Lampunvaihtoa lauantaina

Pekkarinen oli jo viikolla tuntenut itsensä sairaaksi, mutta ei ollut siitä tietenkään minulle kertonut. Kun torstai-iltana ajelimme mummolaan, rupesin ihmettelemään vieressä niiskuttavaa kuskia. Juu, flunssa on kuulemma.

Perjantaina tein etänä normaalin työpäivän. Mies makasi sohvalla kuumeessa ja niiskutti. Lauantaille olin varannut kaikennäköistä pikkuhommaa, lampunvaihtoa ja sen sellaista. Mies makasi edelleen sohvalla kuumeessa ja niiskutti. Ilmoitti vaan, ettei aio osallistua, koska osaan ne itsekin vaihtaa. Niin sitten keikuin puoli päivää tikkailla katonrajassa, hikoilin ja ruuvasin, tappelin aivan liian pitkin johtojen kanssa, testasin ja hikoilin. Yritin suoristaa kiemuraisia johtoja ja hikoilin. Yhden lampun vaihtaminen sysäsi liikkeelle ketjureaktion, ja lopulta paikkaa vaihtoi neljä kattolamppua.

Livalin Focus-sarjan lamppuja olin hillonnut varastossa jo toistakymmentä vuotta. Nyt tuli tunne, että täällä niille voisi olla oikea koti. Varastoon taisi jäädä vielä yksi, vähän eri mallinen Focus. Toivottavasti muistan oikein ja löydän vielä sen viimeisenkin jokakesäisessä varaston siivousoperaatiossa. Miten lie kuvaajan käsi vapissut, kun kuva on kovasti suttuinen.

Ruotsalainen Kosta Lampanin Hinken etsii vielä ehkä lopullista paikkaansa, kun joutui väistymään Focuksen tieltä. 

Kyllä kiitin onneani, etten raaskinut hankkia tuota alunperin himoitsemaani Selettin kattolamppua vaan päädyin tuohon kolmelamppuiseen vaihtoehtoon. Todellisuus ei tosiaankaan ihan täysin vastannut mainoskuvaa...

Maalipensselit olin unohtanut kotiin, enkä niitä muistanut myös kauppareissulla ostaa, joten mummolaa varten hankitut maalipurkit jäivät korkkaamatta. Ja niinpä jäljelle jäikin sitten oikeastaan vain kukkahommia, sillä mukanani olin jälleen kuljettanut takakontillisen kukkanyssäkkää ja pussukkaa.

Kukkakimput ja asetelmat tehdään useimmiten hyvinkin nuppuisista kukista, luonnollisesti siksi, että niistä olisi mahdollisimman pitkään iloa. Siitä seuraa sitten se suuri haaste ja pieni paine, että tekijän olisi hyvä ymmärtää ja osata ennakoida, miten eri kukat käyttäytyvät. On lajeja, jotka taipuvat maljakossakin hyvin voimakkaasti valoa kohden. Sitten on lajeja, jotka kasvavat vielä katkaistuinakin voimakkaasti pituutta. Värisävytkin auenneessa kukassa ovat usein joitain muuta, kuin vähän nuppuisesta versiosta vielä kuvittelee. Siinäpä se onkin kukkahommien suurin riemu ja tuska. Seurata sitä, mitä tekeleellesi päivien kuluessa tapahtuu. Tänä viikonloppuna siihen olikin aikaa.

En erityisemmin ole ilmakasvien ystävä, mutta näiden yksilöiden muoto ja ja hennosti punertava väri heijastivat minusta niin hyvin lempipensaani terttuseljan puhkeavia versoja, että en voinut vastustaa muutaman ostamista. 

Muistoksi talo

Eihän kukaan täysijärkinen, eikä edes etäisesti ajan hengessä kiinni oleva ihminen osta pelkkien riskirakenteiden varaan rakennettua 70 - 80-luvun taloa. Ota riesakseen taloa, joka ei ole hienoin perinteisin menetelmin perustettu ja rakennettu hirsitalo tai rintamiestalo, jota sitten myös kunnostellaan perinnerakentamisen menetelmin hitaasti ja käsin tehden.

Kun yhdellä kesäisellä visiitillä astuin mummolaan sisälle, siellä oli käynyt juuri kuntotarkastaja. Olin pidellyt käsissäni ihan riittävän karua luettavaa isoista ja arvokkaista remonteista, joita siellä väistämättä on pian edessä. Takana oli myös kiinteistövälittäjien käyntejä, arvioita ja pitkiä keskusteluja kiinteistön myynnistä. Kaikesta huolimatta, yhtäkkiä minulle tuli se hyvä tunne, joka aina omaan mummolaan tullessa tulee. Enkä ollut taas ollenkaan varma, olenko valmis päästämään irti.

