Mikkeliin menijöitä?

Meillä on Pekkarisen kanssa varsin erilainen suhde syömiseen ja ruokaan ylipäänsä. Pekkarinen tarvitsee ruokaa ja ennenkaikkea energiaa usein ja mahdollisimman paljon. Tarkkana miehenä mieluiten vielä mahdollisimman edukkaasti.

Minä taas satun olemaan sitä itäsuomalaista persjalkaista naistyyppiä, joka muuttaa hengitysilmankin hetkessä ylimääräiseksi energiaksi eri puolelle vartaloa, joten ruuan määrän kanssa saa olla aika tarkkana. Näin ollen automatkojemme tankkauspaikoiksi valikoituvat aika lailla eri kohteet riippuen siitä, istuuko autossa pariskunta vai Paperitähti yksin.

Lähivuosina on tullut ajeltua enimmäkseen viitostietä välillä pääkaupunkiseutu-Varkaus. Minulla on tämän matkan varrella omat suosikkipaikkani, joiden ehdoton ykkönen on Tertin kartano Mikkelissä.

Arvostan  todella korkealle sitä, että kyseessä on perheyritys. Vielä enemmän minuun tekee vaikutuksen se, miten loppuun asti hiottua kaikki, koko yrityksen liiketoiminta on. Niinä kertoina kun siellä olen pysähtynyt, en ole vielä keksinyt mitään, minkä tekisin toisin. Erilaisten ruokapalvelujen lisäksi tilan alueella on hienosti ylläpidettyjä puutarha-alueita ja muutama kartanon vanhoihin rakennuksiin laitettu viehättävä kauppa. Kartanolla on myös hotellipalveluja. Yhtään en väheksy sitäkään, että täällä suhtaudutaan myötämielisesti  koiravieraisiin.

Viime viikolla kun koulukirjaostosten tiimoilta jouduin pyörähtämään kirjakaupassa, satuin huomaamaan, että Tertin kartanolta on nyt myös ilmestynyt houkuttelevasti oma keittokirja. Siinäpä Pekkariselle vinkkiä pukin konttiin...Niin laiska ruuanlaittaja kuin Paperitähti onkin, tykkää kyllä kovasti lueskella keittokirjoja, kokkausintoa odotellessa.

Tämä kahvilarakennus taitaakin olla kartanoalueen ainoa uudisrakennus.

Jos tämä mansikka-marenkikakku ei vie kieltä pyllyyn mennessään, niin sitten en kyllä tiedä mikä sen tekee.

Kartanon kaupoissa on myynnissä tilan omia tuotteita, kasveja, sisustustavaroita, vaatteita ja asusteita ja jopa vanhaa tavaraa.

Parkkipaikan takana on myös vanhaan kivijalkaan tehty muuripuutarha, jonne täytyy vielä joskus päästä tutustumaan.

Järveltä kuuluu airon loiske

Ken siellä mahtaa soutaa? Äitini lauloi useasti minulle pienenä tuota laulua. Minusta se oli jotenkin ihana laulu. Lapsuuteni kesiin kuului aivan oleellisena osana veneily, mutta jostain syystä edellisestä kerrasta soutuveneessä oli minulla päässyt vierähtämään useita vuosia.

Kun minulle selvisi, että Pekkarinen ei ollut lapsena koskaan tehnyt ulpukan hedelmistä possuja ja oli käpylehmistäkin vain kuullut puhuttavan, koin suorastaan velvollisuudekseni lähteä metsästämään sopivan pulleita ulpukoita, jotta saisin meille muutaman kotieläimen askarreltua lauantai-illaksi.

Eikun Pekkarinen airoihin, koirat vähän työllä ja tuskalla veneeseen ja Paperitähti Muikun perätuholle. Parisen tuntia siinä meni, että Puurtilanniemi oli kierretty kauniina kesäiltana. Vaan kylläpä meidän sikalastamme sitten löytyikin kolme komeata possua.

Nuppu on ollut veneessä ennenkin, mutta Mopelle tämä oli selvästi ensimmäinen kerta. Koiraherra ei oikein tiennyt miten tähän keikkuvaan kulkupeliin pitäisi suhtautua. Nuppu-neiti sen sijaan veteli sikeitä veneen pohjalla.

Jos mä pidän pääni täällä papin kainalossa, niin onko tämä sitten turvallista?

Varkaudessa oli asuntomessut vuonna 1991 ja messualue sattui soutureittimme varrelle. Varsin ryhdikkään näköinen alue edelleen.



Kotiranta jo häämöttää ja ankealla tavalla tämä lähestymiskulma myös paljastaa meidän tukevasti vinossa keikkuvan venekoppimme.

Espanjan keitto

Minulle ei tuota sen suurempia vaikeuksia myöntää sitä, että olen ihan älyttömän laiska ihan älyttömän monessakin asiassa. Eri toten ruuanlaitto on asia, joka savolaisittain sanottuna kehtuuttaa päivittäin. 

Pidän kuitenkin todella paljon gazpachosta. Espanjassa sitä voi ostaa valmiina kaupasta purkeissa ja se kyllä kelpaisi minulle vallan mainiosti. Suomessa sitä on tarjolla vain tosi harvoissa kaupoissa. Senpä takia on kesäaikaan välillä ryhdistäydyttyvä, kun kotimaiset vihannekset ovat parhaimmillaan ja tehtävä tätä ihan itse. 

Meillä gazpachoa häviää hetkessä monen litran satsi, sillä kaikki ovat tähän yhtä heikkoina kuin minä. Kaksinkertainen annos on siis minimi, joka meillä tästä kannattaa turata. Jääkaappikylmänä keitto on parhaimmillaan.

