Stadissa

Näin se meni, Pekkarisen kanssa kahdestaan.

Älä tule paha kakku....

Omituista kyllä, meillä oli sunnuntaina täällä tupa täynnä vieraita. Kymmenen vuoden ajan jo on ollut suunnitelmissa kutsua Pekkarisen eno puolisoineen kylään. Nyt sitten kutsuttiin.

Sykli siitä, kun joku päätetään meille kylään kutsua siihen, että oikeasti kutsutaan voi siis todellakin olla se kymmenen vuotta. Kasailin viikonlopuksi näin ollen itselleni vähän leipomista ja kodin laittelua. Varsin mieluisana sivutuotteena seurasi kyläilystä siis myös puhdas ja siisti koti.

Ikkunaan on vuosien tauon jälkeen ripustettu verhot ennen vieraiden tuloa.

Kahvipöytään leivoin samanlaisen sitruuna-valkosuklaamoussekakun kuin Traktorimiehen kesäisiin rippijuhliin. Kakku on vähän työläs valmistaa, mutta ei misssään tapauksessa vaikea. Tuntui ainakin naisvieraille maistuvan niin, että ohjettakin joku kyseli, joten tässäpä tämä.

Ohjeessa sanotaan, että tämän voisi myös valmistaa reilusti etukäteen ja pakastaa. Rippijuhlista jääneet kakun jämät kokeeksi pakastin ja totta kyllä: kakku ei mitenkään kärsinyt pakastamisesta.

Muista tarjoiluista ehkä myöhemmin lisää, mutta näitä on pakko mainostaa makean ja Ranskan tai ranskalaisen makean ystäville. Pirkan parhaat-sarjasta löytyy pakastealtaasta Macarons-leivoksia. Sulavat tarjoilukuntoon 15 minuutissa. Olivat oikein koristeellisen ja värikkään näköisiä kahvipöydässä ja kun makukin oli kohdallaan niin huipputuotteeksi kehuisin.

Kuvasta näkyy hennosti eri värisenä kaksi eri päällystekerrosta.

  

KAKKUPOHJA

75 g voita

100 g kaurakeksejä

SITRUUNAKERROS

2 sitruunan raastettu kuori

1 dl sitruunamehua

3 kananmunan keltuaista

2 rkl Maizenaa

1 dl vettä

1,5 dl sokeria

4 liivatelehteä

200 g maustamatonta tuorejuustoa

2 dl kermaa

VALKOSUKLAAMOUSSE

4 liivatelehteä

200 g maustamatonta tuorejuustoa

0,5 dl sokeria

200 g valkosuklaata

3 kananmunan valkuaista

Sulata voi ja sekoita se murskattuihin kekseihin. Pingota irtopohjavuoan reunan ja pohjan väliin leivinpaperi ja tasoita muruseos pohjalle. Laita jääkaappiin odottamaan.

Pese sitruunat hyvin, raasta kuoret ja purista mehu.

Erottele kananmunat. Sekoita paksupohjaisessa kattilassa kananmunan keltuaiset, sitruunamehu, kuoriraaste, Maizena, vesi ja sokeri. Liota liivatelehdet kylmässä vedessä. Kuumenna sitruunaseosta pohjaa myöten tiuhaan sekoittaen, kunnes se sakenee ja kiehahtaa. Purista liivatelehdistä vesi, liuota ne kuumaan nestetilkkaan ja lisää sitruunaseokseen sulanut liivate ja tuorejuusto. Sekoita tasaiseksi ja laita jäähtymään.

Vatkaa kerma vaahdoksi ja sekoita vaahto jäähtyneeseen sitruuna-tuorejuustoseokseen. Kaada seos keksipohjalle.

Laita valkosuklaamoussen liivatelehdet pehmenemään kylmään veteen. Sekoita tuorejuusto ja sokeri. Paloittele suklaa paksupohjaiseen kattilaan ja sulata se miedolla lämmöllä tiuhaan sekoittaen. Sekoita suklaasula tuorejuuston joukkoon.

