Puuha-Pete takapihalla

Olen hillonnut tätä postausta kohta jo kuukauden pohtien julkaisenko ollenkaan. Tekstiä suunnitellessani siinä samalla kun kuistia rakensimme, aloin näkemään sen, mikä minulle on ollut aina ihan normaalia, ehkä niin sanotusti ulkopuolisen silmin. Kyseessä on tietenkin jälleen kerran romut ja kierrättäminen. Tässä tämä nyt kuitenkin on: meidän kuistiprojektimme kuvina.

Vanhempani purkivat joskus 90-luvun alkupuolella eräästä kaksikerroksisesta 50-luvulla rakennetusta autiotalosta ison määrän ikkunoita. Ikkunoita oli niin paljon, että niistä on rakennettu lapsuuteni kesämökille suuri lasikuisti, lasitettu meidän etukuistimme ja niitä riitti vielä tähän meidän takakuistiimme. Olimme itse pyöritelleet näitä ikkunoita autotallin vintillä ja kymmenkunta vuotta, odotellen insipiraatiota kunnostaa ne ja rakentaa jotakin.Tänä syksynä se sitten iski.

Ikkunoiden lisäksi myös kuistin runko tehtiin kierrätyspuusta ja sopivia ruuvejakin oli autotalliin kertynyt yhtä puolisukulaisen kuolinpesää tyhjennettäessä. Ostettiin tähän sentään jotain uuttakin: viimeistelylistaa ei sopivan kokoisena löytynyt mistään puujätteestä.

Pekkarinen luonnollisesti yritti mennä sieltä, missä aita matalimmalla on. Hän ehdotti, että kuistista olisi tehty perinteisen mallinen: alaosat seinää ja yksi kerros ikkunoita. Tälläkään kertaa en antanut periksi, vaan vaadin, että ikkunoita laitetaan niin paljon kuin olemassa oleviin puitteisiin vaan mahtumaan saadaan. Kaksi kerrosta niitä nyt on. Oviaukon yläpuolelle löysin autokatoksestamme jo aikoja sitten unohtamani kolme pientä neliönmallista ikkunaa. Tuli ostettua helteisenä kesäpäivänä Vermon konttitorilta ilman mitään käsitystä, mihin niitä tarvitsen. Näin se taas aika tavaran kaupitsi. Kuistin maalaus toki jäi ensi keväälle.

Rakennus- ja remonttihommat ovat kyllä ihan ehdottomasti aina olleet avioliittomme mukavimpia hetkiä. Kummallakin on selvät omat roolinsa ja yhteistyömme voisin kehua sujuvan varsin saumattomasti. Mitäs sitten seuraavaksi rakennetaan?

CPH girls and a bonus boy

Loppukesästä sekä Kisuprinsessaa, että Paperitähteä alkoi riivata vimmainen syyskaiho Kööpenhaminaan. Kahden vuoden takaiselta syysretkeltämme sinne oli jäänyt mahdottoman mieluisia muistoja. Kaiholla muistelimme Cafe Nordenin jyhkeää nacho-annosta, Tivolin halloween-teemaa ja ylipäänsä rennon eleganttia katukuvaa ja tanskalaisten tyyliä.

Norwegianilta löytyi jälleen kerran varsin edulliset lennot ja lopulta löysimme hyvän ja kohtuuhintaisen hotellin. Houkuttelimme mukaamme myös Traktorimiehen, jolta jäi toissatalvelle suunniteltu Köpiksen-reissu kuumeen takia väliin. Koska Pekkarinen jäi vapaaehtoisena koiran kanssa kotiin, päätimme heti, että tälle kolmen päivän lomalle ei sitten ohjelmaa suunnitellakaan. Pelkkää syystuulien haistelua. Ja sitähän me sitten saimme.

On laiva valmiina lähtöön, se kaukomaille käy

Olipa hyvä, että luovuimme jo aamulla ajatuksesta järjestää pihajuhlat, sillä tuntia ennen vieraiden tuloa ulkona näytti tältä

Pidän paljon juhlien järjestämisestä, mutta niitä tulee järjestettyä todella harvoin, sillä otan myös helposti paineita järjestelyistä. Pelkään hysteerisesti kaiken loppumista kesken, joten yleensä kaikki tuppaa menemään reippaasti överiksi.

Tällä kertaa Pekkarisen serkun läksiäisiä järjesteltiin kuitenkin talkootyönä ja se toimikin tosi mukavasti. Tarjoiluja tuli naapurista ja juhlakalulta itseltään. Meille jäi lähinnä puitteiden tarjoaminen.

 

Koska lauantai-iltana tosiaan juhlittiin läksiäisiä, juhlakoristeita pohtiessani muistin heti vanhan viirikokoelmani varastossa ja virittelin ne kattoon. Irtotuolit ympäri taloa kannettiin alakertaan ja naapurista tuotiin ruokapöytä niiden kaveriksi. Torilta ja pihalta kukkia, varastossa majailevista lukuisista astialaatikoista astiat pöytään ja rento sukujuhla oli vieraita vaille valmiina.

