Ihan vaan yksinkertainen kysymys

Perjantaina tuli tarkalleen 20 vuotta täyteen siitä, kun menimme Pekkarisen kanssa kihloihin. Tällä elämänkokemuksella asiaa taaksepäin tarkastellessani en voi olla hymyilemättä, kun muistelen tuota helmikuista päivää vuonna 1994. Tajuan, miten luova ongelmatilanteiden ratkaisija tuo mieheni onkaan alusta alkaen ollut.

Olimme seurustelleet huikeat puoli vuotta ja siitä yhdessäkin jo asuneet yli viisi kuukautta, kun lähdimme Kuopioon jäämaratonille. Luistelemaan oli menossa Pekkarinen kavereidensa kanssa.

Yövyimme hotellissa ja kun saavuimme perille Pekkarinen topakasti meni vastaanottoon kysymään huonettamme ja kajautti kovaan ääneen oman nimensä, sekä entisen tyttöystävänsä nimen! Tunnelma oli auttamattomasti pilalla ja sain tästä kehrättyä nopeasti vuosisadan riidan.

Minut on yleisesti ottaen varsin vaikea saada suuttumaan, mutta sitten kun se onnistuu, on minut kyllä myös vähintään yhtä vaikea saada leppymään. Tätä luonteenpiirrettäni Pekkarinen sai karvaasti maistella koko tuon illan. Pikkutunneilla hän vihdoin hätäpäissään keksi esittää minulle tuon tärkeän kysymyksen: Ehdittäisköhän me vielä ensi kesänä mennä naimisiin?

Vaikken sen kummemmin ollut ikinä suunnitellut naimisiinmenoa tai perheen perustamista, sillä hetkellä se oli juuri se oikea kysymys ja tuo pieni kömmähdys oli pian unohdettu. Kun palasimme reissustamme kotiin Espooseen, kävimme ostamassa halvimmat mahdolliset kihlasormukset arkisesti Leppävaaran Galleriasta, laitoimme ne sormiimme ja asia oli sitä myöten selvä, ei siinä sen kummempia kuvioita enää tarvinnut pyöritellä.