Sulata liivatteet kuumaan nestetilkkaan ja kaada liivateseos koko ajan sekoittaen valkosuklaa-juustoseokseen.

Vaahdota valkuaiset tiiviiksi vaahdoksi ja kääntele/sekoita varovasti vaahto valkosuklaajuustoseokseen. Kaada sitruunakerroksen päälle.

Anna kakun hyytyä vähintään viisi tuntia jääkaapissa. Koristele kauden marjoilla tai hedelmillä. Minä kuorin tähän päälle mandariinilohkoja ja lohkoin viinirypäleitä pitkittäin neljään osaan. Kesällä tuli kyllä paljon hienompi runsaalla mansikka-vadelma-mustikkaröykkiöllä koristeltuna.

Perinnönjako

Hassua, miten joskus jostakin näennäisesti täysin mitättömästä esineestä muodostuu omistajalleen varsin rakas ja tärkeä. Äitini oli joskus pikkutyttönä saanut joltakulta sukulaiselta tai tutulta lahjaksi pienen posliinipatsaan. Olen kyllä tarinan kuullut useinkin, keneltä, mutta jostain syystä se ei ole mieleeni jäänyt.

Patsaassa pieni tyttö kastelee kukkia kastelukannulla. Äidin patsas oli joskus tippunut ja särkynyt. Se oli liimattu muuten, paitsi kannun nokka oli jäänyt liimaamatta. Kuitenkin patsas oli aina esillä, ensin mummolassani hyllyssä ja mummon kuoltua äiti vei sen omaan kotiinsa.

Taisi olla ihan niitä viimeisiä kirpputorireissuja, jota äidin kanssa tein, kun yhdeltä myyntipöydältä löytyi tismalleen samanlainen patsas ehjänä. Hintaa oli pari euroa, sillä oikeasti ei kyse ole mistään arvoesineestä. Äiti meinasi haljeta onnesta ja ihmetyksestä.

Luulisi varmaan, että nyt on helppo perinnönjako: kaksi samanlaista patsasta. Vaan eipä sittenkään, nyt emme osaa pikkuveljen kanssa ratkaista, kumpi saa sen rikkinäisen alkuperäisen ja kumpi ehjän. Molemmat tyttöset nyt sitten odottavat tuomiotaan meidän takan reunuksella.

Omena päivässä ja sitä rataa

Viime syksynä ei ollut omissa omenapuissa liikatuotantoa, mutta monella tuttavalla oli. Meillekin sitten kantautui omenoita enemmän kuin tuoreena jaksoi syödä. Luonteeseen kun kuuluu, että kaikenlainen pois heittäminen on kertakaikkiaan vaan niin vaikeaa, niin ajattelin sitten hätäpäissäni pakastaa lohkottuja omenoita. Ei ollut mitään käsitystä, miten se onnistuu.

Jostain syystä pakastamiseen kuuluu meillä oleellisesti myös se, että kummallisella tavalla osa niistä pakasteista hautautuu sinne jonnekin laatikoiden syövereihin ja jää sitten täydellisesti unholaan, käyttämättä. Yhtenä päivänä tässä viime viikolla käteni sattui niihin viime syksyisiin pakastettuihin omenalohkoihin, joita ei oltu talven mittaan syöty ensimmäistäkään. Hupsis.

Ensimmäinen ajatus oli heittää ne kompostiin, kun uutta omenasatoa jo täyttä häkää säilöttiin. Vaan ei sitä taas pystynyt. Ja sekin oli jäänyt toteamatta, voiko niitä pakastaa. Heitin omenalohkot uunivuokaan, päälle pekaanipähkinöitä, fariinisokeria, kanelia ja siirappia, kun en jaksanut mitään piirakkataikinaa pyöräyttää.

Nautittiin lämpimänä vaniljajäätelön kanssa. Hyvää oli, ja sekin tuli selväksi, että kyllä niitä pakastaa voi. Loput jäähtyneet mössöt sekoitin maustamattomaan jugurttiin. Sehän oli ihan kun Valion uuniomena-jugurttia.