Amerikkaan lähtija oli keksinyt illalle myös mukavan ohjelmanumeron. Jokaisen vieraan selkään teipattiin paperilappu, ja kiersimme sitten kirjoittamassa toistemme selkiin kutakin henkilöä omasta mielestämme parhaiten kuvaavia sanoja. Se mitä suomalaisen ei yleensä ole helppo sanoa toiselle olikin paljon helpompi kirjoittaa selkään. Periaatteessa et tiedä, mikä sanoista on tullut keneltäkin. Ellet sitten käsialasta tunnista, kuten minä Pekkarisen selkääni kirjoittaman viestin. Arvaatko, mikä se näistä olisi?

Juhlien jälkeen aamulla on jäljellä kasa käsitiskiä, pino ylimääräisiä tuoleja ja mukava mieli. Vähäinen väsymys ja pieni päänsärky ovat halpa hinta kaikesta.

 

Stressivapaa vyöhyke

Enpä muista, että pitkään aikaan olisi ollut näin huoleton, rauhallinen ja stressitön olo. Olen vajaan viikon verran ollut yksikseni Moppe-pojan kanssa tien päällä itä-Suomessa. Minulla ei ollut mitään suunnitelmia, eikä minkäänlaista aikataulua. En edes miettinyt etukäteen, miten pitkään missäkin majapaikassa viipyisin, vaan annoin mennä päivä kerrallaan.

Viihdyin niin hyvin Sulkavalla, että sielläpä viikko melkein vierähtikin. Kävin kirjastossa, luin, lenkkeilin ja uitin Moppea monta kertaa päivässä. Laitoin ruokaa maanantaina ja söin sitä kolme päivää. Menin nukkumaan kun nukutti ja heräsin, kun sille tuntui ja Moppe sitä vaati. Kun satoi vettä, hyppäsin autoon ja ajelin naapurikunnissa. En edes avannut läppäriä.

Sellaisista aineksista on näköjään mielenrauha tehty tänä kesänä. 

Se ruoka oli tuoretomaattikeitto uusimmasta Pirkan ruokalehdestä. Ja oli kyllä niin hyvää, että ehdottomasti suosittelen muillekin tomaatin ystäville.

TUORETOMAATTIKEITTO

1 kg kypsiä tomaatteja, kannat poistettuina ja kuutioituina
2 rkl tomaattipyrettä
1 sipuli
2 valkosipulinkynttä
oliiviöljyä
1 dl vettä
suolaa
sokeria
mustapippuria
2 dl (ruoka)kermaa

Kuullota hienonnetut sipulit pehmeiksi oliiviöljyssä, lisää tomaattikuutiot, pyre, vesi ja mausteet ja anna kiehua n. 10 minuuttia. Soseuta sauvasekoittimella ja lisää kerma.

Tarjoile silputun persiljan ja juustoraasteen kanssa.

Vanha Kilkkilä

Aika harvoin onnistuu löytämään jotain, joka vie mielenrauhan mukavalla tavalla moneksi päiväksi. Osin varmaankin siksi, että harvemmin uskaltaa tai ehtii poiketa omista rutiineistaan. Kannattaisi kyllä, koska silloin saattaa kohdata jonkun, joka on löytänyt oman intohimonsa, keksinyt miten sitä toteuttaa ja tekee sen vielä tinkimättömällä tyylitajulla ja ammattitaidolla. Se pistää miettimään. Onnellinen se, jolle se onnistui. Onnellisia me, jotka pääsemme sitä jakamaan, niinkuin me tänään matkamme varrella.

Monettakohan kymmennettä kertaa painoimme taas Pekkarisen kanssa viitostietä molempiin suuntiin mökkireisulla. Aika usein pysähdymme samoissa paikoissa, osin karvaisen kaverimme takia. Tiedossa on parikin paikkaa, joissa koiran kanssa pysähtyminen sujuu varmasti.

Jostain syystä tällä kertaa tienvarren kyltti, joka opasti Vanha Kilkkilä-nimiseen paikkaan Juvalla, kiinnitti erityisesti huomioni ja ehdotin, että poikkeasimme isolta tieltä parisen kilometriä kurkataksemme, minkälainen paikka sieltä löytyy.

Sieltähän se löytyi: vanha maatalo, jonka upeasti tunteella ja taidolla hoidetussa puutarhassa olisi vierähtänyt helposti useampikin tunti. Kun vanhan talon tupaan on vielä sisustettu viihtyisä ja tunnelmallinen tupakahvila kotona leivottuine herkkuineen, voin luvata, että tämä on paikka, johon kesäreissuilla kannattaa pysähtyä. 

Paikka löytyy muuten Facebookista, josta on hyvä tarkistaa aukioloajat. Tänä kesänä näytti olevan avoinna keskiviikosta sunnuntaihin vielä muutaman viikon ajan. 

Lasagnea toisella tapaa

Meillä on tänä kesänä valmistettu ruuaksi useammankin kerran tätä kasvislasagnea, jonka ohje alunperin on kuulemma ollut Hufvudstadsbladetissa. Niin suuri ruotsalaisuuden ystävä kuin olenkin, en sentään lue kyseistä julkaisua itse, vaan sain vinkin ystävältäni Majalta Villa Sandissa. Viimeksi kun tapasimme, hän kertoi valmistaneensa tätä ja kehui vallan maistuvaksi.

