lauantai 19. heinäkuuta 2014

Perhosia vatsassa vai pupu pöksyissä?

Ihmiselo on kyllä monessa kohtaa tosi hankalaa. Minua on esimerkiksi jo kauan harmittanut se, kun tulee pelättyä niin monenlaisia asioita. Oikeastaan en usko, että pelkään sen enempää kuin moni muukaan ikäiseni naisihminen, mutta mistäs sen sitten lopulta ikinä tietää, kun ei toisen pään sisään pääse kuitenkaan asiaa tarkistamaan. Kaikenlaista sitä tuleekin ja on tullut vuosien varrella pelättyä. Vielä enemmän kuin pelkäämiseen, aikaa menee huolestumiseen ja huolestuneena olemiseen.

Sanotaanko näin, että äidin kuoleman jälkeen alkoi tulla mittari täyteen ja tartuin tähän ominaisuuteeni kaksin käsin. Tässä sitä nyt ollaan muutama vuosi myöhemmin. Tyytyväisenä tuloksiin istun vietettyäni kaksi yötä ypöyksin mummini ja ukkini talossa, jossa aiemmin en olisi varsinaisesti uskaltanut olla yksin edes päiväsaikaan, hohhoijaa.

IMG_3657IMG_3656






Joo totta, tämä on näennäisesti keskellä metsää, naapureita on, mutta niitä ei näy. Talo on iso ja siinä on kellaria ja vinttiä ja siellä kuuluu omituisia ääniä ympäri vuorokauden. Unohda en myös sitä, että 70-luvulla viereisessä metsässä lymyili vuorokauden verran vankikarkuri, ehkä.


IMG_3661

Silloin tällöin olen muistellut yhtä pelkäämiseen liittyvää tarinaa lapsuudestani. Varkaudessa on 50-luvulla rakennettu vesitorni, joka on samalla asuintalo. Sen katolle pääsee katsomaan maisemia, ja nykyisin siellä on myös oikein viihtyisä kahvila. Koska sukuni sekä isän, että äidin puolelta on Varkaudesta kotoisin, vietin lapsena tosi paljon aikaa siellä joko mummolan koirien tai rakkaan serkkutyttöni seurassa.

Olimme Nanna-serkun kanssa noin 10-vuotiaita, kun tuli yhtenä kesälomapäivänä mieleen, että voisimme käydä vähän katselemassa maisemia vesitornista. Huonompi homma, pelkäsin sitä verkkohissiä, joka tornin huipulle katselijat sen 15 kerrosta kuljettaa.

Hissin vieressä kulki porraskäytävä, joten päädyimme siihen, että kävellään niitä rappusia sitten. Kun olimme 15. kerroksessa, edessä olikin ylätasanteelle johtava metalliovi, joka oli lukossa! Tornin huipulle pääsi ainoastaan hissillä, muu käynti sinne oli suljettu.

IMG_3634

Ei auttanut tyttöjen kuin lähteä kiltisti palailemaan maan pinnalle portaita pitkin. Minulle tuli paluumatkalla vielä niin hirveä korkean paikan kammo, että jouduin laskeutumaan rappuset kontaten. Nannaa tämä hutireissu ymmärrettävästi harmitti ja saimme vielä siinä palaillessa aikaiseksi mojovan riidan, jossa sitten riitelemistä riittikin pitkälle sinä päivänä. Torniin ei siis menty sillä kertaa.

Vaan eipä mittään. Tällä viikolla ajattelin hoidella sitten senkin homman pois päiväjärjestyksestä. Sain Varkauteen vieraakseni nuoruuden ystäväni lapsineen ja järjestin meille ensimmäisen päivän ohjelmaan heti ensimmäiseksi aamupäivällä vierailun Vesitornin kahvilaan. Matka taitettiin komeasti hissillä mennen tullen ja ylhäällä nautittiin kaikessa rauhassa jäätelöt maisemia katsellen ja valokuvaten. 35 vuotta tätä kypsyttelin...

IMG_3628 IMG_3617 IMG_3621

9 kommenttia:

  1. Hyvä Paperitähti ja onnittelut yhden pelon voittamisesta! Allekirjoitan täysin tuon pelkäämisen ja huolissaan olemisen. Etukäteen ei kannattaisi surra, mutta minkäs teet. Täälläkin tehdään töitä sen asian kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kannustuksesta Nonna. Jatketaan töitä tämän ja monen muun mielenkiintoisen projektimme parissa.

      Poista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Hienoa uskallusta! Minulla nämä pelkäämisasiat menee ihan päin vastoin... nuorena olin hirmuisen paljon rohkeampi nykyisin yö yksin kotona on ihan kamalaa ja huolestuuna oleminen on lähes jatkuva olotila. :)

    Mukavaa päivää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yllättävän paljon sitä asioiden eteen pystyy näköjään tekemään, sitten kun siihen on oikea tahtotila olemassa. Ja tätä projektia ei ole tarvinnut edes vetää apinanraivolla, vaan ihan olen ollut armollinen itselleni koko ajan ;-)

      Poista
  4. Ihan paras blogi :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nöyränä kiitän ja punastun. Oli nätisti sanottu <3

      Poista
  5. Ihana tuo vesitornitarina :) MInulla on vähän samanlainen, olen halunnut aina käydä rauman vesitornissa, edes kouluaikoina emme tehneet sinne vierailuja. Olen nyt ajatellut sitä 30 vuotta, ehkäpä olisi aihetta tehdä asialle jotakin.

    Noista pelkäämisistä, itse en ole oikein koskaan osannut pelätä maalla yksinäni, en edes syrjämummolassa jossa ei todellakaan ole naapureita lähimain. Mutta helsingissä minua aidosti pelottaa ilta-aikaan poiketa lähikaupassani jonne on parin sadan metrin matka. Taidan siis pelätä kanssaihmisiä enemmän kuin pimeitä metsiä. Metsä ei satuta mutta inhottavaa kyllä, ne kanssaihmiset voivat :/

    VastaaPoista
  6. Lämpimästisuosittelen ainakin kokeilemaan tuota pelkokynnyksen ylittämistä. Pakko on myöntää, että kyllä mua vähän mahasta kouraisi, kun jouduin kuvat ottamaan ihan siitä kaiteen reunalla seisten, lasikaide vielä. Mutta kokosin itseni ja kädet täristen sen kuitenkin tein.

    Tuonne "metsän" keskelle olenkin taas ensi viikolla menossa, ihan yksin en tällä kertaa kun koirat lähtevät mukaan. Mutta totta on tuo mitä ihmisistä sanot verrattuna metsään. Tuon kun aina muistaisi metsässä pelätessään ;-)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, kuuntelen mielelläni, mitä mielessäsi liikkuu;-)