Rutiinit hakusessa

Pientä matalapainetta, eikä mitään asiaa. Olen diagnosoinut olotilani rutiinien puutteesta johtuvaksi alakuloksi. Rutiinit ovat tästä perheestä viimeisen vuoden aikana pikkuhiljaa lasten kasvamisen myötä ilmeisesti muuttaneet muihin perheisiin. Meillä ei enää syödä eikä siivota tiettyinä aikoina. Nukkumaankin tuo pienempi väki käy vasta vanhempiensa jälkeen. Sitä myöten minulta on näyttänyt hävinneen ote kaikkeen.

Kirpputoreilla tulee luurattua kuitenkin koko lailla entiseen tahtiin, jos ei jopa enemmän, kun ei minua kukaan kotiin varsinaisesti odottele. Viime aikoina olen ostanut roinaa enemmän kuitenkin muille kuin omaksi iloksi. Kotiin on päätynyt lähinnä erilaisia vanhoja englantilaisia kukkakankaita: verhoiksi ja pöytäliinoiksi. Kumpiakaan meillä ei kyllä käytetä, mutta mistäs sen tiedän, milloin mieli muuttuu. Muuttukoon, olen valmis siihen.

Vielä löytyi pihalta jotakin maljakkoon kerättävää. Keltainen Kupittaan Saven maljakko löytyi kuudella eurolla kirpputorilta. Mukavan kookas ja täysin virheetön. Iso simpukkarasia jonkun Hampurin matkamuistoja ja venäläinen puusieni niin ikään kirpputoriostoksia tältä syksyltä.

Anopilta aikanaan saadut isot, vanhat tuohikopat eivät alunperin kuuluneet suuriin suosikkeihini, mutta pikkuhiljaa olen niihin kiintynyt. Toisessa on säilytetty takkapuita ja toinen on hakenut käyttötarkoitustaan välillä lelu- tai lehtikorina ja välillä säilyttimenä varastossa. Kyllä on muinaissuomalainen ollut kekseliäs.

Olen viime vuosina yrittänyt syksyille löytää itselleni yhden harrastuksen, jossa tunnollisesti pyrin käymään. Pari syksyä sitten olin ahkerasti laulaa loilottamassa rohkaistu laulamaan-kurssilla. Viime syksynä kävin opettelemassa äänenkäyttöä ja -hallintaa Alexander-tekniikalla. Tälle syksylle valikoitui digikuvaamisen perusteet. Kurssi osoittautuikin melkoiseksi haasteeksi, sillä opettajan intohimoisesta asenteesta johtuen tämä on osoittautunut kaikeksi muuksi kuin peruskurssiksi. Periksi en kuitenkaan anna, vaikka tähän mennessä en juuri mitään ole mistään hänen puheistaan ymmärtänyt.

Luumuhilloa

Eilen tuli tasan vuosi siitä, kun äiti kuoli. Voinpa vannoa, että päivääkään ei tämän vuoden aikana ole mennyt niin, ettei äiti olisi jossain yhteydessä mielessä ollut. Jotenkin sattui tämän sinänsä surullisen päivän teemaan sopivan keittiöhommat. Eikä nyt missään siivoilumielessä, sillä äidin keittiö oli aina kuin ydinräjähdyksen jäljiltä, vaan äidin hengessä loihditaan aina jotain herkkuja. Meillä se tarkoitti eilen sitten luumuhilloa.

Savossa, jossa lapsuuteni vietin, ei ikinä osannut edes kuvitella, että Suomessa kasvaisi luumuja. Siksi minulla ei tosiaankaan ole luumuherkkuihin minkäänlaisia perinteitä. Viime syksynä sain yhdeltä tuttavalta luumuja ja keitin niistä hilloa. Siitä tuli aivan kammottavaa, pöyristyttävän kitkerän makuista. Jokin meni pahasti pieleen.

Tänä syksynä naapurien puu tuotti luumuja reilusti yli heidän oman tarpeensa. Mekin saimme eilen kerätä satoa. Hyvälle maistuivat tuoreenakin, mutta taas aloin haaveilla siitä itse tehdystä luumuhillosta täydellisessä joulupöydässä.

