Bonsoir Paris !

Yhtä viehättävä yöllä kuin päivälläkin. Mitä siitä voi sanoa, kliseetä toisen perään. Mutta silti niin ihana.

 

 

 

 

 

 

Voihan kardiomyopatia

Blogimaailmassa on viime aikoina pyörinyt haaste, jossa uskaliaimpia pyydetään esittelemään kotinsa ongelmakohtia. Niitä, jotka perinteisesti aina siistitään, tyhjennetään tai muuten stailataan ennen kuvan ottamista tai kuva jätetään kokonaan ottamatta. Silloin tällöin törmää myös kriittisiin kannanottoihin, joissa naureskellaan huvittuneina silotetuille kuville ja tarinoille, joita useimmiten bloggarit elämästään antavat.

Itse en näe asioiden kaunistelemisessa julkisesti mitään paheksuttavaa tai naurettavaa. Enpä usko, että itse esimerkiksi ohimennen kadulla kohtaamalleni puolitutulle juurta jaksaen alkaisin realistisesti selventää kaikkea, mikä elämässäni juuri sillä hetkellä mättää. Liioin minulle ei tuota kovin suurta iloa katsella kuvia sekasortoisista nurkista kenenkään kotona. Niitä löytyy meiltäkin, eikä minulla ole mitään harhakuvitelmaa, etteikö näin olisi asianlaita myös monen muun kotona, ainakin silloin tällöin.

Haasteeseen vastaten päätin kuitenkin esitellä kotini, josta on kaksi viikkoa puuttunut oleellinen työparini. Se, jonka merkityksellisen roolin kaikissa kotihommissa olen kyllä aina tiedostanut. Itse en ole koskaan voinut osallistua keskusteluihin, joissa moititaan miehiä kotitöihin osallistumattomuudesta. Meillä on Pekkarinen aina hoitanut mallikkaasti enemmän kuin oman osansa. Siis tältä näyttää

- koti, jossa ei ole kukaan pariin viikkoon juurikaan jaksanut täyttää ja tyhjentää tiskikonetta saati sitten pestä käsitiskiä, tosin ei ole kyllä laitettu ruokaakaan...

- koti, jossa ei ole pariin viikkoon pesty, kuivattu ja viikattu kaappeihin pyykkiä

- koti, jossa on pari viikkoa sitten aloitettu talvi-kesävaate vaihtorumba, mutta se on jäänyt alkutekijöihinsä

- koti, johon oli tilattu maalarit tapetoimaan makuuhuone, mutta projekti oli pakko perua ja ostetut tarvikkeet jäivät olohuoneen lattialle odottamaan sopivampaa hetkeä

- koti, jossa koiruus yksinäisinä hetkinään päätoimisesti silppuaa roskia ja roskiksia ei ole juuri pariin viikkoon ihmisasukkien toimesta tyhjennetty

Koti, jossa sisälämpötila on parin viikon aikana ollut enimmäkseen 18 astetta ja jossa kuivat polttopuut katoksesta ovat loppuneet.

Vaan hymyltä en voinut välttyä, kun tänään aamukahvilla bongasin neilikkakimpusta tämän hassun pulleasilmäisen kärpäsen venyttelemässä.

Pitkään yhdessä asuttaessa useimmille meistä muodostuu vakioroolinsa: ne omat hommat, jotka ilman erillistä sopimusta hoituvat automaattisesti. Toisen vakava sairastuminen voikin sitten keikauttaa kaiken ylösalaisin. Nähtäväksi jää, hoitaako meillä jatkossa ruuanlaiton Pekkarinen ja lumityöt minä.

Nämä kortit meille kuitenkin annettiin ja näillä korteilla jatkossa pelaamme.

FYI, I love you!

Mikä ihme siinä on, että meille suomalaisille useimmiten kaikenlainen tunteiden näyttäminen on vaan niin vaikeata. Turhan hölöttämistä ja hempeilyä ei kovin korkealle arvosteta. Perinteinen vitsikin kertoo aviomiehestä, joka lupaa ilmoittaa vaimolleen sitten, jos tilanne muuttuu, eikä hän enää rakasta vaimoa, sillä turhahan tuota on koko ajan hokea. Taannoin osallistuin itse kahvipöytäkeskusteluun, jossa neuvoimme ranskalaisia kollegojamme ehdottomasti ja täydellisesti välttämään Suomessa lausetta "minä rakastan sinua".

