MIKÄÄN EI JA KAIKKEA ON

Kisuprinsessaiseni, oikeastaan halusin pitää sinulle puheen juhlissa, mutta julkinen puhuminen herkillä hetkillä on viime vuosina osoittautunut mahdottomaksi, koska päädyn hillittömästi itkemään joka kerta. Etenkin niillä kerroilla, kun juhliin liittyy haikea muisto mummistasi, sillä hän viimeisinä elinaikoinaan kertoi minulle, että ihan kaikista eniten kuolemisessa häntä harmittaa se, ettei hän pääse mukaan teidän viiden serkuksen elämän tärkeisiin hetkiin. Vaan vähänpä mummi tiesi,  nääs tuohan ei oikeastaan pidä paikkansa. Jokaikisen juhlan valmisteluissa mummista puhutaan meillä moneen kertaan ja näihin juhliin jopa vintage-mekkosi ostit sen perusteella, että näytät siinä mummilta nuorena.

Joten tulkoon se puhe tässä, jotta juhlissa säästyimme itkulta.

Rakas kisumisuni,

Vaikka ulospäin joskus toiselle voi monen mielestä näyttää, ei kumpikaan meistä elä missään historiallisessa maailmassa, agraariyhteiskunnassa, jossa suutarin pojasta tulee suutari ja räätälin tytöstä räätäli. Ehkä siksi olin erityisen ällistynyt, kun nelisen vuotta sitten kerroit minulle, että olet hakenut opiskelemaan samaa tutkintoa kuin minä ja sinut on hyväksytty kouluun.

Eihän sen kai olisi pitänyt minulle sinänsä yllätys olla. Olitte Traktorimiehen kanssa viihtyneet alle kouluikäisinä joskus loma-aikaan työpaikalleni mukaan tulleina varsin mainiosti Instrumentariumin hallintoneuvoston huoneessa, karkkia syöden, johdon pohjattomasta jääkaapista limua juoden ja lastenleffoja videotykillä isolta näytöltä katsellen. Töissä oli kuulemma ihan huippua.

Kerran juurikin 6-vuotiaana sanoit sitten minulle, että aiot ryhtyä isona myös johdon assistentiksi. Kun aidosti häkeltyneenä tiedustelin, miksi ihmeessä, tuli pikkutytön varmuudella vastaus: siksi, kun se on niin helppoa. Kuulemma ei tarvitse muuta, kuin vastata puhelimeen, että valitettavasti Jaana ei ole nyt tavattavissa (ja tämä esitettiin niin virallisella äänellä, kuin 6-vuotias vain ikinä osaa).

Tässä sitä nyt ollaan, olet valmis itse vastaamaan puhelimeen täysin pätevänä johdon assistenttina.

Luulisi, että paljon absurdimmaksi ei tilanne olisi voinut enää mennä, mutta meni silti. Keväällä kerroit minulle, että olet saanut vakituisen paikan yrityksestä, jossa itse neljä vuotta sitten lopetin 16-vuotisen urani. Etkä mitä tahansa paikkaa, vaan juurikin sen saman, josta tuolloin vuonna 2018 lähdin uusia polkuja kulkemaan. Onnea myös siitä, sait maailman parhaat työkaverit. Sen tiedän, koska olen sen kokenut.

Näiden juhlien valmisteleminen yhdessä on ollut superhauskaa, niinkuin kanssasi kaikki aina on ollut ja on. Suunnitelmia on muutettu kaiken suhteen yhtä monta kertaa kuin niistä on puhuttu ja puhelimessa on puhuttu PALJON, kun kahdessa eri osoitteessa tarjoiluja valmisteltiin. Juuri niinkuin vain me osaamme. Mutta ei se mitään, sovittiin jo alkumetreillä, että mielijohteiden perässä mennään.

Ja niin näistä tuli juhlat teemalla mikään ei sovi mihinkään. Ja jos iskältäsi kysätään jatkolause teemaan kuuluu syvään huokaisten: ja kaikkea on aivan liikaa.

Sukuvikako se oli, että?

