Boheemeja unelmia Loviisassa

Superinspiroiva viime viikkoni huipentui superinspiroivaan valokuvauskurssiin Maria Kalmin hurmaavassa kodissa Loviisan Skinnarbyssä. Muutaman sattuman kautta olin tutustunut Mariaan eräällä kukkakurssilla, jota hän oli kuvaamassa. Sen jälkeen olen löytänyt itseni Villa Unelmasta kamerahommista pari kertaa.

En oikeastaan muista, miksi ja milloin järjestelmäkameran hommasin. Pitkään kuvailin käyttäen pelkästään kameran automaattiasetuksia, enkä tuntenut minkäänmoista kiinnostusta opetella mitään säätöjä. Pienikin kurkistus ohjekirjaan sai minut turhautumaan, sillä kaikki tekniset termit ja käsitteet olivat minulle jotain täysin epäkiinnostavaa löpinää. Jostain kumman syystä heräsi kuitenkin muutama vuosi sitten tarve osoittaa itselleni, että jotain pystyisin tästäkin hommasta oppimaan.

Muutaman onnistuneen ja vähemmän onnistuneen muualla käydyn kurssiyrityksen jälkeen voin vilpittömästi todeta, että Marialla on kyky saada minut ymmärtämään pikkuisen jotain kameran ajatuksista. Tämän kurssin teemana olivat paitsi kameran tekniikka ja asetukset, vahvasti myös sommittelun ja erilaisten taustojen merkitys kuvan tunnelmaan otsikolla boheemit asetelmat ja kuvat.

Kun kurssimme varsinainen kukkavastaava sairastui ja kaikki huikeat Kukkimon kukat jäivät meiltä siten väliin, kaivelin kuviini rekvisiitaksi aamulla kukkakaupasta ystäväni kimppua varten hakemani kukat. Illalla niistä sitten vielä kimpun sitaisin. Voih, mikä ihana sunnuntai!

Sama sommitelma, eri tausta ja eri asetukset kamerassa. Aika eri tunnelma.

Taustan merkitys kuvan tunnelmaan?

Ja lopuksi vielä se ystävän kimppu kotikuistilla sunnuntai-iltana. Ja nuo korkeat narskut eivät kuulu kimppuun. Tässäkin kohtaa olisi rauhallisella taustalla ollut suuri merkitys...

WVarkaus

Satun nyt vaan olemaan sellainen ihminen, jolla on usein kova ikävä vuosien varrella kuolleita, itselle tärkeitä ihmisiä. Siksipä luulen, että Varkaus on minulle erityisen hankala kaupunki. Kaikki isovanhempani asuivat siellä elämänsä loppuun asti. Molemmat ukit ja mummi vielä sen verran pitkään, että omat lapsenikin ehtivät oppia heidät hyvinkin tuntemaan.

Kiinnitin tällä syyslomareissulla ensimmäisen kerran huomiota siihen, että minulla on pakkomielteinen tapa Varkaudessa liikkuessani tarkistaa jokaikinen vanhempi vastaantulija. Alitajuisesti kai katselen, muistuttaisiko vanhus mummia tai ukkeja ja ehkä jopa toivon, että joku noista kolmesta tulisi yhtäkkiä vaan ihan muina miehinä minua kadulla vastaan.

Pöljää. Ja se alkoi ärsyttämään niin, että yritin oikein tietoisesti alkaa kiinnittämään huomiota siihen, mitä muuta kyseisestä kaupungista löytyy. Siksipä päädyimme Kisuprinsessan kanssa kuvaamaan tähän hienoon englantilaistyyppiseen pikkupuistoon.

Paikka oli hieno, samoin kuin pakkasaamun auringonpaiste. Muuten menikin sitten enemmän vai vähemmän pipariksi. Olkoon, joskus näinkin. Kaunis tyttäreni näytti ensin huumepäiseltä Kate Mossilta ja lopulta tippui suihkulähteen reunalta kivituhkalle, housut repesivät, verta valui ja itku tuli. Että semmosta glamouria tällä kertaa...

Kamera käy

Joulun aikaan innostuin katselemaan vanhoja valokuva-albumejani. Muistui mieleeni, että sain ensimmäisen kamerani 6-vuotissynttärilahjaksi mummiltani ja olen kuvannut siitä asti. Kameran tekniikasta en ymmärrä mitään, joten kuvia ei kannata tutkia teknisenä suorituksena. Filmikameroiden aikana kuvausintoa oli kustannussyistä pakko rajoittaa, joten albumeja ei lapsuusvuosilta ole kertynyt kaikenkaikkiaan kuin kymmenkunta.

Muistan kuinka 10-vuotiaana sain kameraani mummini 60-vuotisjuhlia varten uuden filmin. Kovin usein filmejä ei siis varmasti saanut. Suunnittelin etukäteen tarkasti, millaisia kuvia ottaisin. Yhtäkkiä juhlissa en löytänytkään kameraani. 5-vuotias pikkuveljeni oli kähveltänyt kameran ja kulkenut ympäri mummolan maita räiskimässä psykedeelisiä otoksia filmin täydeltä. Sinne meni se tilaisuus. Olin kyllä niin vihainen, että muistan sen vieläkin oikein hyvin.

