Vv-pakolainen

Minulle oli todella kehkeytymässä ongelma. Viime vuonna tähän aikaan olin löytänyt yllättäen itsestäni norjalaisen, kun Oslon matkamme sattui osumaan Norjan kansallispäivään ja

rakastuin tuohon juhlahumuun ihan täysillä. Silloin lupasin itselleni olla vastedes paikan päällä kyseisenä päivänä joka vuosi. Kansallispäivä lähestyi, eikä matka tietenkään tänä vuonna onnistunut.

Tähän saumaan sattuivat soittamaan ystävämme Maja ja Timotej, jotka pyysivät meitä kyläilemään kesäpaikalleen Hangossa. No sehän sattui, Norjan kansallispäivän vietto tulisi tällä tapaa kunnialla hoidettua tänä vuonna, sillä Timotej sattuu olemaan puoliksi norjalainen. Virallinen kansallispäivä osui vasta vierailua seuraavalle päivälle, mutta riittävän lähelle, niin että pystyin toteamaan itselleni pitäneeni lupauksistani kiinni.

Kun vielä vierailupäivälle sattui kansainvälinen ravintolapäivä ja Maja taas on maailman kolmanneksi paras kokki, ei voinut muuta kuin kiittää kutsusta ja ottaa se onnellisena vastaan.

Maja todisti jälleen tolkuttoman hyviä savustettuja katkarapuja tarjoillessaan, että ellen kokisi tässä kokkikisassa velvollisuudekseni vetää kotiin päin ja rankata äitivainaan ja pikkuveljen ykkös- ja kakkossijoille, hänet löytäisi vaivatta kilpailun kärkisijoilta.

Hanko näytti meille parhaat puolensa aurinkoisena ja kesän sesonkiin hiljalleen heräilevänä idyllisenä pikkukaupunkina, josta olisin helposti löytänyt montakin kaunista paikkaa, johon pesäni pystyttää.

Tunnelmallisessa kevätyössä Fagervikin kautta kotiin ajellessamme oli mahdottoman hyvä mieli. Kiitokset ystäville hienosta lauantaipäivästä. Tarjoilut ja seura olivat kyllä ihan huikeita.

Bonuskuvassa Moppe poikansa ja toisen vaimonsa kanssa. Kun me olimme Hangossa, Moppe oli kutsuttu viettämään lauantaipäivää Fagervikissä perheensä parissa.

Niskapään majakka

Tavanomainen tarina siitä, kuinka eniten saat silloin kun vähiten osaat odottaa, piti paikkansa tälläkin reissulla. Osasin kyllä odottaa, että yösijamme vanhassa majakassa Kattegatin salmen rannalla on varmasti kiva ja kauniisti sisustettu, kuvien perusteellahan sen itse valitsin. Mutta se, että se oli niin tunnelmallinen ja isäntä niin ystävällinen ja avulias, aamiainen aivan loistava, sekä ympäristö mukaanlukien läheinen Gillelejen kylä niin söpö, sitä en osannut odottaa.

 

Gilleleje on noin 6400 asukkaan vanha kalastajakylä. Se on Sjellannin pohjoisin piste ja siellä on saaren tärkein kalasatama. On helppo uskoa, että kylä kuhisee kesällä lomalaisia, sillä hienot hiekkarannat ja tunnelmalliset ravintolat eivät ole voineet jäädä muiltakaan huomaamatta. Tänne haluaisin tulla vielä joskus uudestaan, seurata kalastaja-alusten paluuta mereltä, viettää päivän paahteisella rannalla ja syödä illallista jossain sataman lukuisista kalaravintoloista.

Sijaintinsa puolesta Gilleleje palveli meitä kaikinpuolin täydellisesti. Halusin ajaa Kööpenhaminaan vievää upeata rantatietä ja käydä siinä matkan varrella Louisianan taidemuseossa. Molemmat toiveeni oli tästä käsin helppo toteuttaa.

Kööpenhaminakin olisi ollut nopeasti saavutettavissa, sillä sinne on täältä matkaa rantatietä pitkin noin 50 kilometriä. Suurkaupungin hulinaa emme kuitenkaan halunneet tähän lomaan sotkea, joten suurin osa ajasta täälläkin puolella saarta kulutettiin meren rannoilla kuljeskellen.

Vanha majakka, jossa yövyimme on Nakkehovedin itäinen majakka.  Majakan vanhimmat osat ovat peräisin peräti 1770-luvulta, mutta se osa, jossa me yövyimme on rakennettu 1850-luvulla.

Läntinen majakka sijaitsee samalla rannalla, noin puolen kilometrin päässä tästä. Siinä pidetään vielä tunnelman vuoksi pimeällä valoa päällä, mutta molemman majakan alkuperäinen käyttötarve on hävinnyt jo aikoja sitten erilaisten satelliitteja hyödyntävien navigointijärjestelmien myötä. Majakoiden sijainti korkealla rantatöyräällä takaa upeat merimaisemat niiden pihoilta. Läheltä laskeutuu portaat kivirannalle, jossa olisi ollut laiturikin. Ikuisesti aloittelevan avantouimarin rohkeus ei vaan riittänyt...