En todellakaan aio sen kummemmin ryhtyä miksikään rakkauden lähettilääksi. Jokainen miettii omalla kohdallaan, minkä verran tällaisiin asioihin haluaa ihmissuhteissaan panostaa. Minä olen kyllä aina halunnut, mutta en ole osannut, enkä pystynyt.

Itse aion nyt omia tapojani muuttaa edes vähän, sillä en enää ikinä halua kokea viime sunnuntaista tuskaa, kun Pekkarinen sai hengenvaarallisen rytmihäiriön ja lyyhistyi kesken maratonin. Kun ambulanssin ovi vedettiin nenäni edestä kiinni ja minut työnnettiin siitä pois, jäin itkemään lohduttomasti vieraalla paikkakunnalla keskelle kymmeniä tuijottavia, vieraita ihmisiä. Tajusin, että hyvin mahdollisesti en Pekkarista enää ikinä näkisi ja ainoa ajatus, joka takoi päässäni oli se, etten edes ehtinyt sanoa hänelle, että rakastan kuitenkin ja kaikesta huolimatta.

Joten tässä nyt kaikille julkisesti tiedoksi, arvostan, pidän ja rakastan teitä kaikkia ystäviäni kovin. Tällä hetkellä en juuri keksi mikä muu elämässä olisi niin tärkeätä kuin ihmiset ympärillämme.

Kukkakuvia

Blogivinkki kukkien ystäville ja muille malttamattomille kevään odottajille. Lumisateen ahdistamana minäkin päätin ottaa osaa Monan Floral Love-kuvahaasteeseen. Vaikkei minun kuvani kukat olleetkaan keltaisia...

Kesäkurpitsapasta

Tuli jälleen todettua, että tämä maailman yksinkertaisin ruoka on vaan niin kertakaikkisen hyvää. Meillä syödään tätä varsin usein, eikä ikinä kukaan perheemme henkilöjäsenistä voi olla ylistämättä makujen harmoniaa. Ainoastaan Karvakorvan mielipiteestä en ole ihan varma, sillä raaka kesäkurpitsa, joka ruuan valmistusvaiheessa lattialle tippuu, on ainoa raaka-aine, jonka rakas Nuppumme sylkee suustaan saman tien pois.

Paitsi helppoa, halpaakin on vielä, ja espanjalaiset talviset kesäkurpitsat toimivat ihan yhtä hyvin kuin kotimaisetkin.

Monen monta kesäkurpitsaa (meillä yleensä 5-6 kpl vähintään)
1-2 sipulia
valkosipulia
voita paistamiseen
tuoretta persiljaa
mustapippuria
suolaa
parmesanjuustoa
pastaa

Pilko sipulit ja kesäkurpitsat. Kuullota sipuleita kunnes vähän pehmenevät. Lisää joukkoon kesäkurpitsapalat ja anna muhia niin, että nekin ovat aika pehmeitä. Muussaa kevyesti, mutta joukkoon saa jäädä kuitenkin vähän isompiakin suupaloja. Lisää silputtu, tuore persilja ja suolaa sekä pippuria maun mukaan.

Keitä haluamaasi pastaa ja tarjoile kastike ja pasta runsaan parmesanjuuston kanssa.

Joskus jos kotona on ollut paprikaa, olen lisännyt sitäkin. Mutta oikeasti tämä ei kyllä kaipaa yhtään mitään muuta. Ohje on alunperin ystävältäni Riitalta Makustelijat-blogista.

Vielä kerran pääsiäinen

Oletteko koskaan kuulleet jostain ihmisestä sanottavan, että hän on pääsiäisihminen henkeen ja vereen? Minä en ainakaan ole. Jouluihmisiä kyllä löytyy vähän joka perheestä tai ainakin suvusta, mutta pääsiäisihmistä en tietääkseni ole vielä tavannut.

Vaan onhan tässäkin pitkässä juhlapyhässä monesti kaikenlaista mukavaa. Tällä kertaa odotimme kovasti pääsiäisenviettoa pikkuveljeni perheen kanssa, vaan päädyimme sitten monenmoisten pöpöjen takia kuitenkin viettämään juhlaa ihan vaan ydinperheellä tuolla sydän-Savossa entisessä mummolassani. Hiljaista oli, voi että sentään.

