Ihmismieli on kyllä jotenkin aika kummallinen. Olen ennenkin huomannut, että omat lapsuusmuistoni ovat enemmän hajujen, äänien ja näkymien herättämiä tosi hetkellisiä tunnetiloja, kuin varsinaisia muistoja joistain tietyistä yksittäisistä tilanteista. Joskus jopa vähän harmittaa, kun muuta ei vaan mieleen tule, vaikka kuinka yrittäisi.
Olin hiihtolomalla Sulkavalla lyhyellä kävelyllä Mopen kanssa. Pekkarinen oli tietenkin hiihtämässä, sillä häntä eivät paukkuvat pakkaset haittaa millään tapaa, minulla pakkanen kiristää tosi nopeasti sekä ihoa, että hermoja. Ohitimme koiruuden kanssa luistelukentän, jossa arviolta 6. -luokkalaiset pojat olivat pelaamassa liikuntatunnilla lätkää.
Yhtäkkiä pelaamiseen liittyvien äänien seurauksena mieleeni vyöryivät kaikki ne pakkasillat 70- ja 80-luvuilla, kun olin palaamassa jalkaisin kotiin milloin mistäkin ja luistelukentältä kuului jääkiekon pelaamisen ääniä. Kun kiekko lyödään kentän laitaan, kaikuu ääni pakkaskelillä ihan toisenlaisella soinnilla, kuin lauhemmalla säällä.
Ihan pienen pieneksi haikeaksi hetkeksi pääsin takaisin pikkuisen Paperitähden pään sisään. Kotona olisi varmaan ollut äiti odottamassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi, kuuntelen mielelläni, mitä mielessäsi liikkuu;-)