Suurin osa meistä keski-ikäisistä muistanee omilta kouluajoiltaan hiihtokilpailut. Paperitähti oli aina ihan mahdottoman surkea kaikessa koululiikunnassa ja hiihtokilpailuissakin päädyin aina toiseksi tai kolmanneksi viimeiselle sijalle.

Eräänä talvena kuitenkin jostain ihmeen syystä innostuin hiihtämisestä aivan valtavasti. En muista vuotta tarkasti, mutta ala-asteella joka tapauksessa olin, ehkä 10 – 11-vuotias. Kävin lähes päivittäin koulun jälkeen hiihtämässä pitkän lenkin ja hiihtokilometrejä kertyi myös muulloin vapaa-aikana. Sitten joskus helmikuussa tuli koulun hiihtokilpailujen aika.

Tsemppasin oikein tosissani kisaan ja hiihdin verenmaku suussa. Tosin sitä verenmakua oli tuntunut myös niinä kertoina, kun päädyin tuonne häntäpään sijoille. Tällä kertaa kävi kuitenkin toisin, sillä joidenkin henkilöiden hämmästykseksi ylsinkin yhtäkkiä ihan sinne kärjen tuntumaan, muistaakseni olin kolmas. Täytyy tosin tunnustaa, että luokkamme kiistatta parhaat urheilijat sattuivat olemaan kyseisenä kilpailupäivänä sairaana ja siten poissa koulusta.

Näistä koulun omista kisoista valittiin aina jokaisen luokan edustajat koulujen välisiin hiihtokisoihin. Kolmanneksi tulleena olisin ehdottomasti ollut oikeutettu paikkaan noissa suurkisoissa. Vaan kuinkas sitten kävikään? Opettaja tuli juttelemaan kanssani ja sanoi, että ymmärrän varmaan hyvin, ettei minua ole mitään järkeä lähettää sinne kisoihin vaan hän laittaisi sinne ne poissaolleet luokkakaverini, jotka oikeasti ovat hyviä. Kilttinä tyttönä toki ymmärsin asian ja olin hiljaa.

Siinä menikin sitten suurin hinku hiihtämiseen siltä talvelta, ja aika monelta muultakin sen jälkeen. Nyt rohkenen kyllä jo sanoa, että oikeastaan en ymmärtänyt silloin, enkä kyllä ymmärrä vieläkään!

18 vuotta

En ole ikinä tosiaankaan ollut mikään esimerkillinen äiti. Ainoa kasvatusfilosofia, johon koskaan olen uskonut, perustuu ihmisen omaan oivaltamiseen. Jotenkin olen aina halunnut ajatella, että vain sillä tavoin lapset voivat pysyvästi omaksua oikeita tapoja toimia. Toki olen omieni oivallusta yrittänyt vaivihkaa aina ohjata mahdollisimman oikeaan suuntaan. Sen kummemmin en ole koskaan kuria osannut pitää. 

Paitsi, etten ole osannut oikeasti "kasvattaa" ja komentaa tai vaatia, olen ollut myös varsin laiska järjestämään syntymäpäiviä lapsilleni. Molemmat lienevät liikuttavan yksimielisiä siitä, että kummallekaan niitä ei ole järjestetty. Traktorimiehellä kyseinen juhla on aina ajoittunutkin juhannukseen, joka sinänsä on jo hyvä tekosyy. Kisuprinsessan lokakuisten synttäreiden kohdalla kyse lienee ollut vain laiskuudesta. Ja siitä, että kaikenlaiset juhlajärjestelyt tuppaavat minulta menemään överiksi lähes poikkeuksetta. 

Kun Kisuprinsessalla oli tuloillaan 18-vuotispäivät, ehdotti Pekkarinen, että järjestäisimme sisaruksillemme synttärijuhlat Halloween-teemalla. Mikäpä ettei, voisihan sitä kerran 18 vuodessa lastenkutsutkin järjestää, sillä pikkuisen harmittaa, että luistelin tästä velvollisuudesta kaikki nämä vuodet. 

