Sukuvikako se oli, että?

Suurin osa meistä keski-ikäisistä muistanee omilta kouluajoiltaan hiihtokilpailut. Paperitähti oli aina ihan mahdottoman surkea kaikessa koululiikunnassa ja hiihtokilpailuissakin päädyin aina toiseksi tai kolmanneksi viimeiselle sijalle.

Eräänä talvena kuitenkin jostain ihmeen syystä innostuin hiihtämisestä aivan valtavasti. En muista vuotta tarkasti, mutta ala-asteella joka tapauksessa olin, ehkä 10 – 11-vuotias. Kävin lähes päivittäin koulun jälkeen hiihtämässä pitkän lenkin ja hiihtokilometrejä kertyi myös muulloin vapaa-aikana. Sitten joskus helmikuussa tuli koulun hiihtokilpailujen aika.

Tsemppasin oikein tosissani kisaan ja hiihdin verenmaku suussa. Tosin sitä verenmakua oli tuntunut myös niinä kertoina, kun päädyin tuonne häntäpään sijoille. Tällä kertaa kävi kuitenkin toisin, sillä joidenkin henkilöiden hämmästykseksi ylsinkin yhtäkkiä ihan sinne kärjen tuntumaan, muistaakseni olin kolmas. Täytyy tosin tunnustaa, että luokkamme kiistatta parhaat urheilijat sattuivat olemaan kyseisenä kilpailupäivänä sairaana ja siten poissa koulusta.

Näistä koulun omista kisoista valittiin aina jokaisen luokan edustajat koulujen välisiin hiihtokisoihin. Kolmanneksi tulleena olisin ehdottomasti ollut oikeutettu paikkaan noissa suurkisoissa. Vaan kuinkas sitten kävikään? Opettaja tuli juttelemaan kanssani ja sanoi, että ymmärrän varmaan hyvin, ettei minua ole mitään järkeä lähettää sinne kisoihin vaan hän laittaisi sinne ne poissaolleet luokkakaverini, jotka oikeasti ovat hyviä. Kilttinä tyttönä toki ymmärsin asian ja olin hiljaa.

Siinä menikin sitten suurin hinku hiihtämiseen siltä talvelta, ja aika monelta muultakin sen jälkeen. Nyt rohkenen kyllä jo sanoa, että oikeastaan en ymmärtänyt silloin, enkä kyllä ymmärrä vieläkään!