Kaikenlaisia jouluja

Isoisovanhempani Olga ja Otto rakensivat itselleen pienen mökin Varkauden Puurtilaan noin 90 vuotta sitten. Kun isoukkini kuoli seitsemänkymmentäluvun puolivälin jälkeen, mökki jäi meille suvun rakkaaksi kesäpaikaksi. Olgalla ja Otolla oli kaksi lasta, ukkini ja hänen pikkuveljensä Olavi. 

Molemmat veljeksistä joutuivat nuorina miehinä sotaan. Kuin ihmeen kaupalla kumpikin palasi loppusyksystä 1944 jatkosodasta vahingoittumattomana kotiin. Eräänä iltana, juuri joulun alla, tarkalleen ottaen aatonaattona veljekset lähtivät viettämään iltaa kaupungille.Vastikään sodasta palanneiden nuorten miesten elämä ylipäätänsä ei liene ollut sieltä seesteisimmästä päästä tuona syksynä. Ilta vierähti kummallakin oman kaveriporukkansa parissa.

Ukkini tehdessä lähtöään kotia kohti hän houkutteli pikkuveljeään mukaan, mutta veli halusi vielä jäädä baariin, eikä hän sieltä ikinä kotiin enää palannutkaan. Ruumista ei koskaan löytynyt, eikä poliisilla liioin juuri sodan päätyttyä ollut resursseja tutkia jokaista tapahtumaa kovin perinpohjaisesti. Oletettiin, että nuori mies oli päätynyt ravintolaillan päätteeksi heikoille jäille. Monenmoista tarinaa hänen viimeisistä hetkistään kyllä kaveripiirissä kerrottiin.

Jotenkin juuri tänä syksynä tämä surullinen tapahtumasarja isoisovanhempieni elämässä tuntui erityisen läheiselle, kun oma poikani alkaa olla Olavin ikäinen. Isäni oli aina kertonut, että hänen mummolassaan ei tästä tapahtumasta  johtuen juuri joulua vietetty. Alkoi kummallisen vahvasti tuntua sille, että haluaisin istua hetken Oton ja Olgan keittiössä juuri sinä päivänä.

Hiukan hankalaksi asian teki se, että aatonaatto päivänä pakkanen laski Varkaudessa 18 asteeseen. Mökki on talvella kylmillään, eikä muu perhe todellakaan jakanut kutsumustani juoda hyytäviä termarikahveja mökin keittiössä. Pidin kuitenkin itsepintaisesti pääni, paistoin mukaan mummini ohjeella vadelmaisen murokakun ja keitin kavit termospulloon, pakkasin mukaan vanhan jouluisen pöytäliinan ja kynttilänjalat 60-luvulta . Kahvit juotiin mökin keittiössä aivan järjettömän pikapikaa: Pekkarinen pakkasi tyhjentyneen kahvikuppini koriin, sillä sekunnilla kun sen pöydälle laskin. Se siitä idyllisestä nostalgia-hetkestä tällä erää. But I guess it is the thought that counts.

Joulusta kaikin puolin tuli vähän erilainen, sillä pikkuveljeni perhe ei tavalliseen tapaansa tullut mummolaan, ja aatto vietettiin ihan vaan oman perheen kesken. Kun joulupäivänä istuimme päivällispöydässä kylään tulleen isäni ja bonusmamman kanssa ja heillä oli mukanaan vielä vanha ja rakas perheystävämme, entinen historian opettajani yläasteelta ja lukiosta, oli tunnelma juuri oikea ja tästäkin joulusta jäi hienot muistot joulujen ketjuun.