Home alone

Tälle viikolle oli luvassa huikeat neljä vapaailtaa perhe-elämästä, kun muu perhe lähti jo lomalle Savon suuntaan. Mielessäni pyöri etukäteen kaikenlaiset illanviettosuunnitelmat, eikä niihin suunnitelmiin todellakaan kuuluneet puutarhahommelit. Varsinkin kun olin aikalailla päättänyt tänä vuonna jättää ne väliin. Näin siinä nyt kuitenkin kävi, vielä en ole päässyt omaa pihaa pidemmälle.

 

Jos on ihminen, jonka on vaikea luopua, niin pahimmillaan on vaikea luopua kaikesta. Mukaanlukien liuskekivilaattojen saumoissa kasvavat kauniit rikkaruohot.

 

Reilut kymmenen vuotta omakotiasumista ovat pakottaneet minut myöntämään, että pihahommissa, ihan niinkuin kaikessa muussakin kotona, olen valitettavan lyhytjänteinen. Ideoita pursuaa, eivätkä hankinnat tuota hankaluuksia. Mutta kaikki ikävä jälkipyykki jää tässäkin aina Pekkarisen kontolle.

 

Mälikkälän kurkkupurkista on tullut jo vitsi, sillä kirpputorilta sen hankittuani se pyöri tavalliseen tapaan autoni takapenkillä viikkotolkulla vieden lähestulkoon Pekkariselta järjen. Vaan aika tavaran kaupihtee.

 

Kahden ensimmäisen viikon jälkeen intoni hoitaa ja kastella tuntuu häviävän kiinnostavampien asioiden tieltä. Puhumattakaan syksystä, jolloin pitäisi jaksaa kerätä kaikki pihalle levitetty roina talvisäilöön. On alkanut säälittää Pekkarisen ankea osa ja siksipä kypsyinkin päätökseen, että tästä keväästä eteenpäin en juuri pihalle pakollisia enempää satsaa.

 

Äidin jättiläismäinen Mårbacka-pelargonia muutti täksi kesäksi rikkinäiseen ja ruosteiseen rautatuoliin.

 

Vähän on tullut tästä päätöksestä nyt sitten lipsuttua, mutta maltti kyllä on pysynyt mukana. Kaikki hankinnat on tehty niukkasbudjetilla, ja paljon on siirrelty omastakin pihasta ja kompostista löytynyttä. Vaan kyllä se on tuo ideointi mukavaa.

 

Käpypalmu löytyi puutarhamyymälän poistoviherkasvien joukosta puoleen hintaan. Teoriassa ainakin voisi säilyä talven yli sisätiloissa. Napakka persiljan alku puolestaan muutti meille kirpparimummon pöydästä.



Pihastamme kuoli viime talvena iso omenapuu. Se on harmittanut minua niin paljon, että en anna Pekkarisen kaataa puuta, vaan istutin sen juurelle humalaa ja villiviiniä ja sahasin yhden ison oksan tähän ruukkuun lyhtykoison taimien kanssa samaan ruukkuun. Koison taimetkin löytyivät kirpparimummolta.



Näihin isoihin äidin lempiruukkuihin en pystykään heti istuttamaan mitään. Äiti todellakin piti näistä ruukuistansa valtavasti ja siksi on harkittava tarkasti, mitä kasveja niihin kasvamaan laittaa. Luulen kuitenkin, että näihin tulee leijonankitoja.