Juhlajärjestelyjen edetessä kävi kyllä ilmi, että Pekkarinen oli tarkoittanut enemmänkin sadonkorjuujuhlia, eikä olisi halunnut kotiin pääkalloja. Vaan juhlakoneisto oli jo käynnissä, joten minkäs teet. Niinpä meille rakennettiin olohuoneeseen pienen pieni kahvila ja juhlapöydästä löytyi niitä pääkalloja.

Pyhäinpäivän havuasetelman kynttilälle, samoin kuin juhlien kukkakimpun olin tehnyt jo viikolla koulussa. Kimppua tehdessäni en vielä tiennyt, että se päätyisi omaan kahvilaani, mutta hyvinhän se sinne väriensäkin puolesta solahti.

Mahottoman pitkä perjantai

Perjantai ei tuntunutkaan enää ollenkaan niin pitkälle kuin lapsena. Kuten eivät muutkaan pääsiäisen pyhät. Pääsiäiseen ajoittunut talviloma antoi armollisen hengähdystauon kaikkiin enemmän tai vähemmän solmussa oleviin asioihin. Mutta mistä löytyy se viisasten kivi, joka kertoo, mitä tälle meidän pääsiäis-, joulu-, ja juhannuspaikallemme pitäisi oikein tehdä?

Ihan postauksen lopussa on vallan mainion ranskalaisen tomaattipiiraan ohje. Ohje on Stockmannin Pariisin-viikkojen mainoslehtisestä. Valmiin piirakan keikauttaminen tarjolle ainakin korkealaitaisesta pannusta oli aika haastavaa, mutta maku on niin hyvä, että kannustan kokeilemaan.

Iskäni 70-luvun alussa maalaama taulu sopii minusta pääsiäisen teemaan paremmin kuin hyvin, joten siitä tämä kuvapläjäys lähtee tällä kertaa.

TARTE TATIN AU TOMATES

125 g voita

½ dl tuoretta timjamia tai 2 tl kuivattua

3 dl vehnäjauhoja

1 tl suolaa

1,5 rkl kylmää vettä

500 g kirsikkatomaatteja

1 valkosipulinkynsi

1 rkl sokeria

25 g voita

½ tl suolaa

1 rkl valkoviinietikkaa

.

1. Tee pohjataikina: Pilko timjami pieneksi. Mittaa jauhot kulhoon, lisää joukkoon suola ja pehmeä voi palasina. Nypi voi jauhojen joukkoon, kunnes seos on tasaisen karkea. Lisää joukkoon timjami ja sekoita. Lisää kylmä vesi, vaivaa ja painele taikina nopeasti pallon muotoon. Jos taikina tuntuu hajoavan, eikä pysy pallona, lisää vielä hieman vettä. Jätä taikina kulhoon lepäämään.
2. Tee täyte. Pese ja kuivaa tomaatit. Murskaa valkosipulinkynsi veitsen kyljellä, kuori ja pilko pieneksi.
3. Anna voin ja sokerin sulaa uuninkestävällä paistinpannulla keskilämmöllä, kunnes ne saavat hieman väriä (noin 2 minuuttia).
4. Lisää kirsikkatomaatit pannulle. Anna paistua keskilämmöllä noin 3 minuuttia.
5. Lisää valkosipuli, suola ja valkoviinietikka. Anna paistua keskilämmöllä, välillä varovasti nostellen tomaatteja, vielä 9-10 minuuttia, kunnes neste on suurimmaksi osaksi haihtunut ja voi ja sokeri ovat muuttuneet hieman siirappimaiseksi. Ota pannu pois liedeltä.
6. Ota taikinaa osissa käteen, litistä se käsien välissä ohueksi levyksi(0,3 cm) ja asettele tomaattien päälle pala kerrallaan.
7. Laita pannu uuniin 20–25 minuutiksi, kunnes taikina on saanut hieman väriä ja uunista tulvii karamellinen tuoksu.
8. Ota pannu pois uunista ja anna jäähtyä muutaman minuutin. Kumoa tatin tarjoilualustalle.
9. Tarjoa vihreän salaatin ja juustojen kera.