Bonuskuvassa uskollinen hepomme Gillelejen satamassa, jossa oli löytynyt kauppareissumme aikana mukavaa seuraa ympärille pöllähtäneistä kymmenistä toinen toistaan upeammista museoautoista. Häntä takarenkaiden välissä sitten luikahdimme siitä noloina takavasempaan runsaslukuisen yleisön ympäröimänä.

Klinttiä toisen perään

Møns Klint on se ranta, joka sai minut kiihkeästi haaveilemaanTanskan matkasta. Kävimme joskus vuosia sitten siellä kesälomareissulla lasten kanssa. Jyrkänteen laidalta laskeutuvien 492 portaan puolivälissä pikkuhiljaa puiden latvojen lomasta paljastuva huikea maisema teki vaikutuksen minuun silloin ja niin se teki yhä edelleen. Että näyttääkin ihminen mitättömälle moisen luonnonmuodostelman äärellä.

.

Ranta on kivinen. Kivet ovat kauniisti pyöreäksi hioutuneita ja niiden päällä käveleminen saa aikaan hauskan äänen. Ne ovat niin täydellisiä ja ihanan tuntuisia pidellä kädessä, että mukaan olisin vaivatta kerännyt kassillisen jos toisenkin kotiin viemiseksi, elleivät samaiset 492 rappua ylöspäin olisi ennakoineet melkoista puuskutusta jo ihan ilman ylimääräistä kiviriippaakin. Täytyi siis tälläkin kertaa tyytyä vain muutamaan erityisen kauniiseen yksilöön jokaisen taskun pohjalla.

Pariin otteeseen kiinnitimme teiden varsilla huomiomme opasteisiin paikkaan nimeltä Stevn Klint. Kun nyt kerran olimme klinttilinjalle lähteneet, päätimme sitten käydä katsastamassa tämänkin, vaikkei kohde ollutkaan suunnitelmissamme, eikä meille etukäteen mitenkään tuttu. Paikka on päässyt peräti Unescon maailmanperintölistalle: alueen kalkkikiviesiintymä lienee yksi maailman suurimmista.

Kallionjyrkänteet eivät minun mielestäni ole täällä ihan yhtä vaikuttavia kuin Møn-saaren jyrkänteet. Mutta, täällä on jyrkänteen reunalle joskus 1800-luvulla rakennettu kivikirkko, josta karkeasti puolet oli 1900-luvun alussa valunut eräänä yönä sortuneen jyrkänteen mukana rannalle. Kohtaan, josta kirkko nyt yllättäen loppui, oli rakennettu parveke, josta pääsi ihailemaan maisemaa moneen suuntaan. Rannalle pääsi laskeutumaan kirkon pihalta lähteviä varsin jyrkkiä portaita myöten. Samaiset portaat, luonnollisesti muutama matkamuistokivi taskussa, kavuttiin myös takaisin ylös.

Vaan vieläkin oli meillä monta rannalla vietettävää tuntia jäljellä ja kokemukset ylipäätänsä aina vain paranemassa loppumatkaa kohden.

Bonuskuvassa Møns Klintin rannalta löytynyt kynttilää vaille valmis kynttilänjalkakivi kotona ruokapöydällä.

Dänemark 2015

Reilu kuukausi sitten minulle iski hirveä hinku päästä meren rannalle Tanskaan. Talviloma oli molemmilla meillä Pekkarisen kanssa vielä pitämättä, joten sikäli puitteet reissulle oli olemassa. Koska Kisuprinsessa oli juuri ennen lähtöämme vasta palaamassa omalta viikon matkaltaan Italiaan, eikä Traktorimiehellä muuten vain ole varaa olla poissa koulusta yhtään  ylimääräistä, varasimme lauttapaikan autolle ja kahdelle aikuiselle, ensimmäistä kertaa kahdeksaantoista vuoteen. Kotiin jäi pienen harkinnan jälkeen myös Moppe-poika pitämään huolta vapun viettoon valmistautuvasta nuorisosta.

Pitkän, puuduttavan ja sateisen ajopäivän jälkeen saavuimme illansuussa kahden ensimmäisen yön majapaikkaamme, vanhaan kartanoon Præstøn kylässä, itä-Sjellannissa. Olin käynyt läpi melkoisen valikoiman eri vaihtoehtoja majoitukseksi, ennenkuin löysin tämän talon, jonka alueella vaikuttanut paronitar oli rakennuttanut 1850-luvulla. Majapaikan isäntä kertoi, että itse H.C. Andersen oli viettänyt talossa aikaansa, sillä hän oli talossa asuneen paronittaren pojan ja hänen vaimonsa hyvä ystävä sekä heidän tytärtensä kummi.

Tienpäällä ei kattausten kanssa hienostella, oli pakko ikuistaa tämä kartanon antiikkisille kirjoituspöydälle loihtimani iltapala-asetelma. Rantalöydöistä lähtien, tässä tiivistyy kaikki, mistä on hyvä Tanskan-matka tehty.