Edessä on monta mittavaa ja kallista remonttia, jotka on pakko teettää ulkopuolisella ja monta pienempää pintaremonttia, jotka voimme Pekkarisen kanssa tehdä itse. On puuttuvia salaojia, pihan kallistuksia, vesieristyksiä, kylpyhuoneremonttia, kattoremonttia, uusittavaa lämmitysjärjestelmää, maalattavaa ja rapsuteltavaa, uusittavaa keittiötä. On mietittävä, mitä talon alkuperäisestä kasari-ilmeestä halutaan säilyttää ja missä tehdään sitä, mikä omaa silmää miellyttää juuri nyt. Eikä tässä kaikessa ole yhtään mitään järkeä, kun kotoakin matkaa on 300 kilometriä. Eihän tässä ole mitään järkeä.

Tämä ei ollut järkiratkaisu, eikä tämä ollut tunneratkaisu. Tämä oli vain ratkaisu, jonka seurauksena mummolan talo siirtyi kokonaan minulle ja lapsuudenkesämökkini osuus pikkuiselle veljelleni.

Kerran ehdotin Pekkariselle, että luopuisimme ihan kaikesta omaisuudesta, mitä meillä on ja aloittaisimme alusta jossain meille vieraassa paikassa, vaikka ulkomailla. Mutta Pekkarinen ei halunnut. Hänellä oli tunne, että hänen kohtalonsa on vaalia suvun paikkoja. Halunneeko mies sitten muistoksi talon.

Viime talvena kouluun ajellessa, tuli usein kuunneltua lämpimien nuoruusmuistojen kunniaksi Dave Lindholmia. Pieni ja hento ote – kappaleen sanat ja erityisesti sen ensimmäinen säkeistö, on aina kolahtanut syvästi.

”Pidin siitä, mistä kerroit: ihmisestä, joka halusi muistoksi talon
Pidän siitä, miten kerrot asioita, tunteita 
Pidän siitä, mitä teet: teet sen kauniisti ja hyvin 
Sinä yllätät kaikki, paitsi ne, jotka tietää"

Kaikenlaisia jouluja

Isoisovanhempani Olga ja Otto rakensivat itselleen pienen mökin Varkauden Puurtilaan noin 90 vuotta sitten. Kun isoukkini kuoli seitsemänkymmentäluvun puolivälin jälkeen, mökki jäi meille suvun rakkaaksi kesäpaikaksi. Olgalla ja Otolla oli kaksi lasta, ukkini ja hänen pikkuveljensä Olavi. 

Molemmat veljeksistä joutuivat nuorina miehinä sotaan. Kuin ihmeen kaupalla kumpikin palasi loppusyksystä 1944 jatkosodasta vahingoittumattomana kotiin. Eräänä iltana, juuri joulun alla, tarkalleen ottaen aatonaattona veljekset lähtivät viettämään iltaa kaupungille.Vastikään sodasta palanneiden nuorten miesten elämä ylipäätänsä ei liene ollut sieltä seesteisimmästä päästä tuona syksynä. Ilta vierähti kummallakin oman kaveriporukkansa parissa.

Ukkini tehdessä lähtöään kotia kohti hän houkutteli pikkuveljeään mukaan, mutta veli halusi vielä jäädä baariin, eikä hän sieltä ikinä kotiin enää palannutkaan. Ruumista ei koskaan löytynyt, eikä poliisilla liioin juuri sodan päätyttyä ollut resursseja tutkia jokaista tapahtumaa kovin perinpohjaisesti. Oletettiin, että nuori mies oli päätynyt ravintolaillan päätteeksi heikoille jäille. Monenmoista tarinaa hänen viimeisistä hetkistään kyllä kaveripiirissä kerrottiin.

Jotenkin juuri tänä syksynä tämä surullinen tapahtumasarja isoisovanhempieni elämässä tuntui erityisen läheiselle, kun oma poikani alkaa olla Olavin ikäinen. Isäni oli aina kertonut, että hänen mummolassaan ei tästä tapahtumasta  johtuen juuri joulua vietetty. Alkoi kummallisen vahvasti tuntua sille, että haluaisin istua hetken Oton ja Olgan keittiössä juuri sinä päivänä.

