Juhlasta juhlaan

Eipä ole juuri tullut harrastettua täällä näitä asukuvia. Vaan hyvä se on mennä välillä ryminällä yli mukavuusalueidensa. Ja hei, onnistuin poseeraamaan niin, että polvituki vasemmassa jalassa ei juurikaan näy. Sitä siis edelleen mukanani kuljetan, mutta enää vain reilun viikon jos paraneminen on edennyt odotetusti.

Tälle viikonlopulle on sattunut meille peräti kahdet rippijuhlat juhlittaviksi. Kesäjuhlat on ihania!

Puoliammattilaiset inspiroi

Tuli sitten luvattua Pekkariselle ennen Tukholmaan lähtöä, että olen reissussa kiltti tyttö. Shoppailun suhteen oli siis pysyttävä niissä täysin välttämättömissä, tiedoksi sille ystävälleni, joka epäili Drottningsgatanin kauppojen olevan meidän toimestamme tyhjennettyjä jo yhteen mennessä.

Enemmän keskityttiin tällä kertaa hakemaan keväistä inspiraatiota. Sitähän Tukholmassa ei tarvitse mistään erikseen etsiä. Lopulta emme edes ehtineet sinne aivan ytimeen asti, sillä jotenkin kummallisella tavalla työpäivän tunnit vierähtivät tällä kertaa Stureplanin ja Östermalmin ympyröissä.

Reissunaisen eväät on varsin yksinkertaiset!

Sumuisena päivänä

Tämän talven ehdottomaksi harrastushitiksi on yllättäen noussut kuntosaliharjoittelu. Salilla tulee käytyä lähes päivittäin. Välillä aamulla anivarhain ennen töihin menoa, jollain toisella kertaa illalla viimeiseksi. Kovasti olen ollut iloinen siitä, että useimmiten olen vielä saanut seurakseni Kisuprinsessan ja välillä mukaani olen saanut Kisuprinsessan ystäviäkin.

Eilen illalla meidät oli kuitenkin kutsuneet upeaan kaupunkikotiinsa  ystävämme Villa Sandilaiset. Mukavan fondue-illan seurauksena pää oli tänä aamuna hiukan sumuinen. Salille ei siis ollut asiaa, joten päädyimme kuvaamaan Kisuprinsessan blogiin asukuvia sumuiselle lähipellolle.




Koska ystäväni Maja pitää kovasti tiikistä, on tullut viime aikoina kuljeskeltua taas teak-suodattimet silmillä. Sen lisäksi, että löysin Majalle viemisiksi vanhan tarjoilulautasen, kotiin tuli hankittua tämä tiikkinen lampunjalka. Varjostinta joutuu vielä pohtimaan, sillä kotoa löytynyt on auttamattomasti liian pieni.




Nyt alkaa muuten olla se aika, että kotiin kannattaa keräillä ulkoa erilaisia oksia. Veikkaan, että tässäkin risukimpussa vihertää alle viikossa. Hymyilyttää.

Hampaatonta hupia

Parisen viikkoa sitten vietimme Kisuprinsessan kanssa vielä varsin kesäistä sunnuntaita stadissa. Tarkoitus oli vain piipahtaa Hietaniemen kirpputorilla, mutta kaunis ilma houkutteli meidät kävelemään Kaivopuiston rantaan ja Eiraa sekä Punavuorta ristiin rastiin. Harvemmin tulee tuolla suunnalla maalaisen kuljeskeltua.

Hauskaa oli, vaikkakin hampaattomana. Lauantai-iltana nimittäin napsahti ylärivin etuhammas irti. Sinänsä ei kovin dramaattista, sillä hammas on kevytsillalla naapureissaan kiinni oleva tekohammas, nuoruuden huonon tuurin seurauksena. Ikävää silti, sillä paikka on todella näkyvä, eikä viikonloppupäivystystä edes yksityiseltä puolelta löytynyt. Tai yksi löytyi, mutta takasin liimauksen hinta olisi lähdetty laskemaan 400 eurosta ylöspäin. Siispä, purukumilla me paikkaamme sen.

