3,6 kilometriä

Tälle kesälomalle ei ole siunaantunut mitään erityistä intohimoprojektia toisin kuin viime kesälle kasvien kuvausprojekti. Annan siis näiden parin yhteisen lomaviikkomme aikana Pekkarisen hyvin pitkälti määritellä lomaohjelmamme. Useimmiten siinä käy niin, että Pekkarisen valitsemat kohteet ovat luontokohteita, kun taas minä valitsisin herkästi jotain, missä ihmisen kädenjälki näkyy enemmän tai vähemmän vahvana.

Tällä kertaa helteinen iltapäivä vietettiin Vilkaharjun luontopolulla Sulkavalla. Luontopolut ovat minusta kovin suloisen nostalginen 70-80-lukulainen ilmiö. Muistan jotenkin, että silloin joka kunnasta löytyi oma polkunsa ja ainakin me koululaisina jouduimme niitä tahkoamaan milloin minkäkin oppiaineen nimissä. Ja mikäpä oli näin jälkeenpäin ajatellen tahkotessa, sillä onhan niihin aina valittu maisemallisesti ja luonnon kannalta tavallista merkittävämpiä alueita, mutta kuitenkin niin, että reitit ovat suhteellisen helppokulkuisia.

Luontopolkuihin kuuluu olennaisena osana myös opetuksellinen puoli. Haalistuneita kirjoituskoneella kirjoitettuja tietoiskuja ja kuvatauluja löytyy reittien varrella sieltä täältä.

Tämä reitti kierrettiin jo vuosikymmenten takaa tutuissa tunnelmissa. Edessä viipotti hurjaa vauhtia kaksi aivan luonnon lumoisssa olevaa koiraa, innokas isä, kärsivällinen äiti ja perää pitivät kaksi narisevaa, jurputtavaa ja voimakkaasti kiroilevaa murrosikäistä. Kaikkien ympärillä pörräsi vielä sinnikäs parvi paarmoja ja kärpäsiä. Näin se historia toistaa itseään...

Ensimmäisen sadan metrin matkalla tunnelma oli vielä kohtuullisen leppoisa.

Matkan varrella napsittiin ensimmäiset kypsät mustikat.

Kisuprinsessan taidonnäyte pitkospuilla.

Ellei ympärillä tosiaan olisi pyörinyt sankka parvi verenhimoisia ötököitä olisi  kasveja ollut mukava kuvata enemmänkin.

Noutaja kepinhakumatkalla Saimaassa.

Ensimmäisen kenkäparin kohdalla kuvittelin väsyneen vaeltajan jättäneen kiven päälle hanganneet poponsa

Mutta toisen kohdalla kävi jo selväksi, että kyseessä olikin vain keskimääräistä persoonallisempi tapa merkitä reittiä.

Tässä vaiheessa Kisuprinsessa kaiketi ajatteli, että juoksemalla pääsisi sivistyksen pariin vähän nopeammin.

Reitin loppupuolella enää karvakorvat jaksoivat ihmetellä Suomen suurimpiin kuuluvan siirtolohkareen valtavaa kokoa

Muutama sata metriä ennen autoa maisema muuttui minun ilokseni  lehtomaiseksi, ja kasvillisuuden joukosta bongasimme kaksi Suomessa kasvavista orkideoista: valkolehdokin ja maariankämmekän.

Mittumaari

Ensimmäinen täysin omannäköinen keskikesän juhla on nyt juhlittu. Meillä siihen sisältyi tänä vuonna:

rakkaita ihmisiä ja supersuloisia lapsia

karvakorvia

herkkuja ja hyvää ruokaa

Ja tietysti myös perinteitä ja laiskottelua

Kotiin kuskattua

Nämä eivät suinkaan ole kaikki yhdeltä retkeltä löytyneitä. Onneksi.

Tällaisia kohokuvioituja Arabian pikkulautasia minulla oli jo pino ennestään. Nyt löytyi samaa sarjaa tarjoilulautanen.

Esteri Tomula suunnitteli tämän kuvioaiheen vuonna 1973 Arabia Wärtsilän 100-vuotisjuhlan kunniaksi valmistettuihin tuotteisiin. Harvinaisen isokokoinen kuppi tuon ajan tuotteeksi. Oikeastaan ihan muki.

