Pakko on myöntää, että kyllä Pekkarinen joskus hermostuu minuun pahan kerran, kun tätä kaikenlaista omaisuutta on siunaantunut kaikkiin nurkkiin ja jokaiselle tasolle. Enimmäkseen taitaa kuitenkin vaan sietää ja rakastaa.
Tietää kyllä itsekin, että mistäs sen ylimääräisen kahdeksan hengen ruokapöydän ja siihen tuolit juhlan tullen ottaisi, ellen minä olisi niitä meille pienen virhearvion myötä hankkinut. Niin kuin nyt, kun syyskuussa vielä yhden kerran vietettiin hänen tammikuisia 50-vuotispäiviään. Niitä, joita hän ei aikonut juhlistaa ollenkaan.
Aika monta viikonloppua oltiin reissussa oltu pitkin syksyä, joten pikavauhdilla kyhättiin kutsut kasaan. Lihapata uuniin ja kukat pöydälle pulloihin, kynttilöihin tulet ja siinähän se melkein olikin. Sankari itse leipoi maanmainiota focacciaa, johon oppinsa on saanut italialaiselta rouvashenkilöltä.
Kukkien sekaan koristuksesi hain varastosta vanhoja, puisia kirjainpalikoita. Paitsi, että ne ovat mielestäni kivannäköisiä ja niistä tulee lapsuus mieleen, arvasin, että inspiroivat taiteilemaan erilaisia sanoja. Aamulla kun öisiä juhlan jälkiä siivoilimme, löytyi kukkien lomasta monta mielenkiintoista viestiä… Pikkuisen jäivät harmittamaan ne ohjelmanumeroksi kaavaillut mökille kulkeutuneet 70-luvun muistipelikortit. Ehkä minun viisikymppisilläni sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi, kuuntelen mielelläni, mitä mielessäsi liikkuu;-)