Jenkin palanen tyhjänä ammottavassa kolossa olin hymyilykiellossa reissumme ajan. Vaikeatahan se oli, sillä meillä oli oikeasti hauskaa. Löytöjä tuli tällä kertaa enemmän Kisuprinsessalle kuin minulle. Jotain sentään löysin minäkin, tarpeellista ja tosi mieluisaa. Aigner-kokoelmaani Etiennen aurinkolasit tyylikkäässä nahkakotelossa. 

Jostain itsellemmekin kohtuullisen käsittämättömästä syystä ihastuimme molemmat järjettömästi tähän puoliräjähtäneeseen turkisliiviin Kaivopuiston Kanuuna-kirppiksellä. Kumpikaan ei oikeastaan keksinyt, missä ja miten sitä voisi käyttää. Se kuitenkin oli mitä ilmeisimmin "One size fits all"-kokoa, sillä se näytti yhtä hyvältä sekä äidin että tyttären päällä. Niinhän se sieltä sitten kotiutettiin ja  kulkukattimainen turkiksen riepu odottelee nyt eteisen naulakossa syyskelejä.

1960s

60-luvulta äitini oli säilyttänyt vaatteiden lisäksi muutamia vuosikymmenen alun pikkukenkiään. Kaikki ovat Pertti Palmrothin ja kaikissa on niin sanottu kitten heel-korko, joka Vintage kengät-nimisen kirjan mukaan oli teinien suosiossa 60-luvun alussa. Niinpä niin.

Valitettavasti kengät ovat niin huonossa kunnossa, että näistä ei enää muuhun ole, kuin muistuttamaan kiinnostuneita, minkälaiselle naisten pikkukengät siihen aikaan näyttivät.

Vuonna 1965 isäni kirjoitti ylioppilaaksi. Hänen juhliinsa tätini ompeli äidilleni tämän kaksiosaisen turkoosin pallollisen asun. Liekö silloin ollut paremmin erivärisiä kenkiä tarjolla, kun asuun oli löytynyt täysin samansävyiset nahkaiset pikkukengätkin.

Lomalta on nyt palattu kotiin, joten tämän enempää äidin aarteita ei tällä erää tule näytille. Vaan jos intoa riittää, voisihan tuota alkaa käydä läpi omia laatikoita varastossa. Sinne on kaiketi kertynyt vanhoja vaatteita vielä enemmän kuin äidiltä löytyy.

Ne kasarijutut, joita alunperin tyttärelleni etsin, olivat yhdet 80-luvun alun valkoiset Pertti Palmrothin cowboybootsit ja samalta ajalta olevat Emanuelle-merkkiset (nykyinen Mexx oli silloin Emanuelle naisille ja Moustache miehille) oranssit mustapilkulliset housut.

Made in Finland!

Kun penkoo noita vanhoja vaatteita, ei välty ihmettelemästä sitä, miten 80-luvun puoleen väliin asti lähestulkoon kaikki kengät ja vaatteet ovat suomalaista valmistetta tai itse tehtyjä. Tätini on koulutukseltaan ompelija, joten hänen kädentöitään on äidin säilyttämissä vaatteissa paljon.

Yhtäkkiä 80-luvun loppupuolella Suomessa ei enää kannattanutkaan mikään ja yksi toisensa jälkeen nämä vaatetehtailijatkin lopettivat toimintansa. Tässä muutamia herkkupaloja niiltä ajoilta kun kotimaista vielä myytiin ja ostettiin.

Tässä Vanessa-merkkisessä suomalaisessa mekossa muistan äitini juhlineen 70-luvun alkuvuosina. Mekko on puuvillakangasta ja väri/kuviomaailmaltaan aika mielenkiintoinen. Jalassani on samalta ajalta olevat korokepohjaiset avokkaat. Äitini oli minua 15 cm lyhyempi, joten hänen päällään tämä oli täyspitkä mekko.

Meillä on paljon vanhoja valokuvia ja kaitafilmejä, joissa äitini työntää minua vaunuissa tämä takki päällään. Se on siis peräisin ihan 70-luvun alusta. Merkkinä Leijona, valmistanut Yhtyneet Pukutehtaat Tampereella. Ja nuo kiiltävän valkoiset somisteet ovat ihan ehtaa muovia.

