3,6 kilometriä

Tälle kesälomalle ei ole siunaantunut mitään erityistä intohimoprojektia toisin kuin viime kesälle kasvien kuvausprojekti. Annan siis näiden parin yhteisen lomaviikkomme aikana Pekkarisen hyvin pitkälti määritellä lomaohjelmamme. Useimmiten siinä käy niin, että Pekkarisen valitsemat kohteet ovat luontokohteita, kun taas minä valitsisin herkästi jotain, missä ihmisen kädenjälki näkyy enemmän tai vähemmän vahvana.

Tällä kertaa helteinen iltapäivä vietettiin Vilkaharjun luontopolulla Sulkavalla. Luontopolut ovat minusta kovin suloisen nostalginen 70-80-lukulainen ilmiö. Muistan jotenkin, että silloin joka kunnasta löytyi oma polkunsa ja ainakin me koululaisina jouduimme niitä tahkoamaan milloin minkäkin oppiaineen nimissä. Ja mikäpä oli näin jälkeenpäin ajatellen tahkotessa, sillä onhan niihin aina valittu maisemallisesti ja luonnon kannalta tavallista merkittävämpiä alueita, mutta kuitenkin niin, että reitit ovat suhteellisen helppokulkuisia.

Luontopolkuihin kuuluu olennaisena osana myös opetuksellinen puoli. Haalistuneita kirjoituskoneella kirjoitettuja tietoiskuja ja kuvatauluja löytyy reittien varrella sieltä täältä.

Tämä reitti kierrettiin jo vuosikymmenten takaa tutuissa tunnelmissa. Edessä viipotti hurjaa vauhtia kaksi aivan luonnon lumoisssa olevaa koiraa, innokas isä, kärsivällinen äiti ja perää pitivät kaksi narisevaa, jurputtavaa ja voimakkaasti kiroilevaa murrosikäistä. Kaikkien ympärillä pörräsi vielä sinnikäs parvi paarmoja ja kärpäsiä. Näin se historia toistaa itseään...

Ensimmäisen sadan metrin matkalla tunnelma oli vielä kohtuullisen leppoisa.

Matkan varrella napsittiin ensimmäiset kypsät mustikat.

Kisuprinsessan taidonnäyte pitkospuilla.

Ellei ympärillä tosiaan olisi pyörinyt sankka parvi verenhimoisia ötököitä olisi  kasveja ollut mukava kuvata enemmänkin.

Noutaja kepinhakumatkalla Saimaassa.

Ensimmäisen kenkäparin kohdalla kuvittelin väsyneen vaeltajan jättäneen kiven päälle hanganneet poponsa

Mutta toisen kohdalla kävi jo selväksi, että kyseessä olikin vain keskimääräistä persoonallisempi tapa merkitä reittiä.

Tässä vaiheessa Kisuprinsessa kaiketi ajatteli, että juoksemalla pääsisi sivistyksen pariin vähän nopeammin.

Reitin loppupuolella enää karvakorvat jaksoivat ihmetellä Suomen suurimpiin kuuluvan siirtolohkareen valtavaa kokoa

Muutama sata metriä ennen autoa maisema muuttui minun ilokseni  lehtomaiseksi, ja kasvillisuuden joukosta bongasimme kaksi Suomessa kasvavista orkideoista: valkolehdokin ja maariankämmekän.