Ihan ensimmäiseksi on pakko painottaa, että tässä ei sitten ole kyseessä mikään erityinen lapsuuden trauma vaan pikemminkin hauska tarina, joka välillä muistuu mieleeni hotkiessani nykyistä lempparipuuroani useamman kerran viikossa.
En koskaan lapsena voinut sietää puuroja. Ei meillä niitä varmaan erityisen usein tarjolla ollut, mutta kategorisesti kieltäydyin joka kerta puuroa syömästä. Sinnikkyyttä ja itsepäisyyttä minulla on kai pienestä asti ollut ihan riittävästi yhdelle ihmiselle.
Niin taas yhtenä arki-iltana äitini kattoi opettajien asuntolan keittiönpöydälle vihaamani puurokattilan. Luulen, että olin noin 6-vuotias. Kuuluvasti ilmoitin pöydässä, että en takuulla syö PASKAPUUROA.
Ilmeisesti isäni, olkoonkin vaan ammattikasvattaja, oli siinä hetkessä jokseenkin neuvoton, mutta ei nyt voinut kuitenkaan tilannetta katsoa läpi sormiensa. Niinpä minut komennettiin rangaistukseksi makuuhuoneen pimeään pyykkikomeroon istumaan ja ovi vedettiin perässä kiinni.
Muistan, miten kiukkua puhisten istuin kirkkaan oranssin likapyykkikorimme vieressä komeron lattialla vannoen ja vakuuttaen itselleni, että puuroa en syö. Kun minut lopulta komerosta pois päästettiin, en tietenkään syönyt puuroa. Yksi nolla pikku-Paperitähdelle!
Hassua, miten tarkasti joidenkin tarinoiden yksityiskohdat jäävät mieleen. Jopa sillä tarkkuudella, että muistan sen Orthexin logonkin, joka siinä likapyykkikorissa oli. Isääni taitaa vähän tämä tarina nolottaa, sillä hän ei mitenkään vaikuta ilahtuneelle, kun tätä joskus muistelen.
Eipä ole nykyään puuron syöminen vaikeaa. Melkein voisin arkipäivisin elää pelkästään tällä speltti-kaurasuurimopuurolla ja marjoilla.
