Aina samoissa paikoissa, osa 1

Loppukesästä Kisuprinsessalle ja Pekkariselle syntyi kiistaa, kumpi saisi lähteä syksyiselle matkalle Paperitähden kanssa. Asiahan oli varsin helppo ratkaista: päätin, että tekisin reissun molempien kanssa.

Ensin oli vuorossa Kisuprinsessa, sekä kohteena jo vanhastaan tuttu ja meille molemmille rakas Kööpenhamina. Tottakai minusta on hienoa nähdä uusia paikkoja, mutta vähintään yhtä paljon ilahdun myös siitä, kun kohtaan jotain tuttua, vaikka jonkun pienen kaupan tai ravintolan, joka on sattunut matkan varrelle aiemminkin. Tuleekohan siitä jotenkin turvallinen olo?

Täysin poikkeuksellisesti tälle reissulle olimme molemmat listanneet osoitteineen ja aukioloaikoineen muutamia "pakko nähdä"-kohteita jo etukäteen. Paperitähden listalla oli kasvitieteellinen puutarha ja kourallinen kukkakauppoja. Kisuprinsessa oli taas etsinyt kohteikseen cocktail- ja trendibaareja!

Minua kiehtoi ajatus polkupyörien vuokraamisesta, mutta Kisuprinsessa kieltäytyi jyrkästi pyöräilemästä. Pistimme siis ahkerasti tossua toisen eteen heti torstaiaamusta alkaen. Askeleita kertyi mittariin vajaat 25 000 päivässä.

 Ørstedsparken ulkoilevine koirineen ja lenkkeilijöineen ilahdutti matkalla kasvitieteelliseen

 

Joka puolella kaupunkia valmistauduttiin kiihkeästi viikon päästä alkavaan joulusesonkiin. Nämä jättiläismäiset kruunut ovat matkalla Kongens Nytorvin markkinoita valaisemaan.



Korkeanpaikan kammoani uhmaten kiipesin kuitenkin Illum-tavaratalon Rooftop-ravintoloiden parvekkeelle katselemaan keskustan hulinoita. Vaikka vatsasta väänsi, piti sinne kiivetä pimeän tullen vielä uudestaan.

 

Kisuprinsessan ensimmäinen kohde Clarrods&Co-niminen ravintola Store Strandstrædella

 

Gråbrødretorv syysasussaan

 

Hotel D'Angleterre, unelmien majapaikka numero yksi

 

18 vuotta

En ole ikinä tosiaankaan ollut mikään esimerkillinen äiti. Ainoa kasvatusfilosofia, johon koskaan olen uskonut, perustuu ihmisen omaan oivaltamiseen. Jotenkin olen aina halunnut ajatella, että vain sillä tavoin lapset voivat pysyvästi omaksua oikeita tapoja toimia. Toki olen omieni oivallusta yrittänyt vaivihkaa aina ohjata mahdollisimman oikeaan suuntaan. Sen kummemmin en ole koskaan kuria osannut pitää. 

Paitsi, etten ole osannut oikeasti "kasvattaa" ja komentaa tai vaatia, olen ollut myös varsin laiska järjestämään syntymäpäiviä lapsilleni. Molemmat lienevät liikuttavan yksimielisiä siitä, että kummallekaan niitä ei ole järjestetty. Traktorimiehellä kyseinen juhla on aina ajoittunutkin juhannukseen, joka sinänsä on jo hyvä tekosyy. Kisuprinsessan lokakuisten synttäreiden kohdalla kyse lienee ollut vain laiskuudesta. Ja siitä, että kaikenlaiset juhlajärjestelyt tuppaavat minulta menemään överiksi lähes poikkeuksetta. 

Kun Kisuprinsessalla oli tuloillaan 18-vuotispäivät, ehdotti Pekkarinen, että järjestäisimme sisaruksillemme synttärijuhlat Halloween-teemalla. Mikäpä ettei, voisihan sitä kerran 18 vuodessa lastenkutsutkin järjestää, sillä pikkuisen harmittaa, että luistelin tästä velvollisuudesta kaikki nämä vuodet. 