Hiukan hankalaksi asian teki se, että aatonaatto päivänä pakkanen laski Varkaudessa 18 asteeseen. Mökki on talvella kylmillään, eikä muu perhe todellakaan jakanut kutsumustani juoda hyytäviä termarikahveja mökin keittiössä. Pidin kuitenkin itsepintaisesti pääni, paistoin mukaan mummini ohjeella vadelmaisen murokakun ja keitin kavit termospulloon, pakkasin mukaan vanhan jouluisen pöytäliinan ja kynttilänjalat 60-luvulta . Kahvit juotiin mökin keittiössä aivan järjettömän pikapikaa: Pekkarinen pakkasi tyhjentyneen kahvikuppini koriin, sillä sekunnilla kun sen pöydälle laskin. Se siitä idyllisestä nostalgia-hetkestä tällä erää. But I guess it is the thought that counts.

Joulusta kaikin puolin tuli vähän erilainen, sillä pikkuveljeni perhe ei tavalliseen tapaansa tullut mummolaan, ja aatto vietettiin ihan vaan oman perheen kesken. Kun joulupäivänä istuimme päivällispöydässä kylään tulleen isäni ja bonusmamman kanssa ja heillä oli mukanaan vielä vanha ja rakas perheystävämme, entinen historian opettajani yläasteelta ja lukiosta, oli tunnelma juuri oikea ja tästäkin joulusta jäi hienot muistot joulujen ketjuun.

Suunnitelmien muutoksia

Traktorimies muutti kotoa jo maaliskuussa. Tyhjäksi jäänyttä huonetta oli tarkoitus käydä remontoimaan saman tien, mutta sitten tuli kaikenlaista, mukaanlukien Ruotsin harjoittelujaksoni ja homma vaan jäi kuukaudesta toiseen. Huone on aika iso, mutta ehdottomasti meidän talomme  pimein, kiitos pohjoiseen avautuvan ikkunan. Luonnonvaloa ei millään voi korvata, joten ajattelin, että tehdään huoneesta sitten suosiolla pimeä. Olin jo vuosia lehdistä katsellut yhtä Svenskt Tennin mustapohjaista tapettia ja päättänyt, että sillä tapetoitaisiin huoneen pimeä syvennys, jossa on aina ollut sänky.

Vaan jälleen kerran kävi niin, että aloinkin katsella erilaisia tapettivaihtoehtoja ja lopulta kaikenlaista ihanaa löytyikin niin paljon, että en osannut enää päättää, mikä tapetti seinälle laitettaisiin ja päädyin maalaamaan syvennyksen tummalla petroolin sinisellä. Ennenkuin ehdin sinistä maalia ostaa, Pekkariselle muistui mieleen, että hänelle jäi yhdestä projektista harmaata maalia ja kiikutti sen minulle esittäen, että seinään käytettäisiikin sen purkin loppu. Mikäpä siinä, olin kyllästynyt koko remonttiin jo ennenkuin se oli aloitettukaan ja tuumasin nopeasti, että harmaa on ihan yhtä hyvä. Samaiselle seinälle olin ajatellut laittaa myös monta, monta, monta vanhaa  ja söpöä pikkutaulua, joita on vuosien varrella tullut keräiltyä. Lopulta seinälle päätyi kuitenkin vain tuo kierrätyskeskuslöytö viime talvelta.

Homma saatiin lopulta nopeasti finaaliin. Kalusteita olin haalinut odottelemaan jo pitkin vuotta. Jättikokoinen työpöytä oli ollut pahasti tiellä, keskellä olohuoneen lattiaa reilut puoli vuotta ja sohvasänky paketeissa yläkerran aulassa myös useampia kuukausia. Yksi pieni vitriini vielä  aiheuttaa vähän päänvaivaa ostaako vaiko ei, sillä olisi kiva saada huoneeseen kaikki maljakot. Täällähän minulla on pitkälti ajatuksena kukkahommia tehdä. Muutamia muitakin yksityiskohtia odottelee vielä oikeata oivallusta. Eniten nyt kuitenkin jännitetään sitä, muistaako meistä kukaan tätä huonetta käyttää.

Pienet juhlat kotona

Pakko on myöntää, että kyllä Pekkarinen joskus hermostuu minuun pahan kerran, kun tätä kaikenlaista omaisuutta on siunaantunut kaikkiin nurkkiin ja jokaiselle tasolle. Enimmäkseen taitaa kuitenkin vaan sietää ja rakastaa.