GAZPACHO

5 tomaattia
1 kurkku
1 sipuli
1 vihreä paprika
persiljaa pieni nippu
1 valkosipulinkynsi
2 dl tomaattimehua
1 tl paprikajauhetta
2 rkl etikkaa
3 rkl oliiviöljyä
mustapippuria
suolaa
tabascoa

Ohjeessa kehotetaan kuorimaan kurkku. En ole kyllä ikinä kuorinut, sillä kuoressa nimenomaan on kurkun kaikki terveellisimmät aineet: kivennäis- ja hivenaineet, vitamiinit ja kuitu. Pikkuveli joskus arveli kyllä, että olen niin laiska, että mahdanko edes poistaa kurkun käärestään...Paprikakin voi ihan yhtä hyvin olla punainen. 

Sitten vaan kaikki aineet pilkoittuina tehosekoittimeen, soseutettu keitto kannuun ja jääkaappiin jäähtymään.

Nytpä tahdon olla ma, pienen mökin laittaja

Pyörähdin tänään Savonlinnassa. Minulla oli suuria vaikeuksia löytää sieltä kierrätyskeskus, jonne tuntemani tieyhteys oli katkaistu. Tällä kertaa sitkeästi etsivälle annettiin kuitenkin ruhtinaallinen korvaus, sillä perillä minua odottivat nämä. Oy Juho Jussilan Jyväskylässä valmistamat pienoismallit perinteisistä suomalaisista rakennuksista alkuperäispakkauksissaan. Laatikoissa on siis kaikki nuo kansikuvan neljä rakennusta.





Jostain Ebayn tapaisesta lähteestä googlailin, että nämä  olisivat 40-50-luvulta, mutta itse en kyllä ihan noin vanhaksi usko. Tietääkö kukaan, löytyisikö virtuaalimaailmasta Juho Jussilan tuotekuvastoja vuosien varrelta?

Muistan lapsuudestani, että tätini luona oli näitä samanlaisia hirsitaloja ja jokaisen vierailun kohokohta oli se, kun sain purkaa ja kasata rakennukset takaisin. Tädin luona oli myös täytetty huuhkaja, jota ihastelin vähintään yhtä paljon kuin näitä mökkejä. Sellaisen kun joskus löytäisi. Tädin pöllö tuhoutui tulipalossa.

Palattuani Savonlinnasta mummolaan päätin punkkeja uhmaten kerätä minua pakkomielteenomaisesti vaivanneet vadelmat rantapöheiköstä. Saalis oli todella kehno, maasto oli epätasainen, olin lentää nenälleni joka toisella askeleella ja tunsin punkkien hiipivän vartalollani joka sekunti. Lopulta sain räpisteltyä kasaan desin verran rupisia marjoja, jotka syötin koirille. Nehän niitä ovat joka tapauksessa himoinneet koko viikon.






 Toivon Juho Kusti, että sinä pidät syksyn väreistä. Minä en. Mutta kyllä ne alkavat olla todellisuutta.

Yhä ylös yrittää....

Kisuprinsessa haikaili ystävänsä Hymytytön kanssa pääsevänsä Tampereelle Blockfestiin. Minulle se sopi paremmin kuin hyvin, sillä pidän Tampereesta tosi paljon kaupunkina. Niinpä varasin meille huoneen keskustan Scandicista ja nappasin uniset tytöt kyytiini aikaisin lauantaiaamuna.

Olisin myös itse mielelläni nähnyt Snoop Doggin, mutta eivät sitä nähneet minun misunikaan, sillä Stara esiintyi Tampereella jo perjantaina.

Festarit alkoivat puolilta päivin, joten minulla oli siitä eteenpäin omaa aikaa jotakuinkin aamuyölle asti. Jalan liikkuminen on edelleen polven takia tuskastuttavan kömpelöä ja hidasta, mutta yritin parhaani mukaan olla lannistumatta siitä ja siekailematta ajoin autolla niihin paikkoihin, jotka tuntuivat liian kaukaiselle saavutettavaksi huonosti kävellen.

Parin viime vuoden aikana on tullut useasti käytyä Tampereen reissulla Pyynikin tornissa, mutta vain siellä alakerran kahvilassa. Tällä kertaa ajattelin ylittää itseni jälleen kerran näiden korkeiden paikkojen kanssa ja ajella vanhanaikaisella verkkohissillä 26 metriä korkean tornin huipulle. Muistin kyllä tarkasti eräästä lapsuuden käynnistäni, että en pätkääkään nauttinut tuosta paikasta 70-80-luvun taitteessa.

Jep, huimasihan se edelleen. Kävelyalue tornin huipulla on varsin kapea ja kaide suhteellisen matala. Kun vielä jouduin seuraamaan, kuinka yksi polttariporukka valmistautui laskeutumaan tornin kylkeä köydellä alas, kiersin tornin nopeasti ympäri, toivotin miehille tsemppiä urakkaansa ja läksin suosiolla alakertaan juomaan ne pakolliset munkkikahvit.

Seuraavat jonossa kurkkivat kaiteen yli, mitä tulikaan luvattua

Polttarisankari Markon tiukan keskittynyt ilme, kolme metriä laskeutumista takana, mutta hemmetti soikoon, on sitä vielä edessäkin.

 Loppuillan maleksin hitaasti ydinkeskustassa, istuin muutamalla terassilla, katselin ihmisiä ja nautin kauniin kaupungin upeasta kesäillasta. Tampereelle sattui vielä Kukkaisviikot, joten kaikenlaista ohjelmaa oli järjestetty myös lauantai-illalle.

Yhtäkkiä Hämeenkatu oli tyhjennetty autoista, jännityksellä odotin, mitä tästä seuraa. Kaukaa lähestyvä sambamusiikki antoi jo kyllä pientä vihjettä.