Juhlajärjestelyjen edetessä kävi kyllä ilmi, että Pekkarinen oli tarkoittanut enemmänkin sadonkorjuujuhlia, eikä olisi halunnut kotiin pääkalloja. Vaan juhlakoneisto oli jo käynnissä, joten minkäs teet. Niinpä meille rakennettiin olohuoneeseen pienen pieni kahvila ja juhlapöydästä löytyi niitä pääkalloja.

Pyhäinpäivän havuasetelman kynttilälle, samoin kuin juhlien kukkakimpun olin tehnyt jo viikolla koulussa. Kimppua tehdessäni en vielä tiennyt, että se päätyisi omaan kahvilaani, mutta hyvinhän se sinne väriensäkin puolesta solahti.

Ammatinvaihtaja

Toista kuukautta olen miettinyt, mitä kirjoittaisin elokuussa alkaneista puutarhuriopinnoistani. On vaikea muotoilla tekstiä, joka kuvaisi tätä tunnetta. Olen todella onnellinen, että minulla oli nyt mahdollisuus toteuttaa tämä jossain takaraivossa jo vuosia kytenyt ajatus opinnoista kasvien parissa.

Yhtään pettymystä ei ole vielä vastaan tullut. Joka päivä ihmettelen, että ihan oikeasti saan tehdä kaikkea tätä. Olen opetellut kymmeniä ellei satoja kasvien tieteellisiä nimiä, oppinut tunnistamaan kymmeniä uusia kasveja ja tutustunut eri maalajeihin, sitonut matalia ja korkeita kimppuja, väkertänyt puolipyöreän asetelman astiaan ja käyttänyt kokonaisen työpäivän surulaitteen tekemiseen, opetellut paketoimaan kukkia oikeaoppisesti, tuhertanut kaksi rintaviehettä, opetellut ajamaan traktoria ja kolmea erilaista päältäajettavaa ruohonleikkuria sekä vaihtamaan siimaleikkuriin siiman. Välillä paremmalla ja välillä huonommalla menestyksellä.

Kun kaiken tämän vielä saa tehdä hurjan mukavassa ja samanhenkisessä seurassa, mitä muuta voisin olla kuin tyytyväinen.

Ihka ensimmäinen työni, puolipyöreä matala kimppu.

Seuraavaksi puolipyöreä, matala asetelma astiaan, oasis-sieneen.

Kaksi rintaviehettä, ensimmäinen kukkien langoitusharjoitus.

Surulaite, kahvalliseen oasis-pohjaan

Ja lopuksi korkea kimppu, valtava haaste, jonka parissa treenaamista vielä riittää.

Tänään ruokapöydälle pikaisesti kyhätty asetelma, ei minkään taiteen tai ammatillisten sääntöjen mukaan. Inspiraationa kirppiskierrokselta löytynyt kymmenen pikkumaljakon nippu ja Lidlistä ruokakauppareissulla ostetut krysanteemit, sekä viimeiset kotipihan kukkijat.

Ruusuja ja puutarhoja

Parina talvena ennen joulua olemme käyneet Pekkarisen kanssa Loviisan vanhoihin taloihin järjestetyssä avoimien ovien tilaisuudessa. Vieraiden ihmisten kotona käyminen on tuntunut vähintäänkin yhtä epätodellisen omituiselle kuin terapiassa loputon pelkästään omasta itsestään puhuminen. Vaikka noissa kodeissa on tietenkin aina oltu ihan luvallisesti, en ole koskaan tohtinut ottaa siellä kuvia. Täysin vieraan ihmisen kodin kuvaaminen on tuntunut jotenkin liian tungettelevaiselle.