CPH girls and a bonus boy

Loppukesästä sekä Kisuprinsessaa, että Paperitähteä alkoi riivata vimmainen syyskaiho Kööpenhaminaan. Kahden vuoden takaiselta syysretkeltämme sinne oli jäänyt mahdottoman mieluisia muistoja. Kaiholla muistelimme Cafe Nordenin jyhkeää nacho-annosta, Tivolin halloween-teemaa ja ylipäänsä rennon eleganttia katukuvaa ja tanskalaisten tyyliä.

Norwegianilta löytyi jälleen kerran varsin edulliset lennot ja lopulta löysimme hyvän ja kohtuuhintaisen hotellin. Houkuttelimme mukaamme myös Traktorimiehen, jolta jäi toissatalvelle suunniteltu Köpiksen-reissu kuumeen takia väliin. Koska Pekkarinen jäi vapaaehtoisena koiran kanssa kotiin, päätimme heti, että tälle kolmen päivän lomalle ei sitten ohjelmaa suunnitellakaan. Pelkkää syystuulien haistelua. Ja sitähän me sitten saimme.

Syntymäpäivälahja

Kisuprinsessa halusi antaa ystävälleen Hymytytölle syntymäpäivälahjaksi Tukholman-risteilyn. Äidillehän se sopi, sillä tässä samassa suloisessa tyttöseurassa on risteilty jo aika monta kertaa aiemminkin.

Alunperin tytöt olivat miettineet ajankohdaksi alkusyksyä, mutta Paperitähdellä oli sellainen kutina päästä taas Tukholmaan, että matka varattiin heti koululaisten ensimmäiselle lomaviikolle.

Hieno päivä Tukholmassa jälleen kerran. Sattui koulujen päättymispäivä ja tuoreet ylioppilaat ajoivat kymmenillä kuorma-autoilla ympäri kaupunkia juhlien. Minun misuni halusivat kierrellä kauppoja kahdestaan, joten sovimme tapaamisen iltapäivälle ja lähdin itse kävellä junttaamaan Södermalmin suuntaan.

Pääkohteenani oli tällä kertaa Fotografiska Stadsgårdhamnissa. Paikkaa tituleerataan yhdeksi Tukholman suosituimmista nähtävyyksistä vaihtuvine näyttelyineen ja varmasti syystä. Nyt siellä oli kolme erillistä valokuvanäyttelyä, joista Martin Parrin näyttely oli minun makuuni ahdistavan värikylläinen, Anders Zorn ja kamera-näyttely sen sijaan mielenkiintoinen, mutta Nick Brandtin lumoavat Afrikka-kuvat pidättelivät minua äärellään kuitenkin kaikista pisimpään.

Museo on kunnostettu jugend-tyyliseen vanhaan teollisuusrakennukseen ja on jo sinänsä näkemisen arvoinen. Ylimmässä kerroksessa on todella tyylikäs bistro, josta avautuu valtavat ikkunat vastarannalla olevan Djurgårdenin saaren suuntaan. Yksin ei huvittanut bistroon kuitenkaan jäädä istuskelemaan.

Kun nyt jo joka tapauksessa olin Södermalmilla, jatkoin vielä saaren ytimeen ja palailin sitten pikkuhiljaa sieltä kohti Vanhaakaupunkia. Päätin haastaa itseni Slussenilla nauttimalla vastapaistettuja silakoita tykötarpeineen. Olen jo aikaisemmilla reissuilla kiinnittänyt huomiota samaiseen kärryyn. Luukuilla on aina jonoa, sekä turisteja, että paikallisia. Tarjottavien täytyy siis olla hyviä. En ole koskaan ollut erityisemmin silakoiden ystävä, mutta nämä olivat kyllä niin maistuvia, että luulenpa palaavani tähän vielä joskus tulevaisuudessa.

Vaihteeksi sattui laivamatkalle lämmin ja aurinkoinen sää ja istuskelinkin sitten aurinkokannella vielä laivan lähdettyä satamasta muutaman tunnin ajan ja ihastelin Tukholman saaristoa kuinkahan monetta kertaa.