Oranssit jutut päätyvät nyt hanakasti meikäläisen koriin. Etualan kannu on ostettu jo aikaa sitten, mutta purkit takana ovat parin viikon takaisia Vermon hankintoja. Aarikan raitapurkkeja ei luultavasti voi koskaan olla liikaa. Vielä puuttuu värejä ainakin pari.

Tarjoilulautanan Arabian Riikka-sarjaa. Suunnittelija Anja Jaatinen-Winqvist.



Tätä Longchampin pikkulaukkua onkin tullut käytettyä varsin ahkerasti. Juuri sopivan kokoinen kirppisreissuille. Sonia Rykielin raidallinen t-paita neonpinkkine koristeomenoineen oli todellinen löytö. Aarikan vanha sormus on minusta ihana, siitä huolimatta, että tuosta pallosta on kulunut hopeointi pois.




Valtaistuimeni puutarhassa. Sattuipa niin, että vuosia sitten eräältä äidin ystävältä ostamani vanha silkkitäkki on juuri samaa sävyä kuin tämän uusrenessanssityylisen nojatuolin verhoilukangas. Täkki oli myyjän vanhempien kihlajaislahja, joten sen täytyy olla jostain 40-luvulta.



Oranssia ja villejä väriyhdistelmiä retrotäkissä. Juu, olin päättänyt, että en enää pääsääntöisesti osta täkkejä. Siis pääsääntöisesti.

Muistelen hämärästi, että näissä isoissa vanhoissa pulloissa olisi myyty tiskiainetta. Tämä vihreä lasi nyt vaan on niin kaunista kaikissa valo-olosuhteissa.

Gunvor Olin-Grönqvistin Suvi-sarjakokoelmaanikin olen onnistunut viime aikoina täydentämään muutamalla kynttilänjalalla.

Kaksi lähestulkoon samanlaista Arabian vanhaa soppakulhoa. Vain kädensijojen mallin on hieman erilainen. Näistä tulee hieno lisä Kisuprinsessan rippijuhlapöydän kattaukseen.

Esteri Tomulan Vegeta-sarjaa Finelille. Kannellinen säilytysrasia, jollaista olin haeskellut jo pidempään.

Hau hau & hau hau

Greenhill's Life is Life ja Pikestar's Xcalibur, onko tämä enemmänkin kuin pelkkää ystävyyttä?

Äidilläni oli aivan erilainen suhde koiriin kuin minulla. Minua harmitti jo lapsena se, että hän suhtautui koiriin täysin välinpitämättömästi. Ajattelin aina hänen maalaistalon tyttönä tottuneen siihen, että elukoilla on jokaisella oma tehtavänsä kodin ympäristössä. Harvassa talossa kai mitään eläintä pelkkänä lemmikkinä pidettiin. Nyttemmin olen alkanut uskoa, että seuraavalla tarinalla ehkä olikin suurempi merkitys kuin mitä hän itse koskaan antoi ymmärtää.

Äiti oli ehkä noin kymmenenvuotias, kun hänen enonsa toi hänelle lahjaksi pystykorvan pennun. Kuten useimmat pikkutytöt, myös äiti, oli aivan ihastunut koiranpentuunsa. Viikon verran hän oli sitä hoivaillut ja rakastanut, kun eno tulikin hakemaan koiranpennun äidiltä pois. Eno oli löytänyt pennulle maksavan ottajan ja sen kummemmin tunteilematta otti koiran äidiltä ja möi sen pois.

Mahtoi olla pikkutytölle pettymys. Ymmärsin äidin puheista, että hän oli silloin jo pidempään ehtinyt toivoa omaa koiraa. Vaan sen jälkeen ei toivonut enää ikinä. 50-vuotislahjaksi saamastaan koiranpennustakin kieltäytyi jyrkästi minun suureksi pettymyksekseni.

Lähimatkailua

En sano, että Järvenpää välttämättä olisi kaupunki, johon kannattaa lähteä asiakseen ajamaan. Mutta se on hyvä muistaa, että kun tutuissakin arkiympyröissä katselee ympärilleen uusin silmin, niin tavallisestakin voi kehkeytyä vaivatonta extraa. Melkein kuin kävisi ulkomailla.

Takana on hienon hieno ensimmäinen lomapäivä. Aamulla Järvenpäässä, illalla Munkkiniemessä.

Olipahan mukava lauantai!