Kesäisin monissa noista vanhoista taloista järjestetään muutamana viikonloppuna avoimet ovet myös puutarhoihin. Puutarha tuntuu jotenkin julkisemmalle tilalle, joten tänään Loviisassa kierreltyäni innostuin jopa kuvaamaan. Kohteita en ehtinyt päivän aikana kiertää kuin neljä. Kuninkaanlampi-nimisessä talossa käytyäni olin ajatellut kiertää vielä pari kohdetta, mutta tuo miljöö oli yksinkertaisesti niin täydellinen, että en halunnut sen jälkeen nähdä enää yhtään mitään muuta.

Hienon hieno päivä, vaikka olinkin itsekseni liikkeellä. Pekkarisen kanssa kun eivät lomat sattuneet tänäkään kesänä pääosin yhtäaikaa. Vaan hyvä on ihmisen yksinkin oppia liikkumaan,

Mahottoman pitkä perjantai

Perjantai ei tuntunutkaan enää ollenkaan niin pitkälle kuin lapsena. Kuten eivät muutkaan pääsiäisen pyhät. Pääsiäiseen ajoittunut talviloma antoi armollisen hengähdystauon kaikkiin enemmän tai vähemmän solmussa oleviin asioihin. Mutta mistä löytyy se viisasten kivi, joka kertoo, mitä tälle meidän pääsiäis-, joulu-, ja juhannuspaikallemme pitäisi oikein tehdä?

Ihan postauksen lopussa on vallan mainion ranskalaisen tomaattipiiraan ohje. Ohje on Stockmannin Pariisin-viikkojen mainoslehtisestä. Valmiin piirakan keikauttaminen tarjolle ainakin korkealaitaisesta pannusta oli aika haastavaa, mutta maku on niin hyvä, että kannustan kokeilemaan.

Iskäni 70-luvun alussa maalaama taulu sopii minusta pääsiäisen teemaan paremmin kuin hyvin, joten siitä tämä kuvapläjäys lähtee tällä kertaa.

TARTE TATIN AU TOMATES

125 g voita

½ dl tuoretta timjamia tai 2 tl kuivattua

3 dl vehnäjauhoja

1 tl suolaa

1,5 rkl kylmää vettä

500 g kirsikkatomaatteja

1 valkosipulinkynsi

1 rkl sokeria

25 g voita

½ tl suolaa

1 rkl valkoviinietikkaa

.

1. Tee pohjataikina: Pilko timjami pieneksi. Mittaa jauhot kulhoon, lisää joukkoon suola ja pehmeä voi palasina. Nypi voi jauhojen joukkoon, kunnes seos on tasaisen karkea. Lisää joukkoon timjami ja sekoita. Lisää kylmä vesi, vaivaa ja painele taikina nopeasti pallon muotoon. Jos taikina tuntuu hajoavan, eikä pysy pallona, lisää vielä hieman vettä. Jätä taikina kulhoon lepäämään.
2. Tee täyte. Pese ja kuivaa tomaatit. Murskaa valkosipulinkynsi veitsen kyljellä, kuori ja pilko pieneksi.
3. Anna voin ja sokerin sulaa uuninkestävällä paistinpannulla keskilämmöllä, kunnes ne saavat hieman väriä (noin 2 minuuttia).
4. Lisää kirsikkatomaatit pannulle. Anna paistua keskilämmöllä noin 3 minuuttia.
5. Lisää valkosipuli, suola ja valkoviinietikka. Anna paistua keskilämmöllä, välillä varovasti nostellen tomaatteja, vielä 9-10 minuuttia, kunnes neste on suurimmaksi osaksi haihtunut ja voi ja sokeri ovat muuttuneet hieman siirappimaiseksi. Ota pannu pois liedeltä.
6. Ota taikinaa osissa käteen, litistä se käsien välissä ohueksi levyksi(0,3 cm) ja asettele tomaattien päälle pala kerrallaan.
7. Laita pannu uuniin 20–25 minuutiksi, kunnes taikina on saanut hieman väriä ja uunista tulvii karamellinen tuoksu.
8. Ota pannu pois uunista ja anna jäähtyä muutaman minuutin. Kumoa tatin tarjoilualustalle.
9. Tarjoa vihreän salaatin ja juustojen kera.