Kun olin yhdeksän, isäni lähetti minun ottamiani kuvia jonnekin valokuvauskilpailuun. Näillä kuvilla supersuloisesta pikkuveljestäni voitin lasten sarjan ja sain palkinnoksi mitäpä muuta kuin uuden kameran. Vahva epäilykseni on, että lasten sarjassa ei ehkä ollut kovin montaa osanottajaa.

Uusi kamera hävisi jollain kuvausreissulla melko pian ja seuraavana kesänä löysin sen mummolan metsiköstä yhden kannon päältä. Objektiiviin oli tehnyt pesän hämähäkki, joten sillä toosalla ei kuvattu enää sen jälkeen.

Stadissa

Näin se meni, Pekkarisen kanssa kahdestaan.

Koulutehtävä

Kisuprinsessalle tuli biologian tunnilta kesäläksyksi kerätä tietyt kasvit syksyyn mennessä. Koska uuttera tyttäreni oli jo ala-asteella vaadittujen muutamien kymmenien kasvien sijasta kerännyt pitkälti yli sata kasvia, jotka esitteli opettajalleen, sai hän neuvoteltua, että keräämisen sijaan tänä kesänä kuvaa tietyt kasvit ja tekee niistä valokuvaesityksen syksyksi.

Kyllä kyllä. Tehtävä on annettu Kisuprinsessalle, vaan minkäs sille voin, että innostun näistä tällaisista ihan mahdottomasti. Olenkin kulkenut koko lomani nenä maassa kiinni ja myös maannut rähmälläni kankailla ja metsiköissä etsien mielenkiintoisia kasveja ja muita yksityiskohtia luonnosta. En aio näitä omia otoksiani kuitenkaan opettajalle esitellä, mutta opiksi on taas ollut. Monta uutta nimeä on löytynyt kasveille ja otuksille. Tutummistakin on löytynyt uusia ulottuvuuksia.

Koska en ole varsinaisesti mikään Erä-Jorma, joka nauttisi syvässä korvessa yksin vaeltelemisesta, vaan pikemminkin tykkään liikkua kohtuullisen lähellä ihmisiä, tapaan löytää enimmäkseen kaikkea ihan tavallista, en mitään erityisiä harvinaisuuksia.



Pieniin päin oleva sisiliskorouva? Symppis kertakaikkiaan.



Nuokkutalvikki

Isotalvikki

Miten voikin yhdessä paikassa kasvaa näin paljon vanamoja?

Kukkakärpänen melkein perillä rohtotädykkeessä

Joku verkkoperhonen, ehkä ratamoverkkoperhonen?


Heinätähtimö. Tykkään hurjasti tällaisista tienpientareiden tavallisista pienen pienistä ja vaatimattomista kukista, joihin ei ensin oikeastaan edes kiinnitä huomiota.



Kurjenmiekkaa ei kyllä tarvitse vaatimattomaksi kehua. Kaikessa komeudessaan, isossa koossaan ja käsittämättömissä väreissään se on kummallinen ilmestys suomalaisen sisäjärven rannalla.

Tätä käsityöläistä en ole henkilökohtaisesti tavannut, mutta nostan kesähattuani tuosta upean symmetrisestä ja koristeellisesta kuviosta, jonka puupölkkyyn on niillä työkaluilla ja aivokapasiteetilla aikaiseksi saanut. Koppakuoriainen vaiko joku toukka,  tämä vaatii vielä selvitystyötä.

Varjoja ja heijastuksia

Aika monella valokuvaavalla henkilöllä on joitain suosikkiaiheita tai -kuvakulmia, joita tulee kuvattua keskimääräistä useammin. Jotkut tykkäävät kuvata omia varpaitaan tai kengänkärkiään erilaisilla alustoilla, toiset ottavat peilin kautta omakuvia. Minä taas olen kevyesti heikkona kaikenlaisiin varjoihin ja heijastuksiin, joita kuviin ilmestyy joskus huomaamatta, joskus tositarkoituksella.

Enpä oikein usko, että tähän mieltymykseen on sen syvällisempää selitystä. Voisihan sitä ajatella, että varjoissa ja heijastuksissa avautuu näkymä toisenlaiseen todellisuuteen ja siihen, etteivät asiat aina ole ihan sitä, mille ensiksi näyttävät. Tai sitten voi vaan yksinkertaisesti pitää siitä, miten erilaiset pinnat peilaavat näkymiä. Varjo tai heijastus on useimmiten hyvin lyhyen hetken juttu. Kun olosuhteet muuttuvat, näkymä on hävinnyt, eikä palaa sellaisenaan enää koskaan.


Kisuprinsessan kanssa iltakävelyllä Sulkavan mökillä.

Pelargonia takkatuvan ikkunassa.

Tästä eteenpäin sitten Sulkavan luonnon meille tarjoamia impressionistisia näkemyksiä