Googlailin sitten vähän tuota luumuhillon valmistamista, ja keskusteluista kävi ilmi, että kitkerän maun aiheuttaja onkin kuori. Kuorimallahan siitä sitten selvitään. Kohtuullisesti kärsivällisyyttä vaativaa näpertelyä ja puhdasta käsityötä. Kiviä ei myös useimmista luumuista saanut ilman ankaraa väkivaltaa irti, joten päädyin sitten laskemaan luumujen kappalemäärän ja keräämään valmiista hillosta täsmälleen saman kappalemäärän kauniisti irronneita kiviä pitkillä pinseteillä.

Muutaman makumaistiaisen perusteella arvioisin, että tämä hillo on erinomainen kumppani juustoille. Joulutorttuja tästä tuskin tehdään, sillä maku ei yllättäen muistuta perinteistä luumumarmeladia ollenkaan. Värikin on aurinkoisen oranssi.

Tekninen vika, tekninen vika, tekninen vika

Ihan varmasti kukaan ei usko, että kymmenien Tukholman-risteilyjen jälkeen löytäisin vielä jotain uutta näkökulmaa siihen touhuun. Kas, eihän se ole edes vaikeaa. Otetaan mukaan vain kolme  asiaa, ja näkökulma taatusti on erilainen kuin millään edellisellä risteilyllä.

Otetaan ensimmäiselle illalle navakka syysmyrsky. Tässä vielä hymyillään lähdön hetkellä. Kolmen tunnin päästä, kolmasosaa meistä ei hymyilyttänyt enää yhtään. Iloinen juhlakansa kaatuili tanssilattialla, muunkin kuin alkoholin voimasta. Yhdeltä jos toiseltakin yleisten tilojen roskakorilta löytyi risteilymatkalainen pää roskiksessa.

Selviydytään lauantaiaamuna kuitenkin suunniteltuun aikaan Tukholmaan. Kuvataan kaunista kaupunkia tyytyväisenä odotettuakin upeampaan säähän.

Huokaillaan ihastuksesta Kulttuuritalon eteen levittäytyneellä eurooppalaisella ruokatorilla. Tässä vaiheessa väkeä ei vielä ollut paljon liikenteessä.

  

 

Mennään matkaseurueen toiveesta ensimmäiseen ostoskeskukseen. Ihastellaan kekseliäitä kahviloiden sisustuksia.

Otetaan sitten kuitenkin ensimmäisen tunnin sisällä keskimääräistä kipakampi migreenikohtaus, jonka jälkeen koko Tukholma näyttää lopun päivää parhaimmillaan tältä ja osan aikaa ei edes tältä.

Torkutaan kahden eri ostoskeskuksen penkeillä nelisen tuntia, jotta muu seurue saa shoppailla alkuperäisen suunnitelman mukaan.

Raahaudutaan kohtuullisen vähäisillä voimilla satamaan. Otetaan sitten vielä yksi kappale teknisiä vikoja. Näin ollen saadaan viettää satamassa ankkuroituna 1,5 tuntia aiottua pidempään. Mennään kysymään laivan infosta, mistä viasta on kyse ja kuullaan, että siitä kuuluisasta keulaportista ja sen toimimattomasta lukituksesta. Muistellaan yhdessä seurueen kanssa Estonian kohtaloa.

Kun lopulta on päästy Värtanin satamasta liikenteeseen, todetaan kuitenkin tyytyväisenä ensimmäiseksi että keulaportti pysyy kiinni, myös Maarianhaminassa käynnin jälkeen. Toiseksi, että tuulta ei toisena yönä ollutkaan enää nimeksikään ja kolmanneksi, että migreenikin lopulta luovuttaa ja samana iltana olo voi olla jo ihan mukiin menevä.

Kaiken kaikkiaan, meillä oli mukava tyttöjen risteily. Kiitokset supersuloiselle matkaseuralleni.