Svenska killar

Kaikki, jotka tuntevat minua vähänkään paremmin, tietävät, että minulla on aina ollut jonkunsortin heikkous paitsi Ruotsiin, myös ruotsalaisiin miehiin. Luultavasti kovin moni ei kuitenkaan tiedä, miksi. Omituista kyllä, itse pystyn osoittamaan hyvinkin tarkasti sen yhden tietyn hetken vuosikymmenten takaa.

Äitini paras ystävä lähti jo varsin nuorena Savosta maailmalle. Muutaman mutkan kautta hän päätyi jossain vaiheessa asumaan Ruotsiin ja lopulta naimisiin ruotsalaisen ammattimuusikon kanssa, kutsuttakoon häntä vaikka Sellistiksi. Lapsuudessani kävimme äidin kanssa melko usein tapaamassa hänen ystäväänsä. Joskus junailimme Vadstenaan Sellistin lapsuudenkotiin, toisinaan vietimme aikaa Örebrossa, jossa äidin ystävä ja Sellisti asuivat ihanassa, rähjäisessä vanhassa omakotitalossa.

Kun v. 1975 olin viisivuotias, meille ostettiin kotiin piano. Rakastin sitä alusta alkaen. Se oli iso, musta ja ikivanha. Tuona kesänä äidin ystävätär tuli meille kylään perheineen. Meidät lapset oli jo laitettu sinä iltana nukkumaan. Muistan, kuinka odottelin vaaleanturkoosissa sängyssäni unta, kun olohuoneesta alkoi kuulua jotain taianomaista. Sellisti oli asettunut pianomme ääreen ja alkoi vahvasti tunteella soittaa Tsaikovskin pianokonserttoa no. 1.

En usko, että olin koskaan kuullut mitään niin kaunista ja syvästi vaikuttavaa. Silloin tapahtui jotain, josta en eroon pääse enää ikinä. Epäreilua etenkin Tsaikovskille, että siitä hetkestä alkaen, rakkauteni ei suinkaan ole kohdistunut Tsaikovskiin, lukuun ottamatta tuota kyseistä pianokonserttoa, vaan ruotsalaisiin miehiin.

Pianoa halusin itsekin oppia soittamaan ja niinpä olin samaisena syksynä etsinyt itselleni soitonopettajan. Siihenkin harrastukseen olin lopulta aivan liian laiska, enkä useamman vuoden opiskelun tuloksena oppinut soittamaan minkään vertaa.

Sellistikin osoittautui täysin epäonnistuneeksi valinnaksi: ikävä luonne yhdistettynä alkoholiongelmaan. Avioeron myötä Sellisti hävisi meidän elämästämme lopullisesti. Kuolikin kuulemma suhteellisen nuorena.

Vähän päälle kaksikymppisenä törmätessäni Pekkariseen tajusin pian, että sen lähemmäksi ruotsalaista miestä en koskaan tulisi pääsemään. Vaaleine hiuksineen, valkeine hampaineen ja kauniisti ruskettuneena hänessä oli ruotsalaisuutta juhannuksena 1993 minulle ihan riittävästi.

Hyvinhän kaikki kuitenkin lopulta päättyi, minä sain look a like- ruotsalaiseni ja rakastan edelleen tuota pianokonserttoa sekä Ruotsissa matkustelemista.

Sen pianon isäni vaihtoi reilut parikymmentä vuotta sitten sirompaan. Harmitti kovasti, mutta kukaan ei suostunut kantamaan sitä vanhaa rohjoa tuolloin kolmannessa kerroksessa sijaitsevaan opiskelijakämppääni.