Ehkä se oli sitten tämän pääsiäisen kohokohta kun ajoimme sunnuntaina Heinävedelle Valamon luostariin pääsiäislounaalle. Pääsiäinen on ortodoksien merkittävin juhla koko kirkkovuonna ja luostarin alueella olikin kuhinaa kuin pienessä kaupungissa.

Minkään sortin remontti ei todellakaan kuulunut suunnitelmiini pyhien aikaan. Ylipäätänsä yritän kovasti hillitä itseäni suunnittelemasta alkuunkaan mitään remontteja tähän taloon, sillä siinä ei ole mitään järkeä.

Niin vain kaikesta huolimatta päädyin repimään olohuoneen seinältä alas tajuttoman hienoa vaaleanruskeata kaislatapettia vuodelta 1980. Äitini oli ankarasti kieltänyt minua tähän urakkaan ryhtymästä, sillä arveli sen minulta jäävän lyhytjänteisenä ilman muuta kesken. Sori vaan äiti, aion kyllä yrittää parhaani. Tällä hetkellä keskeneräinen lopputulos on kyllä kohtalaisen karu kruunattuna mummon romanttisilla kukallisilla jenkkisohvilla.

Tuli tuossa pääsiäisenä vähän mittailtua keittiön kaappejakin. Ei sillä, että sinne remonttia suunnittelisin...

Kukka-Eikka

Joskus seitsemän tai kahdeksan vuotta sitten, meillä kävi töissä torstaiaamuisin kukkamyyjä ruokalan lastauslaiturilla. Kutsuimme häntä Kukka-Eikaksi, sillä muuta nimeä meillä ei hänelle ollut. Hän ajoi sisälle ja avasi ison, vihreän pakettiautonsa ovet ja nosteli kukat esille.

Myynnissä oli aina kulloisenkin sesongin kukkia varsin kohtuuhintaan. Lähes aina oli tarjolla sekä leikko- että ruukkukukkia. Luulen, että hän ajoi meille suoraan kukkatukusta, sillä mistään en ikinä ole saanut niin hyvälaatuisia kukkia sellaiseen hintaan ostettua.

Useimmiten hänen ympärillään parveili isot laumat työpaikkamme naisia ja Eikalla oli mukavaa juteltavaa jokaiselle. Tasaisin väliajoin kuului Eikan leppoisa huudahdus: "Kenen vuoro, kenen tuuri?" kun hän yritti selvittää, kuka oli maksujonossa seuraavana. Hän oli yksi sympaattisimmista ihmisistä, jonka olen ikinä tavannut.

Yhtenä torstaina Eikka ei ajanutkaan lastauslaiturille meidän suureksi pettymykseksemme. Kuulimme, että hän oli sairastunut todella vakavasti, eikä enää pystynyt jatkamaan kukkien kaupustelua.

Eikka on mielessäni aina kun katselen pelakuita, jotka aikanaan häneltä ostin. Toisen niistä jätin hölmöyttäni pakkaseen viime syksynä, mutta toinen sattumoisin pelastui ja kukkii jo nyt taas täyttä päätä varsin elinvoimaisena.

Parisen vuotta sitten kuulin kirpputorilla kulman takaa tutun äänen: Eikkahan se siellä. Enpä varmaan liioittele, kun sanon, että juoksin hänen luokseen juttelemaan. Hän oli kuntoutunut kohtalaisesti vaikeasta sairaudestaan, mutta työn pariin hän ei enää palaisi.

Siinäpä ihminen, joka omalla vaatimattomalla olemuksellaan jätti ikuisen jäljen sydämeeni. Kiitokset kukkamiehelle.

Nukkekoti

Sitten 90-luvun lopun olen joutunut kaksi kertaa käymään neuvotteluja paikallisen rakennuslupaviranomaisen kanssa.

Ensimmäinen kerta oli, kun yhtenä talvena lasten ollessa vaippaikäisiä kävin Espoon työväenopiston "rakenna oma nukkekotisi"-kurssin. Pekkarinen myönsi minulle silloin rakennusluvan kolmekerroksiseen nukkekotiin. Tein sen paksuhkosta liimapuulevystä, sillä halusin sen sopivan jossain määrin myös lasten leikkeihin. Mittasuhteena käytin 1:12, joka lienee tavallisin mittasuhde nukkekotimaailmassa lukuun ottamatta Lundby-taloja.

Askartelin nukkekotiini lähes kaikki kalusteet, pienesineet ja valaisimetkin itse. Laitoin siihen myös sähköt. Olin siihen tyytyväinen noin vuoden verran. Sitten minua alkoi harmittamaan sen kömpelö ulkomuoto ja halusin päästä siitä eroon. Lopulta en ollut tyytyväinen tekemiini kalusteisiinkaan ja heitin nekin menemään. Ainoa mitä jäljelle taisi jäädä, olivat nämä lääkeruiskun kärjistä väkertämäni viinipullot. Nukkekoti itsessään joutui varastoon.

Kaikenlaiset pienoismaailmat kiehtoivat kuitenkin edelleen, mutta kymmenen vuotta siinä vierähti, ennen kuin ryhdyin taas käymään neuvotteluja rakennusvalvonnan kanssa. Tällä kertaa halusin ostaa hienon, valmiin nukkekodin, jonka ainoastaan kasaisin, maalaisin ja sisustaisin itse. Talopaketin siis. Tämän kannoin meille Hong Kong-tavaratalosta. Halvalla tietysti. Talo on kaksikerroksinen ja siinä on lisäksi vintti sekä siipirakennuksessa kauppa. Ostin vielä pihapiiriin kynttilälyhdyn, joka näyttää sopivasti kasvihuoneelta.

Ihmettelin koko ajan paketin halpaa hintaa. Kasasin, maalasin ja tapetoin sen kuitenkin pikkuhiljaa. Kirpputoreilta keräsin siihen kaikennäköistä sopivaa pikkuroinaa ja nukkekotikaupoista huonekaluja.

Kuinka ollakaan, minusta alkoi aika pian tuntua, että talo täyttyy kummallisen nopeasti. Keittiön seinäkaapit eivät oikein istuneet seinälle ja muutenkin tuntui niinkuin huonekorkeus olisi jotenkin pielessä ja se masensi minua.

Otin tässä eräänä päivänä sitten mittanauhan käteeni ja suoritin vähän laskelmia. Juupa juu, mittakaava tönössä oli kuin olikin 1:16 eli Lundby-kokoa. Ja minä taas sisustan mittakaavalla 1:12. Ilmankos Honkkari möi pakettia niin halvalla!

Näin meillä jälleen käynnistellään rakennuslupaviranomaisen kanssa keskusteluja. Tämä mökki lienee pian myynnissä ja uuden suunnittelu aloitetaan pikkuhiljaa. Katsotaanpa nyt, minkälainen sitten lopulta tulee talostani numero 3. Sen verran jo tiedän, että huoneita täytyy olla paljon ja rakennuksessa tai sen yhteydessä on ehdottomasti oltava myös liiketila, jossa kodin asukkaat voivat tehdä päivätyönsä. Vintti siinä täytyy myös olla, sillä kaikenlaisen ylimääräisen tavaran säilyttämiseen minkään kodin asukkailla ei liene koskaan liikaa tilaa.

Kertakäyttötatuointi

Eräänä iltapäivänä kävellessäni Kalliossa satuin näkemään miehen, joka oli tatuoitu ilmeisesti vähän joka puolelta. Hänen kasvonsakin oli tatuoitu lähes kauttaaltaan, vain silmien ympärillä oli vähän tatuoimatonta ihoa.

Jäin jotenkin miettimään ja ihmettelemäänkin sitä. Mikä saa ihmisen haluamaan sellaista ja vielä siinä määrin että yksi tai kaksi kuviota ei riitä?

Satuin sitten seuraavana aamuna kesken aamutoimieni vilkaisemaan vessan peilin kautta paljasta selkääni. Vessaan paistoi aurinko ikkunaan näkösuojaksi kiinnitetyn vanhan pitsiverhon takaa. Näky oli aika mahtava: koko selän kokoinen tatuointi!

Silti olin tyytyväinen, kun tämä tatuointi hävisi samalla hetkellä kun aurinko lakkasi paistamasta.

Loota

Joskus jonkun romun tarina hymyilyttää vielä lähes kymmenenkin vuoden päästä. Yksi sellainen on tämä vanha hollantilainen kananmunalaatikko.

Huusin sen joskus 2000-luvun alkupuolella todella pikkurahalla huutonetistä. Kun sitten sovin lootan myyjän kanssa noutotreffejä, kävi ilmi, että hän oli Finnairin lentäjä. Niinpä eräänä syksyinä aamuna sovimme treffit Helsinki-Vantaalle. Salskea virkapukuinen lentäjämies kantoi laatikkoni Fiatini takakonttiin. Kertoili siinä vielä lyhyesti laatikon tarinasta jutellessamme sumuisessa syksyaamussa lentoaseman parkkipaikalla.

Laatikko oli peräisin hänen isovanhempiensa vanhasta sekatavarakaupasta. Tuskin siinä on tarvinnut kananmunia Hollannista Suomeen asti kuljettaa, mitä lie siinä tänne kulkeutunut. Ostohetkellä se oli oikein hyväkuntoinen. Sittemmin se on minulla muutaman vuoden tilanpuutteen vuoksi lojunut takakuistilla ja puu on vähän harmaantunut. Lujatekoinen laatikko se on kuitenkin edelleen, joten päätyi taas sisälle kesäkukkien kasvatusalustaksi.

Kolmantena päivänä kevättä

Eipä ole ollut pitkään aikaan mitään mukavaa kirjoiteltavaa, eikä liioin valo ole riittänyt kuvaamiseen. Edelleen nämä aamun aikaisen kuvat kärsivät valonpuutteesta.

Helmikuu ja valitettavasti myös maaliskuun alku ovat olleet ankeata aikaa. Ikäviä ja hankalia asioita. Mutta kevättä kohti ollaan silti vahvasti menossa. Kun nyt vielä lakkaisi tuo kirottu lumentulo lopullisesti.

Kirppiksiä on tullut koluttua Pariisin matkan säästöprojektin tiimoilta varsin tunnollisesti. Jotain pientä kotiinkin on samalla kulkeutunut. Samoin kuin hiihtolomareissulta Sulkavalle, josta löytyy muuten takuuvarmasti Marimekon kaikista kaunein tehtaanmyymälä ja mukavin myymälähenkilökunta.

Jos nyt niitä mukavampia juttuja hakemalla haetaan, niin olkoon ne tässä

Pikkutomaatit.
Niitä meillä menee tällä hetkellä helposti kilo päivässä. Oikeastaan niitä syödään niin paljon kuin ikinä vaan ehtii kaupasta kotiin kuljettaa, pestä ja laittaa tarjolle.

Marimekon kuosit.
Pitkäaikainen ihastukseni Kulkue-kuosi päätyi meille kotiin kahdessa mukissa. Pajunkissa-liinakankaat ja tämä kukallinen mekkokangas, jonka nimeä en tiedä, hellivät silmiäni tässä karussa kevättalven valossa.

Arabian vuosilautaset.
Nuo kasari-inhokit numero yksi. Tai ainakin lähelle sitä. Öö, missä vaiheessa ne alkoivat näyttämään täysin mukiinmeneville kansallisromanttisine aiheineen ja vähän tummanpuhuvine väreineen? No, näitä on nyt vasta yksi kappale, että ei liene vielä syytä huoleen.

Pelakuut.
Omaa tyhmyyttäni palellutin lähes kaikki rakkaat kukkani viime syksynä. Muutama ruukku pelastui. Ja äidin pelakuut, jotka pimeässä kellarissa Savossa kurkottelivat ujosti värittömiä versojaan kohti kevättä.

Ehkä eniten kuitenkin olen ihmetellyt tätä pientä kaurista, jonka löysin kirpparilta ostetusta parinkymmen sentin arvoisesta pikkuroinanyssäkästä. Nyssäkän sisältö näytti sopivalle nukkekotikamalle, jota kerään veljentytöille. Joukosta löytyi myös tämä täysin virheetön tulitikun korkuinen bambi, joka on tehty lasista. Miten ihmeessä se on pienenpienine lasisine yksityiskohtineen säilynyt ehjänä kaikessa siinä myllytyksessä?