Præstø valikoitui ensimmäiseksi tukikohdaksemme sattumalta sijaintinsa vuoksi. Se osoittautui kuitenkin parintuhannen asukkaan viehättäväksi kyläksi, jolla on historia ikiaikaisena kauppapaikkana samannimisen vuonon rannalla. Kuvauksellisen kaunis pikkukylä kyllä on vanhoine taloineen ja hyvin hoidettuine pihoineen ja puistoineen.

Siirappista

Minulla on amerikkalainen kollega, ihana ihminen, jonka tapaaminen on joka kerta yhtä mukavaa. Hän käy aika usein työn puolesta Suomessa. Kerran ennen Suomeen tuloaan hän laittoi minulle viestiä, että haluaisi tuoda jotakin minulle ja pyysi vinkkiä, mitä voisin Amerikasta haluta.

Vähän paniikissa siinä mietin, mitä vastaisin, tokihan en voinut toivoa toista tuomaan mukanaan mitään kallista. Yhtäkkiä juolahti mieleen vaahterasiirappi. Jostain syystä rakastuin siihen aivan täysin Kalifornia-kesänäni 80-luvun lopulla. Suomessa valikoima peruskaupoissa kyseisestä tuotteesta ei ole kovin kummoinen, joten kirjoitin sitten hänelle, että pidän kovasti vaahterasiirapista.

Siitäpä ei sitten ole tuon viestin jälkeen meillä pula ollutkaan. Joka reissullaan hän tuo minulle vähintään pullon, toisinaan kaksikin. Aina eri merkkiä. Alkoi tulla jo vähän hätä, sillä en tohtinut hänelle sanoa, että nyt alkaa olla kaapissa jo viiden tulevan vuoden siirapit kasassa. Ei sitä nyt sentään joka päivä tai edes viikko tule käytettyä, ennenkuin... löysin tämän superherkullisen myslin ohjeen jostain netistä.

Joka viikko teen vähintään yhden satsin, toisilla viikoilla tätä rouskutellaan meillä jopa kaksi satsia. Itse tykkään syödä maustamattoman jugurtin tai Arlan Luonto-jugurtin kanssa. Loppupeleissä siirapin ja öljyn osuus yhdessä kerta-annoksessa mysliä on varsin pieni, joten olen syönyt tätä ihan hyvällä omalla tunnolla, vaikka muuten yritänkin vähän sokerin määrää säännöstellä.

Joka kerta kun tätä lusikoin, en luonnollisesti voi välttyä miettimästä kollegani. Hyvän mielen tästä murkinasta saa siis monella tapaa.

MYSLI

5 dl jumbokokoisia kaurahiutaleita
0,5 dl hyvää oliiviöljyä
0,75 dl vaahterasiirappi
0,5 tl suolaa
0,5 tl kanelia
erilaisia pähkinöitä pari kourallista, minä laitan pekaania ja cashewia

Sekoita aineet keskenään hyvin, paista pellillä n. 180 asteessa ensin 10 minuuttia. Sekoita mysli ja paista vielä toiset 10 minuuttia. Palaa aika herkästi, joten tarkkana saa etenkin paistoajan loppupuolella olla.

Säilyisi hyvin kannellisessa lasipurkissa, ellei häviäisi niin nopeasti parempiin suihin. Taas purkin pohja paistaa.

Bonuskuvassa tyytyväinen hodaribaarin asiakas pääsiäisenä

Ihan tavallinen viikonloppu

Aika harvoin meillä lopulta on viikonloppuja, että ei olisi mitään erityistä suunnitelmissa. Nyt sellainen sattui vaihteeksi olemaan. Niille perheessämme, jotka ovat hurahtaneet juoksemiseen, tarjolla oli juoksemista, ja joku muu ehkä saattoi käyttää lauantaipäivänsä maratonia muistuttavaan kirpputorikierrokseen.

Sunnuntaipäivälle Kisuprinsessa halusi valmistaa meille brunssin. Ensin en oikein syttynyt ajatukselle, mutta annoin tytön käydä kuitenkin kaupassa lauantai-iltana hakemassa tarvikkeita. Sunnuntaiaamuna, kun kevään ensimmäisten pihatöiden tauolla tulin käymään sisällä, ja täällä leijui ihana vastapaistettujen croissantien ja lettujen tuoksu, innostuin itsekin ja aloin kaivella kaapeista kivoja astioita ja kattaa pöytää. Löytyipä pöytään vielä kaapin perukoilta kuoharipullokin. Voi miten monen kirpparikierroksen astialöytöjä vuosien varrelta pöytään saikaan nostella.

Mukavinta taitaa olla aina silloin, kun ei liiaksi asioita suunnittele. Antaa toisten innostua ja innostuu siinä itse mukana.

Katuruualla

64 toinen toistaan houkuttelevampaa ruuan myyntipistettä. Hyisen jäätävä tuuli ja parasta mahdollista seuraa. Huikaisevan kirkas auringon paiste ja vapaa päivä. Sellainen oli meidän Streat EAT-lauantaimme pikkuveljen perheen kanssa Helsingissä.