Ruusuja ja puutarhoja

Parina talvena ennen joulua olemme käyneet Pekkarisen kanssa Loviisan vanhoihin taloihin järjestetyssä avoimien ovien tilaisuudessa. Vieraiden ihmisten kotona käyminen on tuntunut vähintäänkin yhtä epätodellisen omituiselle kuin terapiassa loputon pelkästään omasta itsestään puhuminen. Vaikka noissa kodeissa on tietenkin aina oltu ihan luvallisesti, en ole koskaan tohtinut ottaa siellä kuvia. Täysin vieraan ihmisen kodin kuvaaminen on tuntunut jotenkin liian tungettelevaiselle.

Kesäisin monissa noista vanhoista taloista järjestetään muutamana viikonloppuna avoimet ovet myös puutarhoihin. Puutarha tuntuu jotenkin julkisemmalle tilalle, joten tänään Loviisassa kierreltyäni innostuin jopa kuvaamaan. Kohteita en ehtinyt päivän aikana kiertää kuin neljä. Kuninkaanlampi-nimisessä talossa käytyäni olin ajatellut kiertää vielä pari kohdetta, mutta tuo miljöö oli yksinkertaisesti niin täydellinen, että en halunnut sen jälkeen nähdä enää yhtään mitään muuta.

Hienon hieno päivä, vaikka olinkin itsekseni liikkeellä. Pekkarisen kanssa kun eivät lomat sattuneet tänäkään kesänä pääosin yhtäaikaa. Vaan hyvä on ihmisen yksinkin oppia liikkumaan,

Mahottoman pitkä perjantai

Perjantai ei tuntunutkaan enää ollenkaan niin pitkälle kuin lapsena. Kuten eivät muutkaan pääsiäisen pyhät. Pääsiäiseen ajoittunut talviloma antoi armollisen hengähdystauon kaikkiin enemmän tai vähemmän solmussa oleviin asioihin. Mutta mistä löytyy se viisasten kivi, joka kertoo, mitä tälle meidän pääsiäis-, joulu-, ja juhannuspaikallemme pitäisi oikein tehdä?

Ihan postauksen lopussa on vallan mainion ranskalaisen tomaattipiiraan ohje. Ohje on Stockmannin Pariisin-viikkojen mainoslehtisestä. Valmiin piirakan keikauttaminen tarjolle ainakin korkealaitaisesta pannusta oli aika haastavaa, mutta maku on niin hyvä, että kannustan kokeilemaan.

Iskäni 70-luvun alussa maalaama taulu sopii minusta pääsiäisen teemaan paremmin kuin hyvin, joten siitä tämä kuvapläjäys lähtee tällä kertaa.

TARTE TATIN AU TOMATES

125 g voita

½ dl tuoretta timjamia tai 2 tl kuivattua

3 dl vehnäjauhoja

1 tl suolaa

1,5 rkl kylmää vettä

500 g kirsikkatomaatteja

1 valkosipulinkynsi

1 rkl sokeria

25 g voita

½ tl suolaa

1 rkl valkoviinietikkaa

.

1. Tee pohjataikina: Pilko timjami pieneksi. Mittaa jauhot kulhoon, lisää joukkoon suola ja pehmeä voi palasina. Nypi voi jauhojen joukkoon, kunnes seos on tasaisen karkea. Lisää joukkoon timjami ja sekoita. Lisää kylmä vesi, vaivaa ja painele taikina nopeasti pallon muotoon. Jos taikina tuntuu hajoavan, eikä pysy pallona, lisää vielä hieman vettä. Jätä taikina kulhoon lepäämään.
2. Tee täyte. Pese ja kuivaa tomaatit. Murskaa valkosipulinkynsi veitsen kyljellä, kuori ja pilko pieneksi.
3. Anna voin ja sokerin sulaa uuninkestävällä paistinpannulla keskilämmöllä, kunnes ne saavat hieman väriä (noin 2 minuuttia).
4. Lisää kirsikkatomaatit pannulle. Anna paistua keskilämmöllä noin 3 minuuttia.
5. Lisää valkosipuli, suola ja valkoviinietikka. Anna paistua keskilämmöllä, välillä varovasti nostellen tomaatteja, vielä 9-10 minuuttia, kunnes neste on suurimmaksi osaksi haihtunut ja voi ja sokeri ovat muuttuneet hieman siirappimaiseksi. Ota pannu pois liedeltä.
6. Ota taikinaa osissa käteen, litistä se käsien välissä ohueksi levyksi(0,3 cm) ja asettele tomaattien päälle pala kerrallaan.
7. Laita pannu uuniin 20–25 minuutiksi, kunnes taikina on saanut hieman väriä ja uunista tulvii karamellinen tuoksu.
8. Ota pannu pois uunista ja anna jäähtyä muutaman minuutin. Kumoa tatin tarjoilualustalle.
9. Tarjoa vihreän salaatin ja juustojen kera.

Svenska killar

Kaikki, jotka tuntevat minua vähänkään paremmin, tietävät, että minulla on aina ollut jonkunsortin heikkous paitsi Ruotsiin, myös ruotsalaisiin miehiin. Luultavasti kovin moni ei kuitenkaan tiedä, miksi. Omituista kyllä, itse pystyn osoittamaan hyvinkin tarkasti sen yhden tietyn hetken vuosikymmenten takaa.