Tässä kaksiosaisessa Pia&Paula-merkkisessä pilkullisessa puvussa äitini edusti nuorimman veljensä häissä heinäkuussa 1977. Minullekin tämä on täyspitkä ilman kenkiä, joten ihmettelen vaan miten paksupohjaisissa kengissä äitini on asua täytynyt käyttää.

Tällaista kävelykenkää ei kyllä voi siroksi kehua hyvälläkään tahdolla. Niin paljon näitä on kuitenkin käytetty, että merkki on kulunut pois.

 Nämä Gaborin kiiltonahkakengät ovat itse asiassa niin ajankohtaisen näköiset harmaine mokkanahkaisine somisteineen, että taidankin viedä kotiin ja ottaa käyttöön. 

Tunari jo nuorena

Talvilomaviikkoa aloitellaan lapsuuteni kodissa. Pekkarinen hiihtelee lähes maanisesti. Juuri alkanut lumipyry vei minulta suurimman hingun ulkoiluun. Koska olin luvannut tyttärelleni etsiä pari hauskaa kasarijuttua, jotka muistin äitini säästäneen, päätinkin sitten tänä aamuna hautautua ulkovarastoon etsimään niitä.

Äidilläni todella oli taito säästää kaikenlaista eri aikakausia hyvin kuvaavaa tavaraa, esinettä, vaatetta, kenkää. Ja vieläpä paljon sitä kaikkea. Äidin retrovaatematkalaukuista löytyy vaatteita ja kenkiä isäni mummon jäämistöstä lähtien. Olohuoneen lattialle onkin nyt leviteltynä neljä matkalaukullista naisen elämää 40-luvulta 90-luvun alkuun.

Erityisesti minua tänä aamuna ilahduttivat 80-luvun puolessa välissä itse tuunaamani kävelykengät. En tiennytkään, että äiti oli säästänyt myös ne. Kengät olivat alunperin valkoiset, mallia sämpylä. Jotenkin mieleeni oli tuolloin juolahtanut, että haluaisin pallolliset kengät. Sellaisia en ollut vaan missään nähnyt myytävän.

Eräänä päivänä, kun olin jäänyt kotiin potemaan lievää flunssaa, keksin, että voisin ihan hyvin itsekin tehdä sellaiset. Eli tuunata tai turata, miten vaan. Istuin kylpyhuoneen lattialla lähes koko päivän ja piirsin kenkiin markan kolikkoa sabluunana käyttäen lyijykynällä ympyröitä. Kun kengät oli kuvioitu kauttaaltaan, väritin mustalla vedenkestävällä tussilla ympyröiden ulkopuolelle jäävän alueen. Ja voila, siinäpä ne olivat: pallolliset kävelykengät. Käytin niitä tosi paljon, ja tussi tuntui kestävän oikein mainiosti nahkassa.

Palloteemassa kun pysytään, äidin matkalaukuista löytyivät myös yhdet haaremihousut. Olivat kovasti muodikkaat jossain 80-luvun loppupuolella. Minullakin oli ainakin parit erilaiset. Niistä äiti oli säästänyt nämä mustavalkoiset. Mitäpä näistä voi oikein sanoa. Hohhoijaa. Pukevat niin kauniisti jokaista vartalotyyppiä.

Ja muuten. Innostuin niin kovasti noista mustan vedenkestävän tussin tarjoamista mahdollisuuksista, että seuraavaksi ideoin mustasankaiset silmälasit. Sen aikaisten rillieni kehykset olivat kirkasta muovia, eivätkä vanhempani olleet halukkaita kustantamaan minulle mustia. Eihän siinä sitten muuta kuin tussi käteen ja äkkiähän ne kehykset oli maalattu. Pienenä haittapuolena mainittakoon, että tussi levitti naamaan mustaa väriä. Mikä lie kemiallinen reaktio. Ei siis toiminut silmälaseissa ihan yhtä hyvin kuin kengissä.