Tietää kyllä itsekin, että mistäs sen ylimääräisen kahdeksan hengen ruokapöydän ja siihen tuolit juhlan tullen ottaisi, ellen minä olisi niitä meille pienen virhearvion myötä hankkinut. Niin kuin nyt, kun syyskuussa vielä yhden kerran vietettiin hänen tammikuisia 50-vuotispäiviään. Niitä, joita hän ei aikonut juhlistaa ollenkaan.

Aika monta viikonloppua oltiin reissussa oltu pitkin syksyä, joten pikavauhdilla kyhättiin kutsut kasaan. Lihapata uuniin ja kukat pöydälle pulloihin, kynttilöihin tulet ja siinähän se melkein olikin. Sankari itse leipoi maanmainiota focacciaa, johon oppinsa on saanut italialaiselta rouvashenkilöltä.

Kukkien sekaan koristuksesi hain varastosta vanhoja, puisia kirjainpalikoita. Paitsi, että ne ovat mielestäni kivannäköisiä ja niistä tulee lapsuus mieleen, arvasin, että inspiroivat taiteilemaan erilaisia sanoja. Aamulla kun öisiä juhlan jälkiä siivoilimme, löytyi kukkien lomasta monta mielenkiintoista viestiä… Pikkuisen jäivät harmittamaan ne ohjelmanumeroksi kaavaillut mökille kulkeutuneet 70-luvun muistipelikortit. Ehkä minun viisikymppisilläni sitten.

 

Kielletty ajosuunta

Jos meillä reissussa joskus keskenämme Pekkarisen kanssa tunteet kuumenevat, niin 99% varmuudella kyse on jostain kolmen ärrän listalla: reitti, ruoka tai tietenkin romut. Lundiin saapuessamme ajauduimme vähän lievää kiivaampaan sanaharkkaan reitistä.

Olin varannut meille kahdeksi yöksi huoneen yhdestä keskustan hotellista, koska tarkoitus oli käyttää yksi päivä junamatkaan Kööpenhaminaan ja rautatieasema oli kätevästi kävelymatkan päässä. Tavalliseen tapaan näppäilin osoitteen navigaattorin ja siitähän se sitten alkoi. Kaupunki osoittautui ulkomaalaisen autoilijan painajaiseksi, lähestyipä sitä sitten navigaattorin tai kartan avulla.

Jokainen lähestymissuunta hotellillemme päätyi umpikujaan ja ajokieltoon, sillä isompia ja pienempiä tietöitä tuntui olevan käynnissä kaikilla keskustan kaduilla. En usko, että kaupungin alueelta löytyy yhtään tietyömaata, jossa sääntöjen mukaan joko ei olisi saanut ajaa autolla ollenkaan tai sitten siellä sai ajaa vain julkinen liikenne, jota me emme olisi kokeilleet. Kiitos ruotsalaisen pitkämielisyyden ja kohteliaisuuden, kummastuneita katseita kyllä riitti, mutta torvet eivät soineet kertaakaan. Muuten Lundista jäivät mieleen erityisesti lukuvuottaan aloittelevat opiskelijaryhmät, katedraalin krypta ja kasvitieteellisen puutarhan puisto auringonlaskun aikaan, sillä siellä opetin Pekkarisen bongaamaan rakastamiani ginkgo-puita.

Toivelistallani ollut junamatka Kööpenhaminaan onnistui oikein mainiosti, Kööpenhaminan katuja tuli perjantaipäivän aikana tallailtua parisenkymmentä kilometriä. Lauantaiaamuna matkaa jatkettiin jo pikkuhiljaa kohti pohjoista, Kalmarin kautta Öölannin saarelle. Viimeisen Ruotsin-yön majapaikkamme osoittautui taas aidoksi helmeksi. Strandnära Eco B&B ylitti kaikki odotukseni kauneudellaan. Öölanti kärsi poikkeuksellisesta kuivuudesta kesän jäljiltä ja maisema oli tavallistakin karumpi, vaikka mikään vehreä keidashan tuo Stora Alvaret ei taida koskaan olla.

Yöllä jostain nousi yllättäen kova myrsky, joka katkaisi sähköt moneksi tunniksi. Olimme molemmat valvoneet omilla tahoillamme miettien, pääsisimmekö saarelta aamulla pois ollenkaan myräkän takia, jos kuuden kilometrin pituinen silta mantereelle olisi sään takia suljettu. Luomuaamiaisaikaan kuitenkin paistoi jo  aurinko ja navigaattoriin näppäiltiin laivaterminaalin osoite Tukholmassa.

Jos toiveita saan taas esittää, haluaisin kovasti palata tuonne Öölannin eteläisen kärjen luonnonsuojelualueelle joskus oikein karulla talvikelillä.