Äitini paras ystävä lähti jo varsin nuorena Savosta maailmalle. Muutaman mutkan kautta hän päätyi jossain vaiheessa asumaan Ruotsiin ja lopulta naimisiin ruotsalaisen ammattimuusikon kanssa, kutsuttakoon häntä vaikka Sellistiksi. Lapsuudessani kävimme äidin kanssa melko usein tapaamassa hänen ystäväänsä. Joskus junailimme Vadstenaan Sellistin lapsuudenkotiin, toisinaan vietimme aikaa Örebrossa, jossa äidin ystävä ja Sellisti asuivat ihanassa, rähjäisessä vanhassa omakotitalossa.

Kun v. 1975 olin viisivuotias, meille ostettiin kotiin piano. Rakastin sitä alusta alkaen. Se oli iso, musta ja ikivanha. Tuona kesänä äidin ystävätär tuli meille kylään perheineen. Meidät lapset oli jo laitettu sinä iltana nukkumaan. Muistan, kuinka odottelin vaaleanturkoosissa sängyssäni unta, kun olohuoneesta alkoi kuulua jotain taianomaista. Sellisti oli asettunut pianomme ääreen ja alkoi vahvasti tunteella soittaa Tsaikovskin pianokonserttoa no. 1.

En usko, että olin koskaan kuullut mitään niin kaunista ja syvästi vaikuttavaa. Silloin tapahtui jotain, josta en eroon pääse enää ikinä. Epäreilua etenkin Tsaikovskille, että siitä hetkestä alkaen, rakkauteni ei suinkaan ole kohdistunut Tsaikovskiin, lukuun ottamatta tuota kyseistä pianokonserttoa, vaan ruotsalaisiin miehiin.

Pianoa halusin itsekin oppia soittamaan ja niinpä olin samaisena syksynä etsinyt itselleni soitonopettajan. Siihenkin harrastukseen olin lopulta aivan liian laiska, enkä useamman vuoden opiskelun tuloksena oppinut soittamaan minkään vertaa.

Sellistikin osoittautui täysin epäonnistuneeksi valinnaksi: ikävä luonne yhdistettynä alkoholiongelmaan. Avioeron myötä Sellisti hävisi meidän elämästämme lopullisesti. Kuolikin kuulemma suhteellisen nuorena.

Vähän päälle kaksikymppisenä törmätessäni Pekkariseen tajusin pian, että sen lähemmäksi ruotsalaista miestä en koskaan tulisi pääsemään. Vaaleine hiuksineen, valkeine hampaineen ja kauniisti ruskettuneena hänessä oli ruotsalaisuutta juhannuksena 1993 minulle ihan riittävästi.

Hyvinhän kaikki kuitenkin lopulta päättyi, minä sain look a like- ruotsalaiseni ja rakastan edelleen tuota pianokonserttoa sekä Ruotsissa matkustelemista.

Sen pianon isäni vaihtoi reilut parikymmentä vuotta sitten sirompaan. Harmitti kovasti, mutta kukaan ei suostunut kantamaan sitä vanhaa rohjoa tuolloin kolmannessa kerroksessa sijaitsevaan opiskelijakämppääni.

Oli hämärää, satoi vettä

Ajettiin Savoon. Oli pimeää, satoi vettä. Laitettiin ruokaa, katettiin pöytä, syötiin ja tiskattiin. Oli hämärää, satoi vettä. Paistoi hetken aurinko. Laitettiin ruokaa, katettiin pöytä, syötiin ja tiskattiin. Kävi köllykkäpukki. Naurettiin hassulle pukille, paitsi porukan pienimmät. Heitä ei naurattanut. Oli hämärää, satoi vettä. Laitettiin ruokaa, katettiin pöytä, syötiin ja tiskattiin. Oli hämärää, satoi vettä. Laitettiin ruokaa, katettiin pöytä, syötiin ja tiskattiin. Oli hämärää, mutta ohuesti valkealla hunnulla peitetty maa. Pakattiin tavarat, lähdettiin kotiin.

Jouluna 2015 ei eloa pilattu stressillä eikä aikatauluilla, vaan hemmoteltiin hyvällä ruualla ja rakkaalla seuralla.

Paris - Je t'aime

Olen paljon miettinyt sitä, miksi jostain paikasta tulee niin taianomainen. Miksi ne ensimmäiset ihmiset asettuivat sinne. Oliko pelkästään paikan fyysinen sijainti hyvä vai oliko paikassa jotain muutakin jo silloin vai rakentuiko se vasta vuosisatojen saatossa erilaisten aikakausien seurauksena. Tiedän ihmisiä, jotka vihaavat Pariisia. Paljon on kuitenkin myös minunkaltaisiani, joille tässä kaupungissa, sen ilmapiirissä ja ihmisissä vaan on jotain ihmeellistä ja kiehtovaa kerta toisensa jälkeen.

Tällä reissulla tuntui erityisen tärkeälle seisoa lauantai-iltapäivän käsittämättömän täydessä metrossa tiiviisti kylkikyljessä kaikkien vieraiden ihmisten kanssa. Kaikki erilaisia, eri ikäisiä, erilaisista taustoista, eri maista ja maanosista, erinäköisiä, tavallisia ja epätavallisia ja silti kaikki jonkun lapsia. Kaikkien tämän syksyn vihaa huokuvien tapahtumien ja puheiden jälkeen oli huojentavaa tuntea, että ihan oikeasti suurin osa meistä ihmisistä emme kuitenkaan ole toistemme vihollisia. Tuntui tärkeälle elää konkreettinen hetki yhtä itselleni tärkeintä elämänarvoa: ihmisyyttä.