Koska ohje oli selkeä, helppo, nopea ja aineksiltaan yksinkertainen, eikä Maja juuri koskaan erehdy ja kun kaiken lisäksi tykkäämme koko perhe syödä etenkin arkena kasvisruokaa, oli ihan pakko ottaa tämä kokeiluun.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että vaikka valmistin tätä kaksinkertaisen annoksen tähän ohjeeseen nähden, pöydästä ei poistunut kukaan, ennenkuin vuoka oli tyhjä. Niin hyvää, niin hyvää...

Tämä ohje on siis neljälle

TOMAATTI-JUUSTOLASAGNE

750 gr raejuustoa (Lidlissä on aika hyvä vähän rasvaisempi saksalainen Cottage Cheese)

vihreitä lasagnelevyjä

pari rkl oliiviöljyä

600 gr kypsiä tomaatteja viipaloituna

1 ruukku tuoretta basilikaa silputtuna, basilikan määrän kanssa älä kitsastele

pussillinen vahvanmakuista juustoraastetta (mustaleima emmental on hyvä)

suolaa ja pippuria

Voitele vuoka oliiviöljyllä. Lado pohjalle tomaattisiivuja, päälle kerros lasagnelevyjä, jotka voitelet öljyllä. Sitten kerros raejuustoa, tomaattisiivuja, basilikasilppua, suolaa ja pippuria ja lisää samanlaisia kerroksia ainakin pari. Päällimmäiseksi jää lasagnelevyt, joiden päälle vielä raejuustoa ja juustoraaste.

Paista n. 175 asteessa kolmisen varttia.

Tällä viikolla huomasin, että olen tähän mennessä kirjoittanut Paperitähteen 215 postausta, joilla on ollut 25 000 katselukertaa. Blogimaailmassa se ei ole paljon, mutta minulle tämä on ollut kyllä pitkäjänteisin harrastus ikinä, ainakin jos unohdetaan nuo kirpputori- ja romuhommat. Enpä olisi uskonut silloin kun aloitin.

Syntymäpäivälahja

Kisuprinsessa halusi antaa ystävälleen Hymytytölle syntymäpäivälahjaksi Tukholman-risteilyn. Äidillehän se sopi, sillä tässä samassa suloisessa tyttöseurassa on risteilty jo aika monta kertaa aiemminkin.

Alunperin tytöt olivat miettineet ajankohdaksi alkusyksyä, mutta Paperitähdellä oli sellainen kutina päästä taas Tukholmaan, että matka varattiin heti koululaisten ensimmäiselle lomaviikolle.

Hieno päivä Tukholmassa jälleen kerran. Sattui koulujen päättymispäivä ja tuoreet ylioppilaat ajoivat kymmenillä kuorma-autoilla ympäri kaupunkia juhlien. Minun misuni halusivat kierrellä kauppoja kahdestaan, joten sovimme tapaamisen iltapäivälle ja lähdin itse kävellä junttaamaan Södermalmin suuntaan.

Pääkohteenani oli tällä kertaa Fotografiska Stadsgårdhamnissa. Paikkaa tituleerataan yhdeksi Tukholman suosituimmista nähtävyyksistä vaihtuvine näyttelyineen ja varmasti syystä. Nyt siellä oli kolme erillistä valokuvanäyttelyä, joista Martin Parrin näyttely oli minun makuuni ahdistavan värikylläinen, Anders Zorn ja kamera-näyttely sen sijaan mielenkiintoinen, mutta Nick Brandtin lumoavat Afrikka-kuvat pidättelivät minua äärellään kuitenkin kaikista pisimpään.

Museo on kunnostettu jugend-tyyliseen vanhaan teollisuusrakennukseen ja on jo sinänsä näkemisen arvoinen. Ylimmässä kerroksessa on todella tyylikäs bistro, josta avautuu valtavat ikkunat vastarannalla olevan Djurgårdenin saaren suuntaan. Yksin ei huvittanut bistroon kuitenkaan jäädä istuskelemaan.

Kun nyt jo joka tapauksessa olin Södermalmilla, jatkoin vielä saaren ytimeen ja palailin sitten pikkuhiljaa sieltä kohti Vanhaakaupunkia. Päätin haastaa itseni Slussenilla nauttimalla vastapaistettuja silakoita tykötarpeineen. Olen jo aikaisemmilla reissuilla kiinnittänyt huomiota samaiseen kärryyn. Luukuilla on aina jonoa, sekä turisteja, että paikallisia. Tarjottavien täytyy siis olla hyviä. En ole koskaan ollut erityisemmin silakoiden ystävä, mutta nämä olivat kyllä niin maistuvia, että luulenpa palaavani tähän vielä joskus tulevaisuudessa.

Vaihteeksi sattui laivamatkalle lämmin ja aurinkoinen sää ja istuskelinkin sitten aurinkokannella vielä laivan lähdettyä satamasta muutaman tunnin ajan ja ihastelin Tukholman saaristoa kuinkahan monetta kertaa.