun pyörittämään kuvat tänne HTML-koodeina Flickrin kautta. Tämä kaikki tekee postaamisesta nykyisin kovin aikaavievää.

Talvi ja tammikuu. Se on jo vuosia aloitettu risteilyllä Tukholmaan. Niin tässäkin kuvassa, Djurgårdenilla tammikuussa 2016

Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille

Tärkein asia blogin pitämisessä minusta on se, että se palvelee pitäjänsä tarkoitusperiä. Olipa kyse sitten rahan ansaitsemisesta, keskustelun herättämisestä, tarkasti rajattuun aiheeseen liittyvistä postauksista tai vaikka sillisalaattimaisesta päiväkirjasta kuten meikäläisellä. Jos se tyydyttää pitäjänsä tarpeet, se todennäköisesti ajan mittaan löytää omat lukijansa, jos sellaisia on tarkoitus edes saada.

Huhtikuussa 2014 Kämärin luontopolulla Varkaudessa koko perhe. Kevät aloittaa minulle sen ehdottomasti rakkaimman vuoden puoliskon.

Kannattaa siis miettiä, mitä blogillaan haluaa tavoittaa ja toimia sen ja oman tyylinsä mukaisesti. Siitä eteenpäin pitäisi olla helppoa. Netti on pullollaan ohjeita ja esimerkkejä.

Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi.

Koulukaverini Maarit, jonka blogi löytyy täältä Garden in the Box.

Ja sitten se toinen haaste. Kyseessä on siis Neljä kuvaa - neljä vuodenaikaa haaste. Kuvien ei tarvitse olla samasta paikasta eikä mitenkään muutenkaan toisiinsa sidottuja, kunhan kuvastavat eri vuodenaikoja.

Kesäkuussa 2014 Sulkavan mökillä. Rakas kesä, rakas kesämies ja rakkaat karvakorvat.

 
Marraskuussa 2014 Halosenniemen rannassa. Alkavat olla yhtä sumua vuorokaudet, viikot ja kuukaudet. Yö ja päivä hädin tuskin erottuvat toisistaan. Kännykkäkuva.

Forintin kääntöpuoli

Joulumarkkinat olivat jälleen se juttu, joka minut sai tästä Budapestin matkasta haaveilemaan. Joulumarkkinoita todella tuli myös kierreltyä. Parhaimmillaan ne täälläkin olivat hämärissä iltatunnelmissa höyryävine glögipatoineen.

Jo ensimmäisenä matkapäivänä meidän molempien huomion kiinnittivät kuitenkin kaupungin lukuisat kodittomat. Ilmiö on toki tuttu kaikista suurista kaupungeista, mutta täällä kodittomien määrä oli selkeästi suurempi kuin missään aikaisemmista kaupunkikohteistamme. Lähes jokaisessa syvennyksessä, vähänkin suojaisemmassa kolossa ja metroasemilla oli mutjumyttyjä, joista monesti pilkisti myös päiväsaikaan pieni hiustupsu sen merkkinä, että siinä oli jonkun lepopaikka.

Kuka huomaa ja missä vaiheessa, jos heistä joku kuolee makuupaikkaansa? Minne heidät kaikki haudataan, tuskin kukaan edes tietää, keitä he ovat? Näkevätkö nämä ihmiset nukkuessaan unia jostain onnellisemmasta ajasta, vai oliko sitä edes koskaan?

Kun Paperitähti kuolee, häntä muistelee luultavasti kaksi, hyvällä tuurilla ehkä jopa kolme sukupolvea ennenkuin hän painuu unholaan. Muistaako näiden ihmisten olemassaoloa missään kukaan, edes nyt kun he elävät? Kaipaako heitä kukaan?

Kipeimmin minun sydäntäni särki vanha nainen, joka aamuisin ilmestyi ison kauppahallin edessä olevaan liikenteenjakajaan päiväksi makaamaan jääden kirjaimellisesti ruuhkassa katua ylittävien ihmisten jalkoihin.