Lähimatkailua

En sano, että Järvenpää välttämättä olisi kaupunki, johon kannattaa lähteä asiakseen ajamaan. Mutta se on hyvä muistaa, että kun tutuissakin arkiympyröissä katselee ympärilleen uusin silmin, niin tavallisestakin voi kehkeytyä vaivatonta extraa. Melkein kuin kävisi ulkomailla.

Takana on hienon hieno ensimmäinen lomapäivä. Aamulla Järvenpäässä, illalla Munkkiniemessä.

Olipahan mukava lauantai!

Teletappielämää

Pekkarinen tai minä emme kumpikaan ole mitään suuria seikkailijoita. Senpä takia tykkäämme kai elellä hyvin pitkälti niinkuin Teletapit, nimittäin tehdä kaiken UUDESTAAN.

Silti on jopa minusta vähän huvittavaa, että päivää vaille vuosi sitten olimme Fiskarsissa viettämässä kesäpäivää. Ja nyt siis taas. Myös tänään päivään yhdistettiin piipahdus Billnäsissä Puutarharavintolassa lounaalla.

Viime kerralla tässä kylää halkovassa Fiskarsin joessa lipui idyllisesti vesilintuja. Tänään siellä molskivat ihan ominpäin meidän koiramme ikionnellisina savisessa vedessä. Sööttiä?

Pieniä ostoksiakin tuli tällä kertaa tehtyä. Fiskarsin torilla oli Helmipöllön korupaja myymässä omaperäisiä korujaan. Tykästyin hänen aidosti erilaisiin koruihinsa niin, että en osannut lopulta tehdä päätöstä ja ostin sitten kahdet kohtuullisen konservatiiviset korvakorut. Kellonkoneistoista tehdyt korut jäivät kuitenkin kaivelemaan kovasti, joten pitänee tutustua taiteilijan nettikauppaan.

Päivämme kruunasi huippuhurmaavan veljentyttöni 6-vuotissynttärit Olipas mukava lauantai.

Home alone

Tälle viikolle oli luvassa huikeat neljä vapaailtaa perhe-elämästä, kun muu perhe lähti jo lomalle Savon suuntaan. Mielessäni pyöri etukäteen kaikenlaiset illanviettosuunnitelmat, eikä niihin suunnitelmiin todellakaan kuuluneet puutarhahommelit. Varsinkin kun olin aikalailla päättänyt tänä vuonna jättää ne väliin. Näin siinä nyt kuitenkin kävi, vielä en ole päässyt omaa pihaa pidemmälle.

 

Jos on ihminen, jonka on vaikea luopua, niin pahimmillaan on vaikea luopua kaikesta. Mukaanlukien liuskekivilaattojen saumoissa kasvavat kauniit rikkaruohot.

 

Reilut kymmenen vuotta omakotiasumista ovat pakottaneet minut myöntämään, että pihahommissa, ihan niinkuin kaikessa muussakin kotona, olen valitettavan lyhytjänteinen. Ideoita pursuaa, eivätkä hankinnat tuota hankaluuksia. Mutta kaikki ikävä jälkipyykki jää tässäkin aina Pekkarisen kontolle.

 

Mälikkälän kurkkupurkista on tullut jo vitsi, sillä kirpputorilta sen hankittuani se pyöri tavalliseen tapaan autoni takapenkillä viikkotolkulla vieden lähestulkoon Pekkariselta järjen. Vaan aika tavaran kaupihtee.

 

Kahden ensimmäisen viikon jälkeen intoni hoitaa ja kastella tuntuu häviävän kiinnostavampien asioiden tieltä. Puhumattakaan syksystä, jolloin pitäisi jaksaa kerätä kaikki pihalle levitetty roina talvisäilöön. On alkanut säälittää Pekkarisen ankea osa ja siksipä kypsyinkin päätökseen, että tästä keväästä eteenpäin en juuri pihalle pakollisia enempää satsaa.

 

Äidin jättiläismäinen Mårbacka-pelargonia muutti täksi kesäksi rikkinäiseen ja ruosteiseen rautatuoliin.

 

Vähän on tullut tästä päätöksestä nyt sitten lipsuttua, mutta maltti kyllä on pysynyt mukana. Kaikki hankinnat on tehty niukkasbudjetilla, ja paljon on siirrelty omastakin pihasta ja kompostista löytynyttä. Vaan kyllä se on tuo ideointi mukavaa.

 

Käpypalmu löytyi puutarhamyymälän poistoviherkasvien joukosta puoleen hintaan. Teoriassa ainakin voisi säilyä talven yli sisätiloissa. Napakka persiljan alku puolestaan muutti meille kirpparimummon pöydästä.



Pihastamme kuoli viime talvena iso omenapuu. Se on harmittanut minua niin paljon, että en anna Pekkarisen kaataa puuta, vaan istutin sen juurelle humalaa ja villiviiniä ja sahasin yhden ison oksan tähän ruukkuun lyhtykoison taimien kanssa samaan ruukkuun. Koison taimetkin löytyivät kirpparimummolta.



Näihin isoihin äidin lempiruukkuihin en pystykään heti istuttamaan mitään. Äiti todellakin piti näistä ruukuistansa valtavasti ja siksi on harkittava tarkasti, mitä kasveja niihin kasvamaan laittaa. Luulen kuitenkin, että näihin tulee leijonankitoja.

 

Mäkelänkadulla

Olen ollut yli kymmenen vuotta saman työnantajan palveluksessa. Myös toimipiste on ollut alusta lähtien sama. Koska työpisteeseeni pääsee kotoa järkevästi oikeastaan vain yhtä reittiä, aloin yhtenä päivänä suorittaa pieniä yhteenlaskutehtäviä. Olen kulkenut tuota samaista meno-paluureittiä näiden vuosien aikana varovaisestikin arvioituna yli 2000 kertaa. Pistää miettimään.

Kun reitti on niin perinjuurin tuttu, pelottavalla tavalla huomaa joskus lähes uinailevansa auton ratissa matkan  kotoa töihin ja takaisin. Toisaalta taas olen oppinut vuosien varrella tunnistamaan muutaman kanssakulkijankin.

Kahdesta heistä on tullut jostain syystä tärkeämpiä kuin muista.

Toinen on vanhempi mies, ahkera pyöräilijä. Tulee useimpina aamuina Mäkelänkadulla minua vastaan säällä kuin säällä reippaasti pyöräillen. Ainoastaan talven kylmimpinä ja lumisimpina kuukausina häntä ei aina näy.

Vielä tärkeämmäksi tuttavuudeksi on kuitenkin muodostunut nainen, johon kiinnitin huomiota ensimmäisen kerran jo lukuisia vuosia sitten. Hänen ylävartalonsa oli toiselta puolen halvaantunut, mutta hän oli usein aamuisin jo ennen seitsemää reippaalla kävelylenkillä Mäkelänkadulla.

Sittemmin naista ei enää säännöllisesti näkynyt, kuitenkin ehkä noin pari kertaa vuodessa. Joka kerran hän näytti olevan pidemmällä kuntoutumisessaan. Invalidiliitolla sijaitsee Käpylässä kuntoutuskeskus, ja luulenpa, että tämä sinnikäs kuntoutuja käy siellä silloin tällöin kuntoutusjaksoilla. Tänä keväänä kun hänet pitkästä aikaa näin, halvaantunut käsikin liikkui upeasti lähes normaalia liikerataa. Siitä tuli hyvä mieli.

Satunnaisesti huomioni saattaa myös kiinnittyä tiettyihin autoihin, jotka kulkevat samoihin aikoihin ruuhkissa minun kanssani, mutta niistä ei koskaan ole muodostunut näin pitkäaikaisia matkakumppaneita.

Eikö tuo liene se sama turvallisuushakuisuus, joka estää minua vaihtamasta työpaikkaa, myös näiden ystävyyksien takana. Tuntuu mukavalta huomata, että vaikka muurit välillä heiluvat ja ympärillä jyrisee, on paljon kuitenkin asioita, jotka pysyvät turvallisesti ennallaan.

Meitä on nyt kuusi

Luulin aina ennen, silloin kun lapset olivat pieniä, että toukokuut livahtavat vauhdilla kaikkien lapsiin liittyvien tapahtumien vuoksi. Nyt noita keväisiä tapahtumia ei enää lasten tiimoilta ole, ja siltikin päivät ja viikot vilahtelevat kummallisen nopeasti kohti kesäkuuta.

Suurin syy tälle kiireelle lienee uusi perheenjäsenemme. 3-vuotias poikakultsu lähti mukaamme keväisellä mökkireissulla ja kovasti tietenkin haluan antaa pojalle mahdollisimman mieluisan alun meillä.

Ajoitus sinänsä oli huonoin mahdollinen, sillä uusi tulokkaamme on miehinen mies, eikä meidän Nupsu-tyttöämmekään ole leikattu. Kuinka ollakaan Nupsun juoksuaika alkoi juuri samalla viikolla kun Mobbe-poika muutti meille. Lisäksi koiran alkuperäinen kutsumanimi on sattumoisin sama, kuin eräällä perheenjäsenellämme, joten uutta nimeäkin joudumme pojalle tässä nyt maistattelemaan.

Olen oikein hyvin ymmärtänyt, minkälaisissa vaikeuksissa olemme. Mutta tämä koira tuntui meille niin sopivalle kaikin puolin, että haluan uskoa meidän tästä muutamasta hankalasta viikosta selviävän kunnialla.

Toisesta koirasta olen haaveillut jo parisen vuotta, mutta Pekkarinen on pitänyt ajatusta täysin mahdottomana tähän asti. Mikä lie nyt sitten muuttanut miehen mielen, kun jälleen kerran toiveikkaana tätä koiran kodinhakuilmoitusta hänelle tyrkytin ja suureksi yllätyksekseni vastaus olikin se kaikista mukavin.



Mobbe-poika joutui heti meille muutettuaan laihdutuskuurille. Esikuvanaan meidän hoikkistyttömme Nupsu oikealla.

Sitähän ei tiedä, mitä aika tuo tullessaan, mutta tällä hetkellä näyttää sille, että nämä karvakorvat viihtyvät aidosti hyvin yhdessä. Luonteeltaan ovat kovin samanlaisia. Mitään eripuraa tai kahnausta ei ole toistaiseksi ollut.

I love Paris

Pariisi Kisuprinsessan kamerassa

 

Pariisi Paperitähden kamerassa

 

 

 

 

Voi niitä onnen päiviä.

Le shopping tai jotain

Ei kai sitäkään kieltämään tarvitse lähteä, etteikö Pariisi olisi kahden kaikesta kauniista innostuneen shoppailijan paratiisi.