Leppoisa lauantai

Olimme perjantai-iltana kävelyllä Montmartrella seuranneet Avenue Trudainen varrelle pystytettävän pitkiin riveihin kymmeniä ja kymmeniä valkeita telttakatoksia. Hetken ehdimme jo ihmetellä mitä tuleman pitää, kun bongasin jostain mainosjulisteen "Brocante"- Onneksi sen verran ranskan kieltä vielä muistin, että ymmärsin välittömästi kyseessä olevan antiikkimarkkinat.

Huippuhyvä matkanjohtajani sujuvasti, täydellisen joustavasti ja ihan pyytämättä uudelleenjärjesteli lauantaiaamun ohjelmamme niin, että pääsimme heti ensimmäiseksi kävelemään ristiin rastiin vanhojen tavaroiden kojuja. Kylläpä mukaan olisi lähtenyt niin helposti yhtä sun toista, jos vain olisi pienikin mahdollisuus ollut se kotiin kuljettaa.

Lauantaipäiväämme leimasi muutenkin antiikki ja eritoten harras antiikki. Oikein muutenkaan en osaa kuvailla katsastamiamme kirkkoja, joista vanhin oli vihitty käyttöön jo vuonna 1248. Silloin nimittäin otettiin käyttöön Saint Chapellen kirkko, joka jäi vähän kummallisesti lopulta Napoleonin aikaan rakennetun oikeuspalatsin sisäpihalle.

Käytännössä Saint Chapellen yläkappelin seinät ovat kokonaan lasimaalausta, joten tuntuu aika käsittämättömälle, että tämä kirkko saatiin valmiiksi kahdessa vuodessa sen aikaisilla työvälineillä.

Reittimme varrelle sattui myös meille tuntematon kirkko, jonka ovi oli kutsuvasti auki. Pekkarinen ehdotti, että piipahtaisimme sisään. Kirkkosali oli tyhjennetty istuimista ja täytetty niiden sijaan kirpputoritavaroilla. Voi voi sentään, siellähän vierähtikin sitten hetki jos toinen mummojen laatikoita penkoessa.

Perjantai Pariisissa

Kyllä harmitti koko reissu. Se, mikä aurinkoisena lokakuun sunnuntaiaamuna tuntui hyvälle idealle oli muuttunut sateiseen ja pimeään joulukuiseen torstai-iltaan mennessä täysin järjettömäksi ajatukseksi.

Olisin ihan mielelläni heittänyt vaikka matkarahat hukkaan, jos olisin voinut vaan perua koko matkan ja jäädä kotiin, sillä minua pelotti ja ahdisti.

Pekkarinen ei ottanut hienovaraisia vihjailujani reissun perumisesta kuuleviin korviinsakaan, vaan alkoi tuttuun tapaansa hyvissä ajoin suunnittelemaan meille matkaohjelmaa. Hyvä niin, sillä Pariisissa paistoi aurinko. Vaikka marraskuun tapahtumia ei voinut mitenkään täysin unohtaa, saivat joka paikassa näkyvästi esillä olevat sotilaat, poliisit ja turvamiehet ja loputtomat turvatarkastukset olon tuntumaan sille, että täällä ainakin yritetään tehdä kaikki mahdollinen ihmisten turvallisuuden eteen.

Perjantai oli meidän matkapäivämme, mutta ehdimme silti koluta vielä kaupungin nurkkia. Ovat tainneet tämän syksyn kamaluudet kutistaa minun alkuperäiset, omat pienet pelkoni varsin mitättömiksi, sillä Pekkarinen onnistui vaivatta houkuttelemaan minut kiipeämään Sacre Coeurin korkeimpaan torniin.

300 tiukkaa askelmaa kapeissa kierreportaissa ilman kaiteita, eikä paluuta peruuttamalla. Hiukan hikisenä ja polvet tutisten pääsin kuitenkin perille ja sain nauttia upeasta auringonlaskusta jouluisen kaupungin yllä.

Grand Palais'ssa avattiin juuri tänä perjantaina Louis Vuitton-näyttely, johon todella jonotettiin. Ja tuo kymmenien poliisiautojen letka oli mitä ilmeisimmin pysäköity kadulle suojaamaan jonossa seisovia.

Puuha-Pete takapihalla

Olen hillonnut tätä postausta kohta jo kuukauden pohtien julkaisenko ollenkaan. Tekstiä suunnitellessani siinä samalla kun kuistia rakensimme, aloin näkemään sen, mikä minulle on ollut aina ihan normaalia, ehkä niin sanotusti ulkopuolisen silmin. Kyseessä on tietenkin jälleen kerran romut ja kierrättäminen. Tässä tämä nyt kuitenkin on: meidän kuistiprojektimme kuvina.

Vanhempani purkivat joskus 90-luvun alkupuolella eräästä kaksikerroksisesta 50-luvulla rakennetusta autiotalosta ison määrän ikkunoita. Ikkunoita oli niin paljon, että niistä on rakennettu lapsuuteni kesämökille suuri lasikuisti, lasitettu meidän etukuistimme ja niitä riitti vielä tähän meidän takakuistiimme. Olimme itse pyöritelleet näitä ikkunoita autotallin vintillä ja kymmenkunta vuotta, odotellen insipiraatiota kunnostaa ne ja rakentaa jotakin.Tänä syksynä se sitten iski.

Ikkunoiden lisäksi myös kuistin runko tehtiin kierrätyspuusta ja sopivia ruuvejakin oli autotalliin kertynyt yhtä puolisukulaisen kuolinpesää tyhjennettäessä. Ostettiin tähän sentään jotain uuttakin: viimeistelylistaa ei sopivan kokoisena löytynyt mistään puujätteestä.

Pekkarinen luonnollisesti yritti mennä sieltä, missä aita matalimmalla on. Hän ehdotti, että kuistista olisi tehty perinteisen mallinen: alaosat seinää ja yksi kerros ikkunoita. Tälläkään kertaa en antanut periksi, vaan vaadin, että ikkunoita laitetaan niin paljon kuin olemassa oleviin puitteisiin vaan mahtumaan saadaan. Kaksi kerrosta niitä nyt on. Oviaukon yläpuolelle löysin autokatoksestamme jo aikoja sitten unohtamani kolme pientä neliönmallista ikkunaa. Tuli ostettua helteisenä kesäpäivänä Vermon konttitorilta ilman mitään käsitystä, mihin niitä tarvitsen. Näin se taas aika tavaran kaupitsi. Kuistin maalaus toki jäi ensi keväälle.

Rakennus- ja remonttihommat ovat kyllä ihan ehdottomasti aina olleet avioliittomme mukavimpia hetkiä. Kummallakin on selvät omat roolinsa ja yhteistyömme voisin kehua sujuvan varsin saumattomasti. Mitäs sitten seuraavaksi rakennetaan?

CPH girls and a bonus boy

Loppukesästä sekä Kisuprinsessaa, että Paperitähteä alkoi riivata vimmainen syyskaiho Kööpenhaminaan. Kahden vuoden takaiselta syysretkeltämme sinne oli jäänyt mahdottoman mieluisia muistoja. Kaiholla muistelimme Cafe Nordenin jyhkeää nacho-annosta, Tivolin halloween-teemaa ja ylipäänsä rennon eleganttia katukuvaa ja tanskalaisten tyyliä.

Norwegianilta löytyi jälleen kerran varsin edulliset lennot ja lopulta löysimme hyvän ja kohtuuhintaisen hotellin. Houkuttelimme mukaamme myös Traktorimiehen, jolta jäi toissatalvelle suunniteltu Köpiksen-reissu kuumeen takia väliin. Koska Pekkarinen jäi vapaaehtoisena koiran kanssa kotiin, päätimme heti, että tälle kolmen päivän lomalle ei sitten ohjelmaa suunnitellakaan. Pelkkää syystuulien haistelua. Ja sitähän me sitten saimme.

On laiva valmiina lähtöön, se kaukomaille käy

Olipa hyvä, että luovuimme jo aamulla ajatuksesta järjestää pihajuhlat, sillä tuntia ennen vieraiden tuloa ulkona näytti tältä

Pidän paljon juhlien järjestämisestä, mutta niitä tulee järjestettyä todella harvoin, sillä otan myös helposti paineita järjestelyistä. Pelkään hysteerisesti kaiken loppumista kesken, joten yleensä kaikki tuppaa menemään reippaasti överiksi.

Tällä kertaa Pekkarisen serkun läksiäisiä järjesteltiin kuitenkin talkootyönä ja se toimikin tosi mukavasti. Tarjoiluja tuli naapurista ja juhlakalulta itseltään. Meille jäi lähinnä puitteiden tarjoaminen.

 

Koska lauantai-iltana tosiaan juhlittiin läksiäisiä, juhlakoristeita pohtiessani muistin heti vanhan viirikokoelmani varastossa ja virittelin ne kattoon. Irtotuolit ympäri taloa kannettiin alakertaan ja naapurista tuotiin ruokapöytä niiden kaveriksi. Torilta ja pihalta kukkia, varastossa majailevista lukuisista astialaatikoista astiat pöytään ja rento sukujuhla oli vieraita vaille valmiina.

Amerikkaan lähtija oli keksinyt illalle myös mukavan ohjelmanumeron. Jokaisen vieraan selkään teipattiin paperilappu, ja kiersimme sitten kirjoittamassa toistemme selkiin kutakin henkilöä omasta mielestämme parhaiten kuvaavia sanoja. Se mitä suomalaisen ei yleensä ole helppo sanoa toiselle olikin paljon helpompi kirjoittaa selkään. Periaatteessa et tiedä, mikä sanoista on tullut keneltäkin. Ellet sitten käsialasta tunnista, kuten minä Pekkarisen selkääni kirjoittaman viestin. Arvaatko, mikä se näistä olisi?

Juhlien jälkeen aamulla on jäljellä kasa käsitiskiä, pino ylimääräisiä tuoleja ja mukava mieli. Vähäinen väsymys ja pieni päänsärky